En halua olla vahva ja kova, koska en ole kova luonteeltani.

En mäkään.

En mäkään haluais olla, minut kasvatti "vahva nainen", ja vaikka monella tapaa ihailen ja kadehdin äitiäni, en vaan osais enkä haluais olla samanlainen "kovis".

Olet vajaa otsikon perusteella.

Hyvä!

Ei tarvitse olla kova ollakseen vahva. Tunnen hyvinkin pehmeäluonteisia ihmisiä, jotka ovat vahvoja elämässään.

Ei tarvitsekaan. Saa olla omanlaisensa.

Mä olen mies, enkä ole kova. Olen aika pehmeä, mutta ei se tarkoita heikkoutta. Selviän ja pärjään, tapahtui mitä hyvänsä. Pehmeydessä on puolensa. Yksin kotona olen todella herkkä ja ajattelen paljon kaikenlaista, itken ja niin poispäin, mutta heikkona en pidä itseäni. Käsittelen vain ne asiat, jotka pitää käsitellä hiljaa itsekseni ja jatkan matkaa.

Kovempi en edes haluaisi olla. En käytä kyynärpäitä edetäkseni minnekään, enkä tallo toisia. Mua kiusattiin koulussa, mutten koskaan antanut takaisin, vaikka olin fyysisesti vahva. Saatoin tönäistä jonkun pois kimpustani, mutten ikinä satuttanut tahallani. Siirtyivät sitten henkisen puolen kiusaamiseen kuin fyysisesti eivät pärjänneet. Ja kai ne pelkäsi, että napsahdan. Jotenkin opin elämän varrella, ettei tarvitse taipua olemaan jotain, mitä ei ole. Mä olen pehmeä ihminen. Mä olen aina mukava, vaikka muut olisi mitä. Maailma on niin paha, etten tahdo tehdä sitä enää pahemmaksi.

Joku suojakuori on kai hyvä olla, ettei maailma pääse liikaa iholle. Lopulta harva juttu on niin henkilökohtainen kuin miltä se tuntuu. Harvalle asialle mahtaa mitään. Itselleen pitää luoda semmoinen oma tila, sitä ei anneta lahjaksi. Sen oman kuplan ulkopuolella on pakko kantaa jonkinlaista haarniskaa ja hoitaa haavansa sitten jotenkin myöhemmin.