Elokuvan tai sarjan kohtaus, jonka aikana itkit silmät päästäsi?
Marley ja minä 😭 kaikki nähneet tietää kyllä mitä tarkoitan. Hatchikoa en ole edes halunnut katsoa.
Lorin kuolema Walking Deadissa. En erityisemmin pitänyt hahmosta, mutta viimeiset sanat pojalleen olivat niin surulliset.
Mark Greenen kuolema Tehiksessä.
Kommentit (380)
Lapsena olin itkukurkussa, kun Pokemonissa Ash päästää Butterfly:n takaisin luontoon kosiomatkalle. Se oli niin tunteellinen jakso ja mielestäni paras pokemon jakso ikinä.
- Hachiko: itkin koko elokuvan ajan. Ei sellaista söpön naisellista nyyhkytystä, vaan räkä valuen.
- Lord of the Rings: Kuninkaan paluu, kun Aragorn kuninkaana sanoo hobiteille, että "My friends, you bow to no one"
- Liikutun usein korealaisia draamoja katsoessani. Erityismaininta Squid Gamen sille kohdalle, kun Ji-Yeong ja Sae-byeok pelaavat kuulilla ja sen pelin lopputulema.
Vierailija kirjoitti:
Lapsena olin itkukurkussa, kun Pokemonissa Ash päästää Butterfly:n takaisin luontoon kosiomatkalle. Se oli niin tunteellinen jakso ja mielestäni paras pokemon jakso ikinä.
Memory unlocked.
ps. Butterfree
Bodyguardin lopussa viimeistään siinä kohtaa, kun alkaa soida I Will Always Love You.
Turner ja Täystuho, koiran kuolema siinä lopussa.
Hachiko alusta loppuun, en halua enää ikinä katsoa sitä.
Äideistä parhain itkettää joka kerta.
Hiljaiset sillat siinä kohtaa kun Francesca on käsi auton ovenkahvalla viittä vaille lähdössä Robertin matkaan mutta ei sitten lähdekään.
Dumbo, kun pikkunorsu erotetaan äidistään. Äitinorsu hyväilee kärsällään Dumboa aidan yli. 😭
Conan barbaari, Valerian kuolema ja kun hän lupaa tarvittaessa tulla Conanin avuksi vielä kuoleman takaa. Ja sen myös tekee. Surullista ja upeaa.
Ensimmäisissä Digimoneissa, kun Pumpkinmon ja Gotsumon menettävät henkensä. Ne oli niin lapsenoloisia. Takeru ja Yamato seurasi heidän touhujaan siinä jaksossa.
A Man Called Otto oli koskettava.
Muutaman kyyneleen vieräytin.
E.T. kun välittää hyvästit niin ei siinä voi muuta kuin itkeä.
The Shawshank Redemption. Siinä on parikin kohtaa, joka saa itkemään ihan joka ikinen katselukerta. Katsonut sen varmaan yli 10 kertaa ja aina aidon itkun kera.
Vierailija kirjoitti:
Up!
En tiedä leffan nimeä mutta sci-fi jossa Matthew McConaughy pääosassa.
Lähetetään avaruuteen selvittämään että onko ihmiskunnalla elinmahdollisuuksia siellä.
Jokin aikahyppy tai looppi siinä tapahtuu ja hän ei itse vanhene, ja jotenkin joutuu seuraamaan kun tyttärensä kärsii ja vanhenee.
En tiedä, mitä tapahtui mutta mä jotenkin menin ihan sekaisin siitä lapsensa ikävästä ja vanhenemisesta. Jotain naksahti ja vollotin leffan lopun ja toista tuntia sen jälkeenkin.
Mies katteli mua hieman hämmentyneenä.
Todettiin yhdessä, että mulle ei oikein nuo sci-fi-leffat sovi...
Tulin just ehdottamaan Interstellar-elokuvaa. Itken aina siinä lopussa, kun isä kysyy tyttäreltä, mistä tiesi hänen palaavan ja tytär vastaa: "koska minun isäni sanoi minulle niin." 😭😭
Lost in Translationin loppukohtaus on täydellinen. Se musiikki ja ne korvaan kuiskatut sanat, jotka jäävät vain katsojan tulkinnan varaan. Itken joka kerta silmät päästäni.
Mulla on vielä silmät tallella päässäni.
Bim Mustakorvassa se kun lopussa se mies viimeinkin löysi koiransa, mutta oli liian myöhäistä, Bim ei ollut enää elossa.
Interstellar kun isukki lähtee pelastamaan maailmaa ja joutuu jättämään tyttärensä taakseen.
Vierailija kirjoitti:
Mustakorva Bim. Ihan kamala loppu.
Mitä siinä käy?
Minisarja "Päivät, joina kukat kukkivat". Kolmannessa ja viimeisessä osassa kohtaus, missä äiti pitää pikkupoikaa sylissä laivan (Estonia) hytissä ja laulaa tälle "Päivä vaan ja hetki kerrallansa". Hytin oven alta tulvii vettä ja äiti tietää, ettei ole mitään mahdollisuutta pelastua.
The Normal Heart on henkisesti/emotionaalisesti raskas elokuva muutenkin, mutta Albertin kuolema on yksi koskettavimmista ikinä. Äidin itku kun nostavat jätesäkkiin sullottua ruumista autoon, hrrr...