Voiko tavallinen arki perheessä on niin raskasta, ettei sitä terve ihminen jaksa?

Minä olen valmis myöntämään, etten varmaan jaksaisi lapsiperhe-elämää. Oman ajan tarpeeni on niin suuri, ettei se oikein sovi yhteen lasten kanssa.

Mies77 kirjoitti:

Jollei sitä jaksa, se ei ole ns. tavallista arkea. Jos lapset vievät kaiken energian aikuisista, on kasvatuksessa ja ajatusmaailmassa iso virhe. Koti on paikka jossa levätään ja palaudutaan, siinä vaiheessa kun kotona ei pysty tekemään kumpaakaan, asiat tehdään pahasti pieleen. Minun lapset käyttäytyvät kotona rauhallisesti ja toiset huomioiden. Jos haluaa riehua, täytyy mennä pihalle. Jos lapset ovat kiukuttelevia, huutavia tai vaativia, on kasvatuksen perusasioissa iso puute ja virhe. Lapset vaativat sekä hyppyyttävät vanhempiaan juuri niin paljon, kun aikuiset antavat tehdä.

Kuulostaa siltä, että sinä vain lepäilet ja pelaat pleikkaria kaiket illat ja sillä aikaa vaimosi hoitaa pitkän työpäivänsä lisäksi kodin (tiskit, muun siivouksen...), vie lapset harrastuksiin jne.

Mies77 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mies77 kirjoitti:

Jollei sitä jaksa, se ei ole ns. tavallista arkea. Jos lapset vievät kaiken energian aikuisista, on kasvatuksessa ja ajatusmaailmassa iso virhe. Koti on paikka jossa levätään ja palaudutaan, siinä vaiheessa kun kotona ei pysty tekemään kumpaakaan, asiat tehdään pahasti pieleen. Minun lapset käyttäytyvät kotona rauhallisesti ja toiset huomioiden. Jos haluaa riehua, täytyy mennä pihalle. Jos lapset ovat kiukuttelevia, huutavia tai vaativia, on kasvatuksen perusasioissa iso puute ja virhe. Lapset vaativat sekä hyppyyttävät vanhempiaan juuri niin paljon, kun aikuiset antavat tehdä.

Vaan kun se kasvattaminen vaatii kärsivällisyyttä ja energiaa, usein paljon enemmän kuin hälinän ja huonon käytöksen sietäminen. Myös hyvin käyttäytyvien lasten tarpeisiin vastaaminen on kuluttavaa. Läksyissä auttaminen on kuluttavaa. Kuulumisten kuunteleminen on kuluttavaa. Lisääntyneet kotityöt ovat kuluttavia. Oman ajan puute on äärimmäisen kuluttavaa.

Sitten sinulla on kyllä todella iso tekniikkavirhe kasvatusmenetelmissäsi. Muuta ei voi asiaan todeta.

Minä taas ymmärrän hyvin sen, että vapaa-ajan puute kuormittaa ihmistä. Toiset tarvitset yksinoloa enemmän ja toiset vähemmän. Ei kuitenkaan kannata vähätellä sen tarvetta.

Mies77 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mies77 kirjoitti:

Jollei sitä jaksa, se ei ole ns. tavallista arkea. Jos lapset vievät kaiken energian aikuisista, on kasvatuksessa ja ajatusmaailmassa iso virhe. Koti on paikka jossa levätään ja palaudutaan, siinä vaiheessa kun kotona ei pysty tekemään kumpaakaan, asiat tehdään pahasti pieleen. Minun lapset käyttäytyvät kotona rauhallisesti ja toiset huomioiden. Jos haluaa riehua, täytyy mennä pihalle. Jos lapset ovat kiukuttelevia, huutavia tai vaativia, on kasvatuksen perusasioissa iso puute ja virhe. Lapset vaativat sekä hyppyyttävät vanhempiaan juuri niin paljon, kun aikuiset antavat tehdä.

Vaan kun se kasvattaminen vaatii kärsivällisyyttä ja energiaa, usein paljon enemmän kuin hälinän ja huonon käytöksen sietäminen. Myös hyvin käyttäytyvien lasten tarpeisiin vastaaminen on kuluttavaa. Läksyissä auttaminen on kuluttavaa. Kuulumisten kuunteleminen on kuluttavaa. Lisääntyneet kotityöt ovat kuluttavia. Oman ajan puute on äärimmäisen kuluttavaa.

Sitten sinulla on kyllä todella iso tekniikkavirhe kasvatusmenetelmissäsi. Muuta ei voi asiaan todeta.

No ei todellakaan oo. Jos on paljon omaa aikaa kaipaava, niin kaikenlainen toisten huomioiminen ja tarpeisiin vastaaminen on kuluttavaa.

Mä en vaan kestäis eikä mun psyyke kestäis jos meillä olis monta lasta ja olematon määrä omaa aikaa. Mut sais kantaa sen jälkeen suoraan hullujenhuoneelle.

Kyllä kai normaali ihminen jaksaa oman perhe-elämänsä. Lapset ei tosiaan tule ovista ja ikkunoista aivan yllättäen vaan kyllä ne ihan itse otetaan vastaan.

Tietysti välillä on raskaampaa jos lapset sairastelevat tai itse sairastelee. 

Nuorin lapseni ei ole hyväuninen. Ei ole tukiverkkoja lähellä ja mieheni työskentelee ulkomailla. Mutta ne on omia lapsia. Niistä nauttii ja niiden kanssa haluaa olla ja touhuta. 

Syvä kiitollisuus on omasta perheestä. Oma lapsi on rakas ja ainutlaatuinen. 

Mitä on tapahtunut äideille, ettei omia jakseta? Nyt en puhu isistä vaan nimenomaan äideistä. Kautta aikojen (normaalit) äidit rakastaneet ja hoitaneet. Miksi ei enää jakseta? 

Onko yksilöllisyyden korostaminen jotenkin sairastuttanut meidät? 

En käsitä. 

Onhan se raskasta, mutta kyllä siitä selviää.Ja lapsia kannattaa tehdä sen verran ja sopivilla ikäeroilla niin se jo auttaa

Jos et jaksa, et ole terve. Kyllä terve ihminen jaksaa käydä töissä, viedä lapset tarhaan vuorotellen puolison kanssa, tehdä puolivalmiita ruokia jne. Minä kummastelin 3vuotta että miten ihmiset selviävät lapsi arjesta kun on niin rankkaa. Mutta olin muuttunut vähäenergiseksi ja sisulla vein päiviä eteenpäin vaikka ei jaksanut kävellä välillä autolta hakemaan lasta. Uupumus ja Masennus dg sain 2vsitten ja vielä toivutaan. Lienee pitkä toipuminen vielä edessä. Ei ole normaalia että ei jaksa arkea. Et ole terve..

Jos mies ei käyttäydy kuin lapsi niin arki on helppoa.

No meidän elämä on melko rankkaa, vaikka ns. terveitä olemmekin. Lapset ovat haastavia, toinen psyykkisesti sairas ja toinen fyysisesti sairas. Ja toinen lisäksi pahimmassa murrosiässä ja kokeilee rajojaan ihan urakalla. Miehellä vuorotyö, itsellä todella vaativa työ muulla tavoin. 

Molemmilla lapsilla harrastukset, joita sairauksien hoito edellyttää ja ne vievät aikaa. 

Mä olen ihan loppu. Jokainen päivä saa kerätä itsensä.

No mulla ei ole edes lapsia ja joka työpäivän jälkeen olen ihan poikki. Varmaan pari tuntia aina ihan koomassa, kunnes hieman iltaa kohden piristyn. Itsekin olen miettinyt, voiko olla ihan normaalia tällainen väsyminen.

Vierailija kirjoitti:

No mulla ei ole edes lapsia ja joka työpäivän jälkeen olen ihan poikki. Varmaan pari tuntia aina ihan koomassa, kunnes hieman iltaa kohden piristyn. Itsekin olen miettinyt, voiko olla ihan normaalia tällainen väsyminen.

Pakko lisätä, että masennusta löytyy lähimenneisyydestä. Tosin silloinkin, kun en ollut masentunut (kai) väsyin hyvin helposti työelämässä. Ehkä kaikkia ei vain ole luotu elämään.

Mies77 kirjoitti:

Jollei sitä jaksa, se ei ole ns. tavallista arkea. Jos lapset vievät kaiken energian aikuisista, on kasvatuksessa ja ajatusmaailmassa iso virhe. Koti on paikka jossa levätään ja palaudutaan, siinä vaiheessa kun kotona ei pysty tekemään kumpaakaan, asiat tehdään pahasti pieleen. Minun lapset käyttäytyvät kotona rauhallisesti ja toiset huomioiden. Jos haluaa riehua, täytyy mennä pihalle. Jos lapset ovat kiukuttelevia, huutavia tai vaativia, on kasvatuksen perusasioissa iso puute ja virhe. Lapset vaativat sekä hyppyyttävät vanhempiaan juuri niin paljon, kun aikuiset antavat tehdä.

Vau, sulla ei ole aavistustakaan millaista todella vaikeiden lasten kanssa on. Mutta onneksi sulla on helpot lapset. Mulla itselläni on todella helppo ja kiltti ja normaali lapsi ja silti mielestäni 1-9 vuodet olivat rankat. Kasvatus on mielestäni 10 prosenttia, enempää et voi vaikuttaa vaikka mitä tekisit.

Huvittaa todella vanhemmat jotka kehuu "kasvattaneensa" lapsensa niin megahienoiksi yksilöiksi. Miksi samassa perheessä yksi on sitten kiltti ja toinen kauhukakara? Muutenkin vanhempien omakehu käy hermolle.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä kai normaali ihminen jaksaa oman perhe-elämänsä. Lapset ei tosiaan tule ovista ja ikkunoista aivan yllättäen vaan kyllä ne ihan itse otetaan vastaan.

Tietysti välillä on raskaampaa jos lapset sairastelevat tai itse sairastelee. 

Nuorin lapseni ei ole hyväuninen. Ei ole tukiverkkoja lähellä ja mieheni työskentelee ulkomailla. Mutta ne on omia lapsia. Niistä nauttii ja niiden kanssa haluaa olla ja touhuta. 

Syvä kiitollisuus on omasta perheestä. Oma lapsi on rakas ja ainutlaatuinen. 

Mitä on tapahtunut äideille, ettei omia jakseta? Nyt en puhu isistä vaan nimenomaan äideistä. Kautta aikojen (normaalit) äidit rakastaneet ja hoitaneet. Miksi ei enää jakseta? 

Onko yksilöllisyyden korostaminen jotenkin sairastuttanut meidät? 

En käsitä. 

Kaksi asiaa on tapahtunut.

Ensimmäinen on se että lapsia tehdään lähes aina liian pienillä ikäeroilla, se muuttui jo parikymmentä vuotta sitten, jostain tuli outo luulo että on hyvä tehdä esikoiselle kaveri, ja usein se johtui oikeasti siitä että kuviteltiin että imettäminen suojaa uudelta raskaudelta, ja kun vahinko tapahtui, sanottiin muille että mekin nyt tehtiin kaveri esikoiselle.

Toinen asia on tullut tämän netin ja sosiaalisen median takia, vanhempien, ja tietysti eniten äitien pitää suorittaa vanhemmuutta, jos nuori äiti yrittää noudattaa joka ikistä neuvoa jonka netistä löytää, eihän sellaista jaksa kukaan, ei edes se lapsi. Lapset ei ole enää normaaleja perheenjäseniä, vaan projekteja jotka pitää saada kasvatettua parhaalla mahdollisella tavalla ettei toiset pääse arvostelemaan. Maalaisjärki on joillakin hukkunut kokonaan.