Lue keskustelun säännöt.
Anoreksian uusiutuminen
18.10.2017 |
Neuvoja, vertaistukea ja kuuntelijoita.
Olen 25-vuotias nainen. Elämässäni on asiat monen mittapuun mukaan oikein hyvin, olen korkeakoulutettu, varmassa työpaikassa, onnellisessa avoliitossa yhteisen asuntolainan ja koiran kera. Haaveilen(=stressaan) yhteisestä lapsesta, urallani etenemisessä sekä naimisiin menosta.
Sairastin teini-iässä anoreksian lukioaikana. Sairaus näyttäytyi kohdallani hyvin dramaattisena ja lopulta myös hengenvaarallisena. Perfektionistina suoritin myös parantumista. Sairauden myönnettyäni halusin parantua nopeasti, näyttämättä muille, kuinka rankkaa prosessia kävin läpi. Pakollisen sairaalajaksonkin sain puolen vuoden sijaan nipistettyä pariin viikkoon.
Äitini seisoi vierelläni taistelussa ja on ainoa, joka edes puoliksi tiesi, miten raskasta aikaa tuo oli. Kuitenkin paranin. Syömisestä tuli taas nautinto, normaali asia, joka ei hallinnut enää suurinta osaa ajatuksistani ja ajastani. Urheilusta tuli keino pitää itsestäni huolta, ei pakonomainen tapa saada kiloja karistettua ja kalorivajetta kasvatettua. Painoni nousi normaalipainon ylärajoille, mutta tasapainottui ajallaan siihen, missä sen oli hyvä.
Viimeaikoina elämäni on ollut hyvin stressaavaa. Jostain syystä vanhat anorektiset tavat ja ajatukset ovat alkaneet otta mielessä valtaa. Paastoan, tykkään siitä kun tunnen nälkää, olen laihtunut lyhyessä ajassa liikaakin, tunnen velvollisuutta syödä muiden edessä, etteivät he "arvaisi" mitään. Liikun paljon ja ahdistaa, jos jonain päivänä en liiku mieleni mukaan tarpeeksi.
On täysin naurettavaa, että olen palannut hetkittäin tapoihin, joihin vannoin, etten koskaan enää palaisi. Siitä olen kiitollinen, että nyt sentään tunnistan ja tunnustan itselleni oireilun palanneen. Se ei kuitenkaan riitä, vaan asialle pitää oikeasti tehdä jotain.
Te jotka olette olleet samassa tilanteessa tai te, jotka osaatte neuvoja antaa, miten tässä kuuluisi menetellä? Haluan pysäyttää tämän, ennen kuin kerkeää edes kunnolla alkaa. En halua menettää kaikkea sitä ihanaa, mitä minulla on typerän sairauden takia. Miten opin hallitsemaan stressiä ja muutoksentäyteisiä elämänvaiheita sortumalla samaan, sairaaseen kaavaan? Miten opin olemaan itseäni kohtaan armollisempi ja uskomaan, ettei tähän ikään kaikkien elämän haaveiden pidä olla vielä saavutettu?
Olen kiitollinen kaikille teille vastanneille. Tarvitsen oikeasti kai apua, pakko se on myöntää.
Kommentit (14)
Vierailija kirjoitti:
Heippa! Olen itse melko samassa tilanteessa anoreksian uusiutumisen suhteen, tosin olen 20-vuotias ja juuri vasta itsenäistynyt eikä pahimmasta sairausjaksostani ole kulunut kovinkaan paljon aikaa..
Et ole todellakaan yksin ajatustesi kanssa. Oletko ikinä ollut mukana Syömishäiriöliiton toiminnassa? He tarjoavat matalan kynnyksen apua ja vertaistukea.
Halauksia sinulle!
Syömishäiriöthän ovat pitkiä ja usein parantuminen vie monta vuotta (keskimäärin kai sen 6-7). Itsellänikin tuli itsenäistymisvaiheessa kausi, jolloin syömishäiriöstä tutut ajatukset koittivat ottaa tilaa, mutta silloin ne jäivät onneksi vain ajatuksiksi, eivätkä muuttuneet teoiksi. Tuon jälkeen pääsin sairaudesta kuitenkin kokonaan eroon.
Sinä olet luultavasti vielä tilanteessa, jossa et ole täysin päässyt eroon syömishäiriöstä, vaan olet edelleen parantumisvaiheessa. Joskin jo oikein hyvässä sellaisessa. Halauksia kovasti myös sinne, muista arvostaa itseäsi!
En ole ollut SYLI:n toiminnassa mukana, enkä jaksaisi enää antaa syömishäiriölle tilaa elämästäni. Haluaisin oppia sietämään sitä, etten ole kontrollissa jokaisesta asiasta elämässä. Ja sitä, ettei kaiken pidä mennä aina täydellisesti suunnitelmien mukaan. Armollisuutta itseeni kohtaan olen opetellut ja siinä onnistunut, mutta nyt lähtee taas raitelta luisuminen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ainiin ja edellinen viesti siis AP:n
Vierailija kirjoitti:
Anoreksia on kuviteltu ongelma. Ala syömään niin eiköhän se siitä kun ajatuskin alkaa kulkee.
No tähän ei varmaan edes kannata sen enempää kommentoida..
Ap
Sairastui 18-vuotiaana anoreksiaan. Pahimmillaan 169/39 ja sairaalajakso kolkutteli ovella. Kävin mielenterveystoimistossa pari vuotta ja paraneminen lähti käyntiin. Innostuin treenaamaan terveellisesti; sain lihaksia ja olin terveennäköinen.
22-vuotiaana sairastuin uudelleen ja vanhempani ohjasivat minut välittömästi takaisin mielenterveyspalveluiden pariin. Terapiaa taas vuosi pari. Tervehdyin, tällä kertaa lopullisesti tästä kavalasta sairaudesta.
Viestini on, että ota välittömästi yhteyttä kuntasi mielenterveystoimistoon ja hae apua.
Tiedäthän, että anoteksia kroonistuu osalla ja silloin koko loppuelämäsi on pilalla.
Onko polikontakti?'vanhat huonot selviytymismallit pitää korvata uusilla,terveellisillä ja hyvillä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On tosi luonnollista että sairaus ja vanhat, tutut ahdistuksenhallintakeinot nostaa päätään, kun elämässä on tosi stressaava tilanne. Varsinkin jos tämä stressaava tilanne jatkuu pitkään.
Itselleni kävi noin muutama vuosi sitten, kun olin vielä herkässä vaiheessa toipumisen suhteen. Olin vasta aloittamassa terapian intensiivisen hoitojakson jälkeen, sekä henkisesti että fyysisesti paremmassa kunnossa kuin siitä jokin aika taaksepäin. Kuitenkin nuo stressaavat ja ahdistavat tapahtumat aiheuttivat sen, että sairaus pääsi taas nostamaan päätään ja ilmeisesti juuri sen vuoksi etten ollut vielä kunnolla päässyt aloittamaan terapiaa ja käsittelemään itse ongelmia syömishäiriön takana. Paljon on tapahtunut ja avun saaminenkaan ei aina ole ollut sieltä helpoimmasta päästä. Yritän nyt edelleen päästä jaloilleni ja viimeinkin irti sairaudesta joka on roikkunut enemmän tai vähemmän kiinni mukanani jo monta vuotta.
On hienoa, että pystyt tiedostamaan mitkä ajatuksistasi ovat anoreksian aiheuttamia ja täten välttämään toimimasta niiden mukaan, ainakaan joka kerta. Hienoa, että sulla on elämässä paljon hyvää, joka auttaa taistelemaan noita ajatuksia vastaan ja vajoamasta takaisin sairauteen.
Toivottavasti et syyllistä itseäsi siitä, että olet ajoittain tuntenut antavasi periksi vanhoille ajatuksille ja toimintamalleille vaikka vannoit ettet koskaan enää palaisi siihen. Kuten sanottu, tästä toipuminen vie kauan ja tie on kivinen. Kyseessä on kuitenkin sairaus, ja vähän niinkuin missä tahansa muussakin sairaudessa, et voi täysin kontrolloida sitä. Joskus oireet palaavat, pitää vaan osata hoitaa niitä oikein jotta voidaan ehkäistä sairauden paheneminen. Älä syytä itseäsi.
"En ole ollut SYLI:n toiminnassa mukana, enkä jaksaisi enää antaa syömishäiriölle tilaa elämästäni. Haluaisin oppia sietämään sitä, etten ole kontrollissa jokaisesta asiasta elämässä. Ja sitä, ettei kaiken pidä mennä aina täydellisesti suunnitelmien mukaan. Armollisuutta itseeni kohtaan olen opetellut ja siinä onnistunut, mutta nyt lähtee taas raitelta luisuminen."
Muista aina, että avun pyytäminen ei tee sinusta heikkoa. Se ei tarkoita, että annat syömishäiriölle tilaa elämässäsi, se tarkoittaa että pyrit kaikin keinoin estämään sitä tekemästä niin.
Et varmaan (enää) käy terapiassa eikä sinulla ole muitakaan hoitokontakteja? Jos yhteydenotto SYLI:in tuntuu liian vaikealta, ehkä voisit käydä puhumassa asiasta ihan vaikka terveydenhoitajalle joka osaa neuvoa sua eteenpäin.
En oikein osaa antaa muuta neuvoa (ja ehkä siinä sivussa jopa kuulostaa vähän mulkulta) kuin että otat rohkeasti yhteyttä johonkin ammattilaiseen joka osaisi auttaa sinua. Vertaistuki on aina hyvästä, mutta anonyymeille juttelu palstalla pelkästään ei kuitenkaan pelasta sua suistumasta pikku hiljaa takaisin sinne sairauden kierteeseen. Esitit aika vaikeita kysymyksiä esimerkiksi siitä, miten hallita stressiä ja olla sortumatta sairaaseen kaavaan, kuinka oppia olemaan itselleen armollisempi jne. Noin vaikeisiin kysymyksiin on täällä kenenkään tosi vaikea antaa mitään sellaista vastausta, joka toimisi varmasti juuri sun kohdalla. Juuri sen takia ehkä ainakin väliaikaisesti ammattilaiselle juttelu olisi paikallaan, jotta saisit oikeasti apua tilanteeseesi ja vastauksia kysymyksiisi.
Paljon tsemppiä. <3
Vierailija kirjoitti:
Anoreksia on kuviteltu ongelma. Ala syömään niin eiköhän se siitä kun ajatuskin alkaa kulkee.
Höpö höpö! Isoäitini on ollut anorektikko varmaan koko ikänsä. Samoin myös äitini. Minä olen säästynytbtähän mennessä sairastumiselta mutta pahimmalta tuntuu kun äiti ja isoäiti tavallaan sairastuvat anoreksian akuuttivaiheeseen samassa rytmissä.
Itse lähinnä suhtaudun vieläkin syömiseen pakollisen pahana koska äiti pakotti remmin kanssa syömään etenkin ennen neuvola- ja koululääkärintarkastauksia. En tajunnut lapsena ja nuorena miksi hänelle oli niin tärkeää, että söin enemmän kuin oli ruokahalua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Apua vain heti hakemaan! Itsellä oli nuorena anoreksia... Parkanon jotenkin, mutta se seurasi ja vaikka Olin "terve" joka aamu oli käytävä vaa alla ym. Syömiset tietyt, tietty kcal Maks. Viikko. Paino pysyi samana. Mutta kun halvaannuin, kaikki muuttui, vuosi siitä en enään välittänyt. Söin milloin ja mitä teki mieli tai tarjottiin... Mutta pahin oli myös että kun en välittänyt kcal tuli alkoholin suurkuluttajia... Eli en kunnolla koskaan parantunut, mitään syitä tai tunteita käsitellyt ja oireet vaihtuivat toiseen ongelmaan. Voimia!!
Anoreksia on samalla tavalla elinikäinen sairaus kun alkoholismi. Eli voit ajatella tämän kuuluvan siihen samaan vanhaan sairauteen ja nyt tarvitset apua vähän enemmän tässä vaiheessa elämää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse painin saman asian kanssa. Tuntuu, että pitäisi kiinteytyä. Olen lihonut pari kiloa tässä kolmenkympin korvilla. Olen yllättynyt miten n.10v ”terveen” jakson jälkeen löydän itseni murehtimasta mahamakkaroita. Elämässä olisi niin paljon tärkeämpääkin! Mutta se tuntuu salaa taas hyvälle kun syö liian vähän.. Keho menee varmaan sekaisin jos laihtuu taas. Toivottavasti tämä tästä.
En tiedä, eikä mulla ole ratkaisuja mutta et olr yksin. Mun anoreksia alkoi oireilla jo ala-aste iässä olin alimmillaan 42kg ja itkin vaaan äärellä ylipainoani. Sittemmin "paranin" ihan ilman terapiaa ym. Nykyään olenkin sitten ylipainoinen, ainakin jonkin verran sillä kaikenlainen painon tarkkailu johtaa pian päiväkausien syömättömyyteen ym. älyvapaaseen.
Tasapainoa ja sitä kultaista keskitietä on vaikea löytää. Ettei mene överiksi suuntaan tai toiseen. Ajattelen samoin kuin joku edellisistä ,että voisin verrata itseäni alkoholistiin ja tällä hetkellä nolla toleranssin kaikkeen painon tarkkailuun on ainoa keino pitää sairaus taka-alalla. Toivottavasti löydät apua ja tsemppiä ja rutistus kaikille jotka samoja asioita pohtivat <3
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse neuvoisin kokeilemaan sinkkilisää, koska sillä on saatu hyviä tuloksia tutkimuksissa.
Voit googlettaa esim. karolinska institutet ja sinkki, siis ruotsiksi.
Joka tapauksessa tuo sinkki on laskenut esim. kortisolia anorektikoilla, ja auttanut sitä kautta merkittävästi. Sen pitää mieluiten olla nestemäinen sinkki, pillereistä se imeytyy huonosti, löydät tuostakin lisätietoa itse hakemalla.
Anoreksiaan kuuluu sellainen iso hormonien epätasapaino, josta löydät lisää tietoa sanoilla HPA axis dysfunction, ja joka liittyy nimenomaan krooniseen ongelmaan sympaattisen hermoston ja stressihormonien kanssa.
Teininä sairastettu anoreksia. Nyt kun kolkuttelee jo lähemmäs kolmeakymmentä ja salilla käynnin tuloksena alkanut muutoksia tulemaan ja ruokavalionkin myötä paino kropan ohella muuttunut, tuli pieni pelko uusiutumisriskin mahdollisuudesta.
Olen koko elämäni ollut normaali painoinen. Sairastuessa 164/55. Paino putosi 48kg:n ei paljon alle normaalin mutta alipainon puolella kuitenkin, kun tuolloin löysin bmi laskurin.
Nyt 51kg viimeisimmän vaa’alla käynnin tuloksena. En tiedä, ehkä sali ja ruokavalio vaikuttaneet, mutta säikäytti vähän jos vaivihkaa alkaakin ihannoimaan taas kun lukema vain pienenee ja taas mennään...
Heippa! Olen itse melko samassa tilanteessa anoreksian uusiutumisen suhteen, tosin olen 20-vuotias ja juuri vasta itsenäistynyt eikä pahimmasta sairausjaksostani ole kulunut kovinkaan paljon aikaa..
Et ole todellakaan yksin ajatustesi kanssa. Oletko ikinä ollut mukana Syömishäiriöliiton toiminnassa? He tarjoavat matalan kynnyksen apua ja vertaistukea.
Halauksia sinulle!