Mies sanoo olevansa tosissaan kanssani, ei kuitenkaan halua mennä koskaan naimisiin eikä "välttämättä" edes asua yhdessä? Eikö tuossa ole aika iso ristiriita?

Musta vähän tuntuu siltä, että jos ihmisen mielestä yhdessäasuminen ahdistaa, ja naimisiinmeno on hirveä peikko, niin niitä ei kannata mennä sitten tekemään. Omalta kohdaltani voin sanoa että ahdisti ja peikotti kyllä paljon nuorena, mutta ei enää tän miehen kanssa. Edelleenkin on olemassa termi nimeltä sitoutumiskammo. Kaikki eivät suinkaan ole "urbaanin siististi cooleja oman tiensä kulkijoita" ;) vaikka kyllähän se hinommalta kuulostaa kuin sitoutumiskammoinen :D Nykyään halutaan muutnkin sitoutua mihinkään muuhun kuin itseen mahdollisimman vähän. Termistä silti viis! Jos joku ei koe itselle hyväksi seurustelua, niin ei kannata seurustella.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onhan se erillään asuminen siitä hyvä, että ei kenen vaan kanssa kannatakaan muuttaa yhteen ja jos molemmalla samat tarpeet, niin mikäs siinä. Helpompi on myös lähteä. Joissain elämänvaiheissa hyväkin vaihtoehto, mutta harva varmaan on vuosikymmeniä etäsuhteessa. Jos olet ollut, niin kerrohan.

Ei meillä ole "etäsuhde", vaikkei asutakaan yhdessä. Olemme olleet yhdessä 12 vuotta, seurusteltu pelkästään toistemme kanssa, ollen uskollisia toisillemme. Olemme olleet toistemme tukena niinä pahoinakin päivinä, on ollut sairautta, työttömyyttä, rahahuolia ym. Emme aio häipyä toistemme elämästä minkään pikkumurheiden takia. En ymmärrä miten se samassa asunnossa asuminen enää toisi lisää sitoutumista suhteeseemme.

Tuo aiempi kirjoittaja taitaa ajatella niin, että kun asutaan yhdessä, toisella menee hetken aikaa saada itselleen asunto, jos hänellä ei ole ketään sellaista kaveria tai sukulaista, jonka nurkkiin voisi mennä siksi aikaa, että saa asunnon. Tuo on siis se, miksi "on helpompi lähteä". Mun oli aikoinaan ihan helppo lähteä, koska vanhempani olivat juuri sopivasti pari kuukautta ulkomailla ja menin heille asumaan siksi aikaa. Sen jälkeen hommasin oman asunnon. 

Ihmisiä on erilaisia, get over it.

Olennaista on nyt, että AP ja kumppaninsa keskustelevat, mitä sitoutuminen heille merkitsee ja kohtaako heidän tarpeensa tässä, onko mikään kompromissi mahdollinen vai joutuuko toinen luopumaan liiaksi ja olisiko ero sitten parempi vaihtoehto.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Parisuhteita on erilaisia. Jokainen valitsee sellaisen kumppanin, jonka kanssa jakaa samat arvot parisuhteessa. Erikseen asuvat puolisot ovat ihan yhtä sitoutuneita toisiinsa kuin yhdessä asuvatkin. Eivät vain halua riidellä esim. kotitöistä. Kummatkin huolehtivat omasta kodistaan, joten kummankaan ei tarvitse naputtaa toiselle kotitöistä.

Eivätkä ole. Poimivat kirsikat kakusta. Juuri tuo "eivät halua riidellä kotitöistä" eli pakenevat silloin kun kaikki ei olekaan suhteessa  onnea, vaaleanpunaista hattaraa ja laadidaata. Pakeneeko sitoutunut kun tuleekin pieni alamäki? Ei pakene.

Aika moni pakenee, ainakin kun tätä palstaa lukee. Ks. viestiketju. ”kuinka moni on eronnut pelkäästään kotitöiden takia”. Ja mitä väliä sillä on, et poimii kirsikat kakusta jos kumpikin on onnellisia yhdessä?

Mikä on hyvä kenellekin, mikä huono, siitä tässä ei puhuta vaan siitä että tuollainen "rusinat pullasta"-toiminta ei ole sitoutumista, joten älkää väittäkö sitä sellaiseksi.

Jokainen valitkoon itselleen parhaimmin toimivan muodon, minä en sitä tuomitse, mutta älkää väittäki sitä joksikin mitä se ei ole.

Mitä se sitoutuminen sitten on, ellei molemminpuolista tahtoa tavoitella yhdessä niitä asioita, jotka tekevät suhteesta arvokkaan – olivat ne asiat sitten seksiä ja romantiikkaa tai arjen jakamista ja kumppanuutta?

Jos seksi ja romantiikka olisi sitoutumista, niin baari klo 3 aamuyöstä olisi oikein sitoumusten temppeli, siellä vasta olisi toisiinsa sitoutunutta jengiä.

Oikeasti, lukutaito tai -haluttomuus on tällä palstalla jotakin aivan järkyttävää.

En sanonut, että seksi ja romantiikka olisi sitoutumista. Sanoin, että sitoutuminen on molemminpuolista tahtoa tavoitella yhdessä niitä asioita, jotka tekevät suhteesta arvokkaan. Sanon täsmälleen noin siinä viestissä, jota lainaat. Mutta silti et saa ajatustani esitettyäni oikein, ja omasta vastauksestasi tulee vain hyödytön olkiukko ja osa ohipuhumisen ongelmaa.

Vierailija kirjoitti:

Musta vähän tuntuu siltä, että jos ihmisen mielestä yhdessäasuminen ahdistaa, ja naimisiinmeno on hirveä peikko, niin niitä ei kannata mennä sitten tekemään. Omalta kohdaltani voin sanoa että ahdisti ja peikotti kyllä paljon nuorena, mutta ei enää tän miehen kanssa. Edelleenkin on olemassa termi nimeltä sitoutumiskammo. Kaikki eivät suinkaan ole "urbaanin siististi cooleja oman tiensä kulkijoita" ;) vaikka kyllähän se hinommalta kuulostaa kuin sitoutumiskammoinen :D Nykyään halutaan muutnkin sitoutua mihinkään muuhun kuin itseen mahdollisimman vähän. Termistä silti viis! Jos joku ei koe itselle hyväksi seurustelua, niin ei kannata seurustella.

Minulla on vuosikymmen kokemusta yhteisasumisesta. Se oli ihan okei, mutta ei erikseen asuminen sen huonompaa ollut. Enää en välttämättä halua jakaa koko arkea toisen ihmisen kanssa, vaikka seurustella haluankin. Aika moni, joka on pitkää arjenjakosuhdetta jo kokeillut, ajattelee samalla lailla.

Vierailija kirjoitti:

Musta vähän tuntuu siltä, että jos ihmisen mielestä yhdessäasuminen ahdistaa, ja naimisiinmeno on hirveä peikko, niin niitä ei kannata mennä sitten tekemään. Omalta kohdaltani voin sanoa että ahdisti ja peikotti kyllä paljon nuorena, mutta ei enää tän miehen kanssa. Edelleenkin on olemassa termi nimeltä sitoutumiskammo. Kaikki eivät suinkaan ole "urbaanin siististi cooleja oman tiensä kulkijoita" ;) vaikka kyllähän se hinommalta kuulostaa kuin sitoutumiskammoinen :D Nykyään halutaan muutnkin sitoutua mihinkään muuhun kuin itseen mahdollisimman vähän. Termistä silti viis! Jos joku ei koe itselle hyväksi seurustelua, niin ei kannata seurustella.

No, minua ahdisti seurustelu ja naimisiinmeno niin kauan kuin ajattelin, että se pakottaisi yhteen asumaan, sukulointeihin ja muuhun epäsosiaaliselle luonteelleni sopimattomaan.

Mutta kun löysin erakkoluonteisen miehen joka heti teki selväksi että antaa mulle tilaa ja rauhaa, eikä tule koskaan haluamaan tai vaatimaan yhdessä asumista, yhdessä sukujen juhlissa käymistä tms, niin siihen loppui ahdistaminen. Yhtäkkiä seurustelu olikin niin mukavaa, että kahden vuoden päästä menimme naimisiin. 14 vuotta on nyt oltu naimisissa, koko ajan erikseen asuen (matkaa asuntojemme välillä 6 km). Välillä tapaamme joka viikonloppu, joskus kerran kuussa. 

ja kyllä me pidämme huolta toisistamme, sekä taloudellisesti että konkreettisesti. Esim. nyt miehelläni on käsi murtunut ja leikattu urheilussa tapahtuneen onnettomuuden takia, ja kyllä minä käyn siellä joka päivä auttamassa ostosten, ruoanlaiton, peseytymisten jne kanssa. Ja kun minä olen ollut sairas, mies on tullut lenkittämään koiriani ja laittamaan ruokaa. Työttömyyden tullen toinen on tukenut taloudellisesti toista jne. 

Tuli mieleen sekin, että jos joku on liian innokas muuttamaan yhteen, niin ei sekään hyvä. Muuten kyllä toivoisin löytäväni joskus jonkun, jonka kanssa voisi asua yhdessä. Nykyisessä tulanteessani se ei olisi kuitenkaan ensimmäinen vaihtoehto.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Parisuhteita on erilaisia. Jokainen valitsee sellaisen kumppanin, jonka kanssa jakaa samat arvot parisuhteessa. Erikseen asuvat puolisot ovat ihan yhtä sitoutuneita toisiinsa kuin yhdessä asuvatkin. Eivät vain halua riidellä esim. kotitöistä. Kummatkin huolehtivat omasta kodistaan, joten kummankaan ei tarvitse naputtaa toiselle kotitöistä.

Eivätkä ole. Poimivat kirsikat kakusta. Juuri tuo "eivät halua riidellä kotitöistä" eli pakenevat silloin kun kaikki ei olekaan suhteessa  onnea, vaaleanpunaista hattaraa ja laadidaata. Pakeneeko sitoutunut kun tuleekin pieni alamäki? Ei pakene.

Koko kirsikkakakkusanonta on minusta typerä. Sehän on täysin luonnollista, normaalia ja järkevääkin, että ihminen pyrkii tekemään elämässään sellaisia yksilöllisiä ratkaisuja, joilla asioista saadaan mahdollisimman tehokkaasti esiin ne omien tarpeiden kannalta parhaat puolet ja minimoidaan ne huonot.

Kuulostaa siltä, että sinä olet valinnut muiden ihmisten kuvitteellisten odotusten vuoksi elämäntavan joka ei sinulle sovi ja olet siitä katkera. Useimmat minun tuntemani ihmiset elävät ihan perinteisessä parisuhteessa kokematta sitä mitenkään erityiseksi uhraukseksi tai kärsimykseksi. Sinusta ilmeisesti se yhteinen arki on kurjaa pakkopullaa jota pitää vaan jotenkin kestää että "ansaitsisi" ne hyvien juhlahetkien kirsikat. Miksi ihmeessä?

Enemmän naiivia on kuvitella että on parisuhteita joissa kaikki olisi aina hyvin, onnellisesti ja mitään vastoinkäymisiä ei olisi. Tummennetun kohdan henkilön pitää olla sinkku, silloin voi itsekkäästi tavoitella vain omaa etuaan.

Kuka on väittänyt, että kaiken pitäisi olla aina hyvin? Minä sanoin, että hyviä puolia pitäisi olla mahdollisimman paljon ja huonoja mahdollisimman vähän. Jos pari keksii yhteiselämäänsä sellaisia, joskus epätavallisiakin ratkaisuja joilla suhteeseen saa enemmän hyvää ja vähemmän huonoa, niin ei se ole itsekkyyttä vaan tervettä järkeä ja parisuhteen huoltoa. Pöljähän sitä pitää olla, että ulkopuolisten odotusten mukaan ahtaudutaan muottiin joka ei itselle sovi ja ihan periaatteesta voidaan molemmat huonosti.

Ja kyllä noita pareja on. Juuri ne, joille perinteinen ydinperhemalli ja tiivis yhdessäolo on ihan oikeasti sopiva elämäntapa eikä mitään kitkerää pakkopullaa. Tietysti aina on hyviä ja huonoja hetkiä, mutta ehdottomasti voittopuolisesti yhteiselo on elämässä kantava voimavara eikä taakka. Siinä mielessä en voi ollenkaan ymmärtää tuota kirsikka kakusta -jankkausta. Minulle jaettu arki on se kirsikka. Jos sinä koet toisin, niin ehkä sinun pitäisi miettiä pari kertaa onko valitsemasi elämäntapa kuitenkaan sinulle se oikea.

Näin kymmenen avioliittovuoden jälkeen - vaikka miestäni rakastankin - toivoisin kuitenkin, että olisin ollut samaisessa asiassa hieman 'ehdottomampi'. Eli omat asunnot, ei paperilla sitoutumista. Olisi elämä oikeasti paljon helpompaa (olen aika erakkoluonteinen, kaipaan omaa tilaa jne) ja veikkaisin, että parisuhdekin olisi pysynyt hieman paremmassa kuosissa... Uskoisin pienen 'välimatkan' aiheuttavan sitä, että molemmat jaksavat paremmin panostaa siihen yhteiseen aikaan, kun se ei ole jokapäiväistä/itsestäänselvyys...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Emme halua lapsia. Emme asu yhdessä. Emme vietä juurikaan öitä toistemme luona. Olemme sitoutunee, emmekä harrasta sivusuhteita.

Vähemmän ongelmia, onnellisempi olo. Tapaamme noin 3-4 krt viikossa ja seksi on parasta ikinä. Muu aika harrastetaan yhdessä asioita ja ollaan kainaloikkain.

Mulla sitoutuminen on paljon muutakin kuin vain se ettei pöllyytä toisten kanssa lakanoita. Sitoutunut ap:n mies ei ole, ettekä ole tekään. Ei teillä ole mitään sitoumuksia, ei paperilla ei puheissa, ette ole mitenkään sitoutuneet esim. kantamaan vastuuta toisesta. Teidän sitoumus on ainoastaan sitä ettette pane toista, mä näen sen itse paljon laajempana asiana.

Ja yllättävän usein näissä suhteissa myös pannaan toisia, salaa, koska se vain on niin helppoa. Ollaan avoinna uusille vaihtoehdoille eli onhan se sitoutuminen helposti toista kuin jos jaetaan huusholli.

Mutta ei siinä, toisten luonteelle se sopii paremmin kuin pallo jalassa sormukset sormessa ja yhteisessä kodissa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Emme halua lapsia. Emme asu yhdessä. Emme vietä juurikaan öitä toistemme luona. Olemme sitoutunee, emmekä harrasta sivusuhteita.

Vähemmän ongelmia, onnellisempi olo. Tapaamme noin 3-4 krt viikossa ja seksi on parasta ikinä. Muu aika harrastetaan yhdessä asioita ja ollaan kainaloikkain.

Mulla sitoutuminen on paljon muutakin kuin vain se ettei pöllyytä toisten kanssa lakanoita. Sitoutunut ap:n mies ei ole, ettekä ole tekään. Ei teillä ole mitään sitoumuksia, ei paperilla ei puheissa, ette ole mitenkään sitoutuneet esim. kantamaan vastuuta toisesta. Teidän sitoumus on ainoastaan sitä ettette pane toista, mä näen sen itse paljon laajempana asiana.

Ja yllättävän usein näissä suhteissa myös pannaan toisia, salaa, koska se vain on niin helppoa. Ollaan avoinna uusille vaihtoehdoille eli onhan se sitoutuminen helposti toista kuin jos jaetaan huusholli.

Mutta ei siinä, toisten luonteelle se sopii paremmin kuin pallo jalassa sormukset sormessa ja yhteisessä kodissa.

Kylläpä sinua ahdistaa toisten parisuhteet, siis se, että jotkut voivat olla onnellisia asumatta saman katon alla! No, enpä itse haluaisi miestä, joka on uskollinen vain siksi, että on valvonnan alaisena.

Jos mies ei halua mennä koskaan naimisiin ja sinulle taas on tärkeää mennä naimisiin, teidän suhteellanne ei ole tulevaisuutta. Oletteko puhuneet, miksi mies ei pidä avioliittoa tärkeänä ja miksi sinä pidät? Avioliittohan on lähinnä taloudellinen sopimus ja sen varsinainen hyöty (jota siis ei muissa parisuhteissa ole mahdollista saada) on leskeneläke. Ehkä mies ajattelee, että pärjäisi kuolemasi jälkeenkin ilman leskeneläkettä? Minä en ole kokenut avioliittoa tarpeelliseksi, koska mulla on varsin hyvin varallisuutta, pääomatuloja ja ainakin toistaiseksi myös hyvä palkka. Pärjäisin aivan hyvin pääomatuloillakin, jos työt loppuisivat. 

Entä puhuitteko suhteenne alussa lapsista? Miten mies suhtautui lastenhankintaan? Jos hän ei halua lainkaan lapsia, leskeneläke ei olisi oikeastaan sinullekaan välttämätön. Jos taas on lapsia ja puoliso kuolee, lapset toki saavat omat eläkkeensä, mutta lasten elintaso pysyy parempana, jos elossa oleva huoltaja saa omien tulojensa lisäksi myös leskeneläkkeen. 

Yhdessä asuminen... oletko kysynyt, mitkä olisivat ne edellytykset, joilla mies voisi kuvitella asuvansa yhdessä kanssasi? Lähinnä mietin, olisiko teillä varaa niin isoon asuntoon, että siellä olisi molemmille riittävästi tilaa olla itsekseenkin? Paljon omaa tilaa ja aikaa tarvitseva alkaa helposti viihtyä poissa kotoa, jos kotona ei ole mahdollisuuksia omaan rauhaan. Sitä tuskin kuitenkaan toivot. 

Hah haa. Sama tyyppi käy täällä ja ht netissä vouhkaamassa “oikeanlaisesta sitoutumisesta”.

Kumma, että kukaan enää jaksaa vastata hänelle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Emme halua lapsia. Emme asu yhdessä. Emme vietä juurikaan öitä toistemme luona. Olemme sitoutunee, emmekä harrasta sivusuhteita.

Vähemmän ongelmia, onnellisempi olo. Tapaamme noin 3-4 krt viikossa ja seksi on parasta ikinä. Muu aika harrastetaan yhdessä asioita ja ollaan kainaloikkain.

Mulla sitoutuminen on paljon muutakin kuin vain se ettei pöllyytä toisten kanssa lakanoita. Sitoutunut ap:n mies ei ole, ettekä ole tekään. Ei teillä ole mitään sitoumuksia, ei paperilla ei puheissa, ette ole mitenkään sitoutuneet esim. kantamaan vastuuta toisesta. Teidän sitoumus on ainoastaan sitä ettette pane toista, mä näen sen itse paljon laajempana asiana.

Ja yllättävän usein näissä suhteissa myös pannaan toisia, salaa, koska se vain on niin helppoa. Ollaan avoinna uusille vaihtoehdoille eli onhan se sitoutuminen helposti toista kuin jos jaetaan huusholli.

Mutta ei siinä, toisten luonteelle se sopii paremmin kuin pallo jalassa sormukset sormessa ja yhteisessä kodissa.

Myöskin avioliitossa tai avoliitossa voidaan panna toisia salaa, toki se ehkä on helpompaa kun ei asu yhdessä, mutta siinä juuri se sitoutuminen mitataan.

Ehkä siksi osa karsastaa tätä erillä asumista, mutta yhdessä oloa, koska se on synonyymi melkein varmalle pettämiselle tai halulle siihen? Osan mielestä.

Kuulostaa siltä,jos näette pari kertaa viikossa ja tuo muu mitä kerroit niin tulee mieleen,että mies vaan naisille sanoo olevansana tosissaan(?)miten sekin sitten käsittää..ja missä suhteessa jotta saisi sellaisen kevyen (seksi)suhteen ja kun kyllästyy niin sitten uusi nainen tilalle.

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa siltä,jos näette pari kertaa viikossa ja tuo muu mitä kerroit niin tulee mieleen,että mies vaan naisille sanoo olevansana tosissaan(?)miten sekin sitten käsittää..ja missä suhteessa jotta saisi sellaisen kevyen (seksi)suhteen ja kun kyllästyy niin sitten uusi nainen tilalle.

Yhteen hinkuva mies vain haluaa päästä täyteen ylöspitoon yhteiseen huusholliin, ja kun avovaimo alkaa nalkuttaa tarpeeksi, sitten uusi nainen tilalle.

Huomaatko, miten tälläkin asialla on kaksi puolta?

Ollaan oltu mieheni kanssa vajaa 9 vuotta. Molemmilla lapsia, jotka ovat hyviä kavereita keskenään. Näemme mieheni kanssa jokatoinen viikonloppu, sillon kun kaikki lapset ovat etävanhemmalla. Miehen mielestä se on parempi niin. Meillä on välimatkaa n. kilometri.

Emme vietä jouluja, synttäreitä eikä muitakaan juhlia yhdessä.

Mies sanoo olevansa tosissaan kanssani ja sanoo ,että muutamme yhteen kun lapset ovat vanhempia (tästä on nyt jo seitsemän vuotta aikaa)

Tai kun hänen koira kuolee, kun ei tule toimeen kissani kanssa. ( kissani tulee toimeen koirien kanssa ja mieheltä tällävälin kuollut jo kaksi koiraa)

Kun otan asian esille suhteen tilasta, olen painostava, vaativa ja kärsimätön ihminen