Oletteko huomanneet mitään eroa pitkään yksin eläneiden ja pitkään parisuhteellisena/perheellisenä eläneiden persoonissa?

En tiedä kumpi on muna ja kumpi kana, mutta minusta yksineläjät ovat vähemmän halukkaita kompromissehin. He ovat ehdottomampia monessa asiassa.

Mielenkiintoinen kysymys. Tulee mieleen monia asioita. Vastaan kun ehdin!

Vierailija kirjoitti:

En tiedä kumpi on muna ja kumpi kana, mutta minusta yksineläjät ovat vähemmän halukkaita kompromissehin. He ovat ehdottomampia monessa asiassa.

Jep. En oo ovimatto, kuramatosta puhumattakaan.

Naisista olen huomannut sen, että parisuhteessa aina/kauan eläneet menettävät jotenkin sitä omaa persoonaa koska peilaavat kaikkea tekemää, kokemaa, mielipiteitä, makua sen toisen ihmisen kautta. He eivät itse sitä edes tajua, mutta luulevat mielipiteidensä olevan omia, vaikka monesti ne on sen kumppanin.

Heillä ei myöskään usein tämän vuoksi ole paljon sanottavaa mihinkään koska mielipiteet on omaksuttu kumppanilta eli keskustelu tällaisten kanssa ei ole kovin mielenkiintoista vaan liikkuu lähinnä muiden ihmisten elämän kommentoinnissa ja sisustushankinnoissa.

Yksin eläneet naiset ovat tietyllä tapaa kiinnostavampia, koska ovat muodostaneet omat mielipiteensä, ajatelleet asioita omalla tavallaan ja usein ovat henkisesti itsenäisiä koska eivät ole tottuneet vain nojaamaan siihen kumppaniin.

Yksilöiden väliset erot ovat suurempia kuin ryhmien, mutta tässä muutamia poimintoja havainnoistani...

- yksin elävät (joihin myös itse kuulun) sopeutuvat huonommin erilaisiin ympäristöihin, joita he eivät voi hallita; esim. hälinänsietokyky on tyypillisesti alhaisempi kuin parisuhteellisilla / perheellisillä;

viimeksi mainitut saattavat joskus pitää yksin eläviä tästä syystä itsekkäinä (muistan mm. äitini esittäneen tällaista kritiikkiä yksin elävistä sukulaisistani, kun olin lapsi), mutta heidän pitäisi muistaa, että taustalla oleva tottumus on ns. inhimillinen tekijä, joten erilaisen ymmärtäminen on tarpeen molempiin suuntiin

- jokainen ihminen on sosiaalinen olento, ja peilien tarve on ihmisyyden luovuttamaton ydin; yksin elävä on itsereflektoivampi (reflektoi toista sisäisesti), koska hän on pakotettu siihen, ja siten tyypillisesti luonnostaan kyseenalaistavampi;

parisuhteellisella / perheellisellä on jatkuvasti konkreettisesti läsnä oleva, itsen ulkopuolinen peili, joka reflektoi eli antaa palautetta hänen ajatuksistaan, arvostelmistaan, olettamuksistaan ja teoistaan, joten hänen peilinsä on vankkumattomampi, mutta toisaalta yksipuolisempi

- yksin elävät ovat yleensä periaatteellisempia tai moralistisempia havaintojeni perusteella kuin parisuhteelliset / perheelliset; tämä johtuu em. jatkuvasta itsereflektiosta ja myös siitä, että yksin elävällä on tyypillisesti enemmän aikaa ja mahdollisuuksia moraalifilosofisiin pohdintoihin;

persoonallisuudesta riippuen moralistisuus saattaa ilmetä yksin elävän ehdottomuutena tai joustamattomuutena; parisuhteelliset / perheelliset ovat tyypillisesti pragmatistisempia, eli punnitsevat valintatilanteissa käytännön seurauksia ihanteiden sijaan ja ovat siten faktisempia ja arvostelmistaan joustavampia sekä kykenevät nopeampaan päätöksentekoon

Olen huomannut, että kun naisesta tulee äiti, kaikki keskustelu johtaa lapsiin. Olipa aihe mikä hyvänsä, äiti-ihminen ajattelee sen vaikutusta lapsiin. Hän puhuu itsestään, kuin olisi lastensa palvelija. Samalla hän on itse ikään kuin muuttunut arvokkaammaksi ihmiseksi, koska hänellä on lapsia. Tätä hän kuuluttaa ahkeraan erityisesti lapsettomille tuttavilleen tajuamatta ilmeisesti käytöksensä loukkaavuutta.

Tapahtuipa hyvää tai pahaa, se on suurempaa "erityisesti kun on lapsia". Törkeimmät kehtaavat sanoa, että lapsettomat eivät tiedä elämästä mitään, eikä heillä voi olla mitään todellisia vaikeuksia eikä kärsimyksiä. Lapsettoman tai hänen läheisensä vakava sairaus on " ikävää", mutta äidin tai lapsen sairastuminen on "tragedia".

Esimerkkejä on vaikka kuinka, mutta antaa olla. Tätä ei tapahdu miehille, vaikka heistä tulee isiä. Vähitellen lapseton ei jaksa enää kuunnella itsensä dissaamista, ja jättää kontaktit, ennen kuin alkavat itsekin uskoa olevansa yhdentekeviä ihmisiä.

Kyllähän se tuntuu olevan yleisesti ottaen niin, että toisen kanssa eläessä kulmat hioutuvat. Toisaalta, on ihmisiä, joiden hankaluus muuttuu aina vain pahemmaksi, jos toiset joutuvat antamaan periksi. Voi olla, että yksinelävällä tapahtuu samaa, mutta se saattaa tapahtua maltillisemmin, koska parisuhde- ja kaksinkertainen sukulaisperäinen stressi jäävät puuttumaan.

Ja sitten on niitä, joilla pitää aina olla joku syntipukki - jos sen kanssa elää, kaikenlaista tarpeetonta julmuutta ja kärsimystähän siitä seuraa.

Olen huomannut. Mahdotonta ruveta luettelemaan. Yksinelävä muuttuu omituisemmaksi ja saattaa erakoitua. Perheellinen muuttuu koko ajan tavallisemmaksi ja keskinkertaisemmaksi.

En oikeastaan. Johtuu varmasti suurelta osin siitä että muiden kuin oman perheenjäsenten persoonallisuus piirteet kiinnostavat varsin vähän. Omasta persoonallisuudesta sen sijaan olen oppinut huomattavan paljon lapsiltani ja muista läheisistä ihmissuhteista.

Parisuhteellisen kanssa on helpompi olla, koska yhteistyö on joustavampaa. Parisuhteelliset ovat huomioivempia ja tottuneet kompromisseihin. Itsekin siis pitkässä parisuhteessa.

Sinkut (pitkäaikaiset) ovat niin omavoimaisia, etteivät he suostu helposti poistumaan omalta mukavuusalueelta kenenkään vuoksi. Heidän kanssa yhdessä kävelykin on hankalampaa kun eivät anna merkkejä mihin suuntaan ovat menossa ym.

Kompromissit on varmasti yksi eroavaisuus. Parisuhteessa joutuu tekemään kompromisseja asioista, jotka sinkkuna voi jättää kokonaan poiskin. Esimerkkinä vaikkapa kotiin hankittava sohva. Parisuhteessa elävän on tehtävä puolisonsa kanssa kompromissi, millainen sohva hankitaan. Jos toinen ehdottomasti haluaa sohvan, sohvan hankkimatta jättäminen ei ole vaihtoehto. Sinkkuna se on vaihtoehto, jos itselle mieluista sohvaa ei löydy. Parisuhteessa pitää valita jokin sohva ja on valittava se, jota kumpikin pitää edes jollain tasolla siedettävänä. 

Vierailija kirjoitti:

Kompromissit on varmasti yksi eroavaisuus. Parisuhteessa joutuu tekemään kompromisseja asioista, jotka sinkkuna voi jättää kokonaan poiskin. Esimerkkinä vaikkapa kotiin hankittava sohva. Parisuhteessa elävän on tehtävä puolisonsa kanssa kompromissi, millainen sohva hankitaan. Jos toinen ehdottomasti haluaa sohvan, sohvan hankkimatta jättäminen ei ole vaihtoehto. Sinkkuna se on vaihtoehto, jos itselle mieluista sohvaa ei löydy. Parisuhteessa pitää valita jokin sohva ja on valittava se, jota kumpikin pitää edes jollain tasolla siedettävänä. 

Siis miksi parisuhteessa olisi valittava sohva ja se ei ole vaihtoehto että sitä ei hankita ollenkaan ellei löydy muuta vaihtoehtoa kuin molempien mielestä jollakin tavalla siedettävä?

Tuntemiani ns. ikisinkkuja yhdistää vahva itsenäisyys ja omaehtoisuus. Oma pitkä parisuhteeni päättyi pari vuotta sitten, ja mitä enemmän nämä piirteet minussa vahvistuvat, sitä vähemmän kaipaan enää sellaiseen symbioottiseen raskassuhteeseen, joka yhteiskunnassamme on parisuhteen prototyyppi.

Onhan se totta, että lapseton yksineläjä ei oikein pysty ymmärtämään, miten perheessä lasten tarpeet menevät niin usein aikuisen tarpeiden edelle. Ja perheellinen vanhempi ei oikein pysty ymmärtämään, miksi lapseton yksineläjä valittaa yksinäisyyttään.

Vierailija kirjoitti:

Onhan se totta, että lapseton yksineläjä ei oikein pysty ymmärtämään, miten perheessä lasten tarpeet menevät niin usein aikuisen tarpeiden edelle. Ja perheellinen vanhempi ei oikein pysty ymmärtämään, miksi lapseton yksineläjä valittaa yksinäisyyttään.

No ei kyllä ole totta. Suurin osa ihmisistä ymmärtää ihan hyvin, että lasten tarpeet menevät aikuisten edelle, ja että yksin elävällä on joskus yksinäistä. Miten tyhmä ihminen ei tuollaisia itsestäänselvyyksiä muka ymmärrä? En ole koskaan tavannut sellaisia.

Vierailija kirjoitti:

Kompromissit on varmasti yksi eroavaisuus. Parisuhteessa joutuu tekemään kompromisseja asioista, jotka sinkkuna voi jättää kokonaan poiskin. Esimerkkinä vaikkapa kotiin hankittava sohva. Parisuhteessa elävän on tehtävä puolisonsa kanssa kompromissi, millainen sohva hankitaan. Jos toinen ehdottomasti haluaa sohvan, sohvan hankkimatta jättäminen ei ole vaihtoehto. Sinkkuna se on vaihtoehto, jos itselle mieluista sohvaa ei löydy. Parisuhteessa pitää valita jokin sohva ja on valittava se, jota kumpikin pitää edes jollain tasolla siedettävänä. 

Jos yhden täytyy ehdottomasti saada sohva, ja toinen ei missään tapauksessa halua elinympäristöönsä huonekalua, joka on vain "siedettävä", mikä on mielestäsi hyvä kompromissi tuossa tilanteessa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kompromissit on varmasti yksi eroavaisuus. Parisuhteessa joutuu tekemään kompromisseja asioista, jotka sinkkuna voi jättää kokonaan poiskin. Esimerkkinä vaikkapa kotiin hankittava sohva. Parisuhteessa elävän on tehtävä puolisonsa kanssa kompromissi, millainen sohva hankitaan. Jos toinen ehdottomasti haluaa sohvan, sohvan hankkimatta jättäminen ei ole vaihtoehto. Sinkkuna se on vaihtoehto, jos itselle mieluista sohvaa ei löydy. Parisuhteessa pitää valita jokin sohva ja on valittava se, jota kumpikin pitää edes jollain tasolla siedettävänä. 

Jos yhden täytyy ehdottomasti saada sohva, ja toinen ei missään tapauksessa halua elinympäristöönsä huonekalua, joka on vain "siedettävä", mikä on mielestäsi hyvä kompromissi tuossa tilanteessa?

Kompromissi on jousto sen takia että parisuhde on tärkeämpi kuin yksi sohva. Tilanteesta riippuen se on joko se että etsitään sohva joka ei ole vain siedettävä, toinen luopuu ajatuksesta että se sohva on saatava paikkaa johon se toisen mielestä ei kuulu ollenkaan. Kompromissi voi toki olla myös se että parisuhde ja yhdessä asuminen ei ole sohvan arvoista vaan molemmat päättää omissa kodeissaan siitä kuuluuko sinne sohva vai ei.

Varmaan tässä haettiin takaa taas sitä, että jompi kumpi olisi onnettomampi toiseen verrattuna tai kykenemättömämpi ymmärtämään vastakkaista elämäntapaa.

Oikeastihan näin ei ole, vaan jokainen tavallisella älykkyydellä varustettu pystyy kyllä asettumaan toisenkin asemaan, ja hyvässä rahatilanteessa oleva, fyysisesti ja psyykkisesti terve ja omannäköistään elämää elävä on onnellisempi kuin varaton, sairasteleva ja elämäänsä tyytymätön, oli tämä niin yksineläjä kuin perheellinenkin.

Vierailija kirjoitti:

Tilanteesta riippuen se on joko se että etsitään sohva joka ei ole vain siedettävä, toinen luopuu ajatuksesta että se sohva on saatava paikkaa johon se toisen mielestä ei kuulu ollenkaan.

Mitä tämä käytännössä tarkoittaa? Mikä sen määrittää, kumpi antaa periksi?

Tuntemani ihmiset, jotka eivät eläissään ole huolehtineet muusta kuin itsestään, eivät minkäänikäisestä toisesta ihmisestä tai eläimestä, ovat joustamattomia ja vaikeita sopimaan ja sovittelemaan mitään.

Eivät halua auttaa muita, eivätkä itse pyydä apua.