Tuletko toimeen anoppisi kanssa?

Anopin kanssa ihan ok, hän on fiksu ihminen. Mutta appiukko, voi ***tu mikä ***ipää.

No en kyllä voi välejä hyväksi kehua. Mielestäni välit olivat hyvät vielä silloin kuin olin nuori, lapseton ja naimaton. Kai sitä itse oli jotenkin niin "lapsi" vielä, etten osannut kokea tunkeilevuutta/rajattomuutta ongelmana. Lähinnä miehen kanssa suhtauduttiin huumorilla asiaan, anoppi saattoi tulla oven taakse "huolestuneena", jos mies ei vastannut puheluun, antoi ohjeita nukkumisesta, syömisestä yms. Kohteli miestäni kuin pikkulasta, ja mies ratkaisi asian niin että harvoin jaksoi vastata äitinsä puheluihin eikä ikinä kertonut asioistaan hänelle. 15 vuotta ja kaksi lasta myöhemmin koen hänen käytöksensä perhe- ja parisuhde-elämäämme häiritseväksi ja loukkaavaksi. Miehellä suhtautuminen vaihtelee raivosta huumoriin. Kai siinä vaiheessa kun on itse pienen lapsen vanhempi, ei normaali ihminen enää kestä kun joku jatkuvasti koettelee sekä henkilökohtaisiasi että perheesi rajoja. Ollaan jouduttu jäädyttämään välejä radikaalisti esikoisen synnyttyä, eikä esimerkiksi anopille ole voitu viedä lapsia hoitoon, kun ei noudata pelisääntöjä ja puhuu meistä vanhemmista ikävästi lapsille. Hänellä on ollut kova tarve syrjäyttää minua äitinä, ja tätä en missään nimessä ole voinut hyväksyä. Miestä hän edelleen yrittää kohdella kuin lasta, on syvästi muka järkyttynyt, jos mies käy yksin lasten kanssa viikonloppureissussa jossain "miten se pärjää" jne.

Vierailija kirjoitti:

Kaikki anopintekeleet ovat vihanneet minua, ennemmin tai myöhemmin, ja ovat saaneet kyllä poikansakin uskomaan nähtävästi. Ainakin joku on lähtenyt äitinsä neuvosta, ja lopuilta olen saanut kuulla äitinsä mielipiteestä kunnes itse olen lähtenyt.

Ja sussa ei tietenkään mitään vikaa ole. Montako miestä on ollut?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaikki anopintekeleet ovat vihanneet minua, ennemmin tai myöhemmin, ja ovat saaneet kyllä poikansakin uskomaan nähtävästi. Ainakin joku on lähtenyt äitinsä neuvosta, ja lopuilta olen saanut kuulla äitinsä mielipiteestä kunnes itse olen lähtenyt.

Ja sussa ei tietenkään mitään vikaa ole. Montako miestä on ollut?

Oisko 4 näitä anopintekeleitä, osaa en edes ole tavannut ja loppujakin melko vähän. Ja se on kai usein ollut syykin siihen vihaan, kun en viihdy kylässä.

En nyt sanoisi että itsessäni vikaa kun lapsikin haukutaan päin naamaa, jos en nyt itse ihan terve olekaan.

Vierailija kirjoitti:

Taitaa meillä hyvät välit olla, tuli toisen lapsen synnytykseenkin tukihenkilöksi mukaan kun isä jäi esikoisen kanssa kotiin nukkumaan. Tänään käytiin yhdessä shoppailemassa, nelisen tuntia vierähti joutuin. Ei ole millään tapaa puuttunut elämäämme, pyytelee käymään kylässä useammin (käymme liian harvoin oikeasti) ja välillä kutsuu itse itsensä meille. Tuo itsensä kutsuminen on oikeastaan ihan hyvä asia, sillä käy harvakseltaan aina kun töiltään, omilta lapsiltaan, harrastuksiltaan jne vain ehtii. Minun puolestani saisi käydä useamminkin kuin kerran-pari kuussa, lapset (varsinkin 2v esikoinen) tykkäävät ja minä haluaisin lapsille lämpimät ja läheiset välit isovanhempiinsa.

Terkkuja vain anopille, olet ihana :)!

Erikoinen valinta. Kyllä meillä ilman muuta mummo olisi jäänyt lapsen kanssa kotiin ja isä tullut mukaan synnytykseen, vaikka olenkin todella hyvissä väleissä anopin kanssa ja miehen jälkeen hän olisi ykkösvalinta tukihenkilöksi.

Tulen. Hän on viisas ja lämmin ihminen, jota arvostan paljon. Uskon, että hän myös arvostaa ja kunnioittaa minua. Kerran jouduin sanomaan tiukasti, kun hän puuttui asiaan, joka ei mielestäni kuulunut hänelle, ja siihen loppuivat puuttumiset. Hänen mielipidettään kysyn kyllä mielelläni monenlaisista asioista. Miehellä on tiiviit välit äitiinsä, me tapaamme hieman harvemmin.

Anopin ensimmäiset sanat minulle tavatessamme olivat "Vai tuollainen pikkulutka hänen lapsenlapsiltaan rikkoi perheen". Menin typeryyksissäni vastaamaan, että kai se kuitenkin oli lastenlasten äidin lutkamainen käytös naapurin miehen kanssa, joka perheen rikkoi. Tämän jälkeen ei olla kertaakaan nähty tai oltu puheissa ja tästä tapahtumasta on reilu kaksi vuotta.

Taustoista sen verran, että mieheni ja hänen exänsä suhde päättyi, kun silloinen vaimo kävi vieraissa miehen ollessa töissä. Minä ja mieheni sen sijaan tavattiin reilu vuosi miehen eron jälkeen. Pettäminen oli sen verran kipeä aihe miehelle, ettei ollut sitä sitten äidilleen pahemmin availlut.

Nyt miehen äiti oli varovaisesti tiedustellut, että pitäisikö alkaa tutustua siihen uuteen miniään. Mikäs siinä, täällä ollaan ja varmasti pysytään :)

Yritän, onneksi välimatkaa on useampi sata kilometri. On todella hallitseva ja rasittava ihminen. Poikansa ei jaksaisi olla tekemissä hänen kanssa ollenkaan, mutta muutaman kerran vuodessa tavataan ja puhelimessa puhutaan aina joskus. Ne menee hammasta purren. Mieheni haluaa kuitenkin pitää jonkunmoiset välit lähinnä vissiin isänsä takia ja mikä minä olen siihen mitään sanomaan, hänen vanhempansahan ne ovat. Lisäksi he ovat ihan hyviä isovanhempia, lapsenlapset tärkeitä, joten olisi julmaa sekä heille että lapsille jos välit menisivät. 

En erityisemmin pidä anopistani enkä ole epäröinyt näyttää sitä. Anoppi on rajatonta sorttia, lisäksi hyvin yksinkertainen ihminen. Mutta aivan hyväntahtoinen - ei vain yhtään ymmärrä, mikä olisi muille hyväksi ja mikä on enemmän haitaksi. Hänen on ollut vaikea ymmärtää, että lapset ovat aikuisia ja heillä on omat elämät, toiveet ja arvostukset.

Olen tehnyt erittäin selväksi, missä meidän perheen rajat kulkevat. Nykyään anoppi ymmärtää ja kunnioittaa meidän rajoja, mutta se on vaatinut kovaa työtä ja monen monta mielen pahoittamista. Se on ollut sen arvoista kyllä, mutta paikoin hirmu surullista myös.

Minua hän ei uskalla onneksi arvostella. Minä sen sijaan voisin korjata tapojani ja olla hieman ystävällisempi.

Anoppini on jo kuollut, mutta muistelen häntä lämmöllä ja rakkaudella. Hieno, viisas ihminen.  Arvostin ja kunnioitin häntä todella paljon, tunne oli molemminpuolinen.  Olimme niin läheiset, oikeat ystävät, että anoppini kertoi minulle paljon sellaisia asioita, joista ei ollut koskaan puhunut lapsilleen.  Anopin huumorikin oli älykästä ja hän oli erittäin hienotunteinen ihminen.  Ei koskaan tuputtanut seuraansa tai neuvojaan. Kehui, kiitti ja kannusti aina, kun aihetta oli.  Olinpa onnekas, kun sain sellaisen anopin - ja hänen kasvattamansa miehen, joka muistuttaa äitiään monessa suhteessa.