Häpeän työttömyyttäni

Turhaan häpeät. Minä jo kipeästi kaipaisin työttömyyttä kun työ vie voimat. Mutta niin vaan pitävät neljättä vuotta jo tällä samalla työpaikalla... milloin se vanhempainvapaalainen oikein meinaa palata? Ja huonossa lykyssä saan vielä vakiviran vuoden päästä firman toiselta osastolta :(

Vierailija kirjoitti:

Turhaan häpeät. Minä jo kipeästi kaipaisin työttömyyttä kun työ vie voimat. Mutta niin vaan pitävät neljättä vuotta jo tällä samalla työpaikalla... milloin se vanhempainvapaalainen oikein meinaa palata? Ja huonossa lykyssä saan vielä vakiviran vuoden päästä firman toiselta osastolta :(

Johtuuko tämä huonontuneesta itsetunnostani vai v:ttuiletko minulle? 

Miksi sinä sitä häpeät? 

Suomessa on 600 000 ihmistä joilla ei ole töitä niin paljon kuin he haluaisivat, eikä kellään ole mitään syytä hävetä sitä että koneet on vieneet ihmisiltä töitä niin paljon että koskaan ei tule olemaan enää aikaa että kaikilla halukkailla olisi töitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Turhaan häpeät. Minä jo kipeästi kaipaisin työttömyyttä kun työ vie voimat. Mutta niin vaan pitävät neljättä vuotta jo tällä samalla työpaikalla... milloin se vanhempainvapaalainen oikein meinaa palata? Ja huonossa lykyssä saan vielä vakiviran vuoden päästä firman toiselta osastolta :(

Johtuuko tämä huonontuneesta itsetunnostani vai v:ttuiletko minulle? 

No en vittuile. Huonosta itsetunnostasi johtuu. Ei työelämä tuo ihmiselle mitään lisää. Paitsi ylimääräistä vaivaa. Rahaakaan ei ole yhtään enempää kuin lapsilisien varassa olevalla tosikotiäidillä, jollainen olin aikaisemmin (siis vielä yli 3-vuotiaitten kanssa kotona). Tavallaan tykkäänkin työstäni, mutta tekisin sitä mieluiten 1/3 työajalla, että jäisi aikaa muullekin elämälle.

Kuuluukin hävetä!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Turhaan häpeät. Minä jo kipeästi kaipaisin työttömyyttä kun työ vie voimat. Mutta niin vaan pitävät neljättä vuotta jo tällä samalla työpaikalla... milloin se vanhempainvapaalainen oikein meinaa palata? Ja huonossa lykyssä saan vielä vakiviran vuoden päästä firman toiselta osastolta :(

Johtuuko tämä huonontuneesta itsetunnostani vai v:ttuiletko minulle? 

Miksi epäilet että vittuilee? Nykyään aika monet raatavat työpaikalla itsensä loppuun kun työnantajat säästää palkkakustannuksista ja teettää monen ihmisen työt yhdellä ihmisellä. Varsinkin julkisella puolella erittäin yleistä, toki samalla on niitäkin lusmuja töissä joilla on vakituinen työ ja jättävät työnsä toisten tehtäviksi kun heitä ei voida irtisanoa kovin helposti.

Mä vaihtaisin sun kanssa paikkoja välittömästi, mut veikkaan ettei mun duuni kelpaa edes sulle.

Täällä toinen häpeilevä työtön.

Vierailija kirjoitti:

Mä vaihtaisin sun kanssa paikkoja välittömästi, mut veikkaan ettei mun duuni kelpaa edes sulle.

Puhelinmyynti?

Samoin.

Työttömyydestäni ei tiedä lähipiiriäni lukuun ottamatta kukaan. Muille olen valehdellut käyväni töissä ja tätä kulissia olen pitänyt pystyssä jo useamman vuoden. En poistu asunnostani välillä 8-16 koskaan ja kehitän itselleni työtehtäviä, joista on helppo keskustella pinnallisesti ja epämääräisesti. Kerron myös tekeväni usein etätöitä ettei kukaan tiedustele työpaikkani sijaintia.

Samoin täällä. Häpeän. Olen sukuni ainoa työtön, sekä mieheni suvun. Kurssikaverit kaikki töissä. Olen ollut kotiäiti, sittemmin pitkäaikaistyötön. Välillä olen tehnyt silppu- ja pätkätyötä.

Sen lisäksi, että häpeän työttömyyttäni (FM koulutus minulla), myös kärsin alentuneesta mielialasta. Elän  turhaa elämää, mikä ei ole mielekästä. En jaksa enää kotipuuhasteluja.

Elämä on ohi. Työelämä ei oikeastaan koskaan alkanutkaan, koska jäin hoitamaan kotiin lapsia. Ehdin työllistyä omalle alalleni suoraan yliopistosta - kuten nykyisinkin nuoret työllistyvät - mutta sitten menin vauhdilla yhteen nykyisen mieheni kanssa, perhettä perustamaan.

Virhe.

Nyt joku voi sanoa, että olisin kiitollinen, että minulla on lähes 20 vuotinen avioliitto, aikuistuvat lapset/nuoret, koti, jne. Onhan se jotain, toki. Mutta mitään sisältöä omaan henkilökohtaiseen elämään en enää vuosiin ole saanut mistään. Olen neljättä vuotta ilman työtä.

En ole enää juuri poistunut kotoa. Olen eristäytynyt tänne. Välttelen sosiaalisia tilanteita. Käyn ruokakaupassa.

Tiedän toki, että moni on työhönsä enemmän kuin tympiintynyt. Kärsivät työssään.

Työttömänä ihmisarvo on mennyt. Moni tulee hulluksi eli perusteellisesti turhautuu kotona työttömänä.

Kuten sanoin, elämäni on ohi. Tulevaisuudessa menee entistä huonommin. En enää usko asioiden järjestyvän = minulle löytyvän työtä, joka jatkuisi.

Näin ei pitänyt mennä. Nuorena haaveilin olevani naimaton virkanainen, joka ei mene naimisiin tai hanki lapsia.

Sittemmin biologia teki minulle tepposet. Vauvakuume rakkauden huumassa. Se tavallinen tarina siis.

Kukaan ei tukenut minua, että "palaa työhön mahdollisimman pian äitiysloman jälkeen". Niin minä sitten olen siivonnut, hoitanut lapset, laittanut ruokaa, pyyhkinyt pöytiä, pessyt vaatteita, jne. vuosikausia korkeasti koulutettuna kotiäitinä.

Ei toivoa. Toivotan tapaus olen (olin sitä jo nuorena, eipä silti. Vahingossa pääsin opiskelemaan, ja erittäin vahingossa sain gradun valmiiksi).

Loppu.

Itse olen nuori parikymppinen mies, valmistuin vuosi sitten teknilliseltä alta - mutta tästä seikasta huolimatta oman erikoistumisalani työllisyysnäkymät ovat todella heikot.

Töitä on haettu milloin mistäkin, vähänkin soveltuvista paikoista - mutta olen todennut että "hyvä tuuri" käy jos joka 130 hakemus tuottaa edes sen lakonisen "kiitti mutta ei kiitti" viestin sähköpostiin. Puhelimitsekin kun soittelee niin aina lupailevat kyllä soitella ja ilmoittaa, miten haussa käy - soittoa ei ikinä tule.

Työhön hakutaidoissani ei ole vikaa jos joku alkaa sitä kulunutta jargonia selittää oikein räätälöidystä hakemuksesta ja cv:stä massa spämmäilyn sijaan. Olen panostanut hakemuksiin mutta mikään ei tunnu auttavan.

Tunnen itseni luuseriksi ja itsetuntoni on kuivunut kasaan. Tuntuu kun olisin kurja kerjäläinen, joka vastoin tahtoaan elää yhteiskunnan tuilla.

Olen huomannut jo näinkin lyhyessä ajassa, että olen hieman laitostunut. Minulla on aikalailla samat rutiinit, joita orjallisesti noudatan kuten aamupäivällä kävelyllä käyminen, ruokailu samaan aikaan joka päivä jne - yksinolo ja eristäytyminen on vaikuttanut myös mielenterveyteen jossakin määrin. Tunnen olevani haamu, elän jossakin ihme välitilassa elämän ja kuoleman välimaastossa ja kukaan ei näe minua kuin olisin vain ilmaa.

Itsetuhoinen ja varsinaisesti masentunut en silti ole, alkoholiakaan en käytä ollenkaan. Uudelleen kouluttautuminen lienee ainut tie parempaan elämään tästä kurjuuden limbosta.

Minä myös, joskin olen vielä aika nuori (alle 25) ja olen kokoajan hakemassa eri kouluihin jotta voisin kouluttautua alalle, josta työt eivät varmasti lopu (hoitoala). Nyt vaan toivon että pääsisin, jotta saisin edes jonkin suunnan tälle surkeiden sattumusten sarjalle jota kai elämäksikin kutsutaan. Tuntuu ettei miestäkään löydy tämän takia, kun olen nuori ja työtön vailla opiskelupaikkaa. Ja jos joku kysyy miksen tee oman alani töitä, niitä on hyvin niukassa ja työkokemus ratkaisee (ja mistä sitä saa jos kukaan ei ota töihin?) lisäksi oman alani hommat eivät ole se mitä haluan koko loppuelämäni tehdä. Jos en saa koulupaikkaa ja tilanne jatkuu samana, on kai pakko kaivella jostain joku työkokeilupaikka tmv. "orjatyö" jotta voin väittää tutuille tekeväni edes jotain...