Lue keskustelun säännöt.
Kun verrataan velaa perheelliseen, miksi aina puhutaan vain pikkulapsiajasta?
08.10.2017 |
Tai sanotaan nyt että useimmiten vapaaehtoislapsettomuuden vertauskohtana pidetään ruuhkavuosissa kärvistelevää pikkulapsiperhettä. Se kaikista kauhein kauppa/ravintola/HopLop-show on kuitenkin väliaikainen vaihe perhe-elämässä. Tuntuu siis vähän hassulta, että vela vertaa elämäänsä juuri siihen äitiin, joka tuskailee itkevän vauvan kanssa marketin kassalla eikä esimerkiksi perheeseen, joka on ravintolaillallisella aikuisten lasten kanssa.
Ymmärrän tietenkin sen, etteivät kaikki halua ryhtyä pikkulapsirumbaan ikinä, ja että lapset tietävät rahanmenoa ja murhetta suunnilleen elämän ehtoopuolelle saakka. En siis missään nimessä väheksy vapaaehtoislapsettomuutta, vaan perheellisenä suosittelen sitä lämpimästi ja oletusarvoisesti muillekin. Silti tuntuu vähän hassulta ottaa aina vauva- ja taaperoaika vertauskohdaksi lapsettoman elämää vastaan, sehän on vähän kuin perustaisi mielikuvansa omakotitaloasumisesta rakennus- tai remontointiaikaan. Kaikki eivät halua siihenkään ryhtyä, mutta on omassa talossa muutakin kuin pelkkää rakentamista ja remonttia.
Kommentit (75)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hei nyt oikeasti, miksi AINA näissä keskusteluissa vedetään tuo "eivät tiedä mistä jäävät paitsi"?! Eli mun elämä olisikin 100 kertaa parempaa jos hankkisin sen lapsen mitä missään nimessä en halua?
Sitä ei voi tietää. Edes sinä et tiedä, koska ihmiset muuttuvat ajan mittaan. Voit toki yrittää arvata parhaasi mukaan. Noin matemaattisesti ajatellen, elämä + lapset > elämä ilman lapsia.
Itselleni kolme lasta on antanut tosi paljon, plussan puolella ollaan ja reippaasti.
Eli pitäisikö sun mielestä ottaa riski ja kokeilla josko elämä olisikin ihanaa lasten kanssa? Entä jos ei olekaan? Ei ajassa voi mennä taaksepäin ja harvalla on kanttia tyrkätä lapset lastensuojelun hoidettavaksi. Sitten sitä ollaan jumissa siinä elämässä mitä ei halunnut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan totta!
Kyllä minä ainakin tiedostan, että lasten hankkiminen on ihan kamalaa myös pikkulapsiajan jälkeen. Ehkä ala-asteiässä on muutama helpompi vuosi, jos on hyvä koulu, ei kiusata jne. Yhteiskunnan kyttäys ei toki hellitä vielä Sitten iskee päälle teini-ikä, ja kun työni sivuaa lastensuojelua, niin tiedän hyvin miten "hyvien perheiden" lapset ajautuvat käyttämään huumeita, seksuaalisesti hyväksikäytetyiksi, rötöstelemään jne. Lapsiin kuluva rahamäärä kasvaa valtavasti. Nykyään mennään siihen suuntaan että elämän tärkeät valinnat pitäisi tehdä yhä aikaisemmin ja valinnat ovat yhä lopullisempia (esim. opiskelupaikan saaminen ja vaihto, välivuoden pitäminen jne.)
Sitten lopulta siitä lapsesta tulee aikuinen. Se muuttaa kotoa ja alkaa aiheuttamaan huolta. Parisuhde ehkä kriisiytyy kun sitä on aiemmin tullut laiminlyötyä.
Sitten kun lopulta lapsi näyttää asettuneen jotenkuten ja luulisi että vapaus koittaa, se tekee lapsenlapsia ja isovanhempien vastuulle aletaan taas hoitovastuuta pikkulapsista. Pahimmassa tapauksessa lapsenlapsia tulee koko liuta, joten vähän väliä joutuu ramppaamaan sukujuhlissa, hoitamaan lapsia, riitelemään.
Käytännössä, kunnes dementia koittaa (ja perintöä aletaan kärkkymään) ei lapsia hankittuaan saa välttämättä enää koskaan elää rauhassa, hiljaisuudessa ja viettää omaa aikaa niin paljon kuin introverttinä tarvitsisi.
Ei koskaan minulle tätä, kiitos.
Kiitos!! Kirjoitit minun ajatukseni tismalleen!
Paitsi että kumpikin mutustelee vaan niitä kaikkia mahdollisia ikäviä puolia, mitä suinkin saattaa tapahtua. Voi olla, että niistä ei toteudu juuri mikään. Lisäksi on sitten ne kaikki positiiviset asiat, mitä lapsista aiheutuu ja joita velat eivät kykene näkemään laisinkaan. Mutta kai he jotenkin nauttivat ehdottomuudestaan.
Vierailija kirjoitti:
Pikkulapsiaika on se kamalin osa, kun ei ole omaa aikaa ollenkaan ja joutuu kestämään rääkymistä, melua, sotkemista ja kaikkea muuta vituttavaa mitä lapset kehittymättöminä nyt tekeekään, eikä sitä pääse pakoon vaikka kuinka vituttaisi ja väsyttäisi.
Mutta sitten kun lapsi tulee vähän vanhemmaksi ja vähän itsenäisemmäksi, se on laiha lohtu koska samalla alkaa itsepäisyys ja murrosikä joka tuo ihan omat ongelmansa.
Jos lapsi alkaa käyttäytyä siedettävästi vasta tultuaan tarpeeksi kypsäksi joskus 16-17 vuotiaana, ja muuttaa 18-vuotiaana pois kotoa, niin ei ne pari vuotta ookoo-elämää siinä lopussa tunnu mitenkään sen arvoiselta, että kärvistelee puolitoista vuosikymmentä itselleen täysin sopimattomassa elämässä.
Ja siitähän vapaaehtoislapsettomuudessa on kyse: velalle ei sovi elämä lasten kanssa, joten vela tekee päätöksen elää oman näköistä elämäänsä eikä hanki lapsia pilaamaan sitä.
Niin hyvin ja todellisesti kuvattu, nyt kaksi teiniä talossa. Omaa aikaa on mutta huoli astuu kuvioon.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan totta!
Kyllä minä ainakin tiedostan, että lasten hankkiminen on ihan kamalaa myös pikkulapsiajan jälkeen. Ehkä ala-asteiässä on muutama helpompi vuosi, jos on hyvä koulu, ei kiusata jne. Yhteiskunnan kyttäys ei toki hellitä vielä Sitten iskee päälle teini-ikä, ja kun työni sivuaa lastensuojelua, niin tiedän hyvin miten "hyvien perheiden" lapset ajautuvat käyttämään huumeita, seksuaalisesti hyväksikäytetyiksi, rötöstelemään jne. Lapsiin kuluva rahamäärä kasvaa valtavasti. Nykyään mennään siihen suuntaan että elämän tärkeät valinnat pitäisi tehdä yhä aikaisemmin ja valinnat ovat yhä lopullisempia (esim. opiskelupaikan saaminen ja vaihto, välivuoden pitäminen jne.)
Sitten lopulta siitä lapsesta tulee aikuinen. Se muuttaa kotoa ja alkaa aiheuttamaan huolta. Parisuhde ehkä kriisiytyy kun sitä on aiemmin tullut laiminlyötyä.
Sitten kun lopulta lapsi näyttää asettuneen jotenkuten ja luulisi että vapaus koittaa, se tekee lapsenlapsia ja isovanhempien vastuulle aletaan taas hoitovastuuta pikkulapsista. Pahimmassa tapauksessa lapsenlapsia tulee koko liuta, joten vähän väliä joutuu ramppaamaan sukujuhlissa, hoitamaan lapsia, riitelemään.
Käytännössä, kunnes dementia koittaa (ja perintöä aletaan kärkkymään) ei lapsia hankittuaan saa välttämättä enää koskaan elää rauhassa, hiljaisuudessa ja viettää omaa aikaa niin paljon kuin introverttinä tarvitsisi.
Ei koskaan minulle tätä, kiitos.
Kiitos!! Kirjoitit minun ajatukseni tismalleen!
Paitsi että kumpikin mutustelee vaan niitä kaikkia mahdollisia ikäviä puolia, mitä suinkin saattaa tapahtua. Voi olla, että niistä ei toteudu juuri mikään. Lisäksi on sitten ne kaikki positiiviset asiat, mitä lapsista aiheutuu ja joita velat eivät kykene näkemään laisinkaan. Mutta kai he jotenkin nauttivat ehdottomuudestaan.
Kyllä mä tiedän mitä positiivista lapset voivat tuoda mukanaan. Mutta se ei valitettavasti kompensoi niitä negatiivisia puolia. Mutta lapsia pitäisi tehdä sun mielestä sillä mentaliteetilla, että lapsiperhe-elämä on pelkästään ruusuilla tanssimista? Mitä ihmettä? Miksi ei ole ok sanoa, että ei halua niitä mahdollisia negatiivisia puolia, joten jättää lapset kokonaan hankkimatta?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hei nyt oikeasti, miksi AINA näissä keskusteluissa vedetään tuo "eivät tiedä mistä jäävät paitsi"?! Eli mun elämä olisikin 100 kertaa parempaa jos hankkisin sen lapsen mitä missään nimessä en halua?
Sitä ei voi tietää. Edes sinä et tiedä, koska ihmiset muuttuvat ajan mittaan. Voit toki yrittää arvata parhaasi mukaan. Noin matemaattisesti ajatellen, elämä + lapset > elämä ilman lapsia.
Itselleni kolme lasta on antanut tosi paljon, plussan puolella ollaan ja reippaasti.
Eli pitäisikö sun mielestä ottaa riski ja kokeilla josko elämä olisikin ihanaa lasten kanssa? Entä jos ei olekaan? Ei ajassa voi mennä taaksepäin ja harvalla on kanttia tyrkätä lapset lastensuojelun hoidettavaksi. Sitten sitä ollaan jumissa siinä elämässä mitä ei halunnut.
Ihminen nyt vaan ei ole yksi ja sama ihminen alusta loppuun, vaan muuttuu ja kehittyy. Elämässä on asioita, joihin voi vaikuttaa ja joihin ei voi vaikuttaa, ja mun mielestä aina kannattaa asennoitua niin, että jos joku asia mättää, mietitään mitä voidaan tehdä tilanteen muuttamiseksi ja tehdään sen eteen mitä voidaan ja mennään eteenpäin.
Moni vela näyttää vetävän tiukat seinät ympärilleen ja toteavan, että ei koskaan ikinä muutu., joten on aivan turha tehdä sitä ja tätä ja tuota. Ajatellaanpas vaihteeksi niin päin, että mitäs sitten tapahtuu, kun siinä omassa lapsettomassa elämässä tulee jotain vaikeuksia? Ettekö niillekään tee mitään? Ette kai, kun ette kerran ota mitään riskejä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan totta!
Kyllä minä ainakin tiedostan, että lasten hankkiminen on ihan kamalaa myös pikkulapsiajan jälkeen. Ehkä ala-asteiässä on muutama helpompi vuosi, jos on hyvä koulu, ei kiusata jne. Yhteiskunnan kyttäys ei toki hellitä vielä Sitten iskee päälle teini-ikä, ja kun työni sivuaa lastensuojelua, niin tiedän hyvin miten "hyvien perheiden" lapset ajautuvat käyttämään huumeita, seksuaalisesti hyväksikäytetyiksi, rötöstelemään jne. Lapsiin kuluva rahamäärä kasvaa valtavasti. Nykyään mennään siihen suuntaan että elämän tärkeät valinnat pitäisi tehdä yhä aikaisemmin ja valinnat ovat yhä lopullisempia (esim. opiskelupaikan saaminen ja vaihto, välivuoden pitäminen jne.)
Sitten lopulta siitä lapsesta tulee aikuinen. Se muuttaa kotoa ja alkaa aiheuttamaan huolta. Parisuhde ehkä kriisiytyy kun sitä on aiemmin tullut laiminlyötyä.
Sitten kun lopulta lapsi näyttää asettuneen jotenkuten ja luulisi että vapaus koittaa, se tekee lapsenlapsia ja isovanhempien vastuulle aletaan taas hoitovastuuta pikkulapsista. Pahimmassa tapauksessa lapsenlapsia tulee koko liuta, joten vähän väliä joutuu ramppaamaan sukujuhlissa, hoitamaan lapsia, riitelemään.
Käytännössä, kunnes dementia koittaa (ja perintöä aletaan kärkkymään) ei lapsia hankittuaan saa välttämättä enää koskaan elää rauhassa, hiljaisuudessa ja viettää omaa aikaa niin paljon kuin introverttinä tarvitsisi.
Ei koskaan minulle tätä, kiitos.
Kiitos!! Kirjoitit minun ajatukseni tismalleen!
Paitsi että kumpikin mutustelee vaan niitä kaikkia mahdollisia ikäviä puolia, mitä suinkin saattaa tapahtua. Voi olla, että niistä ei toteudu juuri mikään. Lisäksi on sitten ne kaikki positiiviset asiat, mitä lapsista aiheutuu ja joita velat eivät kykene näkemään laisinkaan. Mutta kai he jotenkin nauttivat ehdottomuudestaan.
Kyllä mä tiedän mitä positiivista lapset voivat tuoda mukanaan. Mutta se ei valitettavasti kompensoi niitä negatiivisia puolia. Mutta lapsia pitäisi tehdä sun mielestä sillä mentaliteetilla, että lapsiperhe-elämä on pelkästään ruusuilla tanssimista? Mitä ihmettä? Miksi ei ole ok sanoa, että ei halua niitä mahdollisia negatiivisia puolia, joten jättää lapset kokonaan hankkimatta?
Mistä tiedät, kun omakohtainen kokemus puuttuu?
Vierailija kirjoitti:
En halua lapsia, koska en halua olla äiti. Saan rusinat pullasta seuraamalla sisarusteni lapsien kasvamista ja olemalla heille tärkeä ilman että minun tarvitsee 24/7 käyttää aikaani, rahojani, kasvatustaitojani ja huolehtimistani heihin.
den kohtaamista. Esimerkki:
Mitkä tarkkaan ottaen tarkoitat rusinoilla tässä tapauksessa? Jos oikeasti seuraat sisarustesi lasten kasvamista ja olet heille tärkeä, se tarkoittaa myös niiden ikävämpien asioiden kohtaamista. Esimerkki:
veljesi perhe on muuttamassa ulkomaille ja muut ovat innoissaan, mutta vanhin lapsi, kummilapsesi, on sitä mieltä että hänen elämänsä loppuu siihen paikkaan, hän ei halua lähteä. Miten tässä tapauksessa toimit? Sanotko, että jooei, tää ei ole mun rusina?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan totta!
Kyllä minä ainakin tiedostan, että lasten hankkiminen on ihan kamalaa myös pikkulapsiajan jälkeen. Ehkä ala-asteiässä on muutama helpompi vuosi, jos on hyvä koulu, ei kiusata jne. Yhteiskunnan kyttäys ei toki hellitä vielä Sitten iskee päälle teini-ikä, ja kun työni sivuaa lastensuojelua, niin tiedän hyvin miten "hyvien perheiden" lapset ajautuvat käyttämään huumeita, seksuaalisesti hyväksikäytetyiksi, rötöstelemään jne. Lapsiin kuluva rahamäärä kasvaa valtavasti. Nykyään mennään siihen suuntaan että elämän tärkeät valinnat pitäisi tehdä yhä aikaisemmin ja valinnat ovat yhä lopullisempia (esim. opiskelupaikan saaminen ja vaihto, välivuoden pitäminen jne.)
Sitten lopulta siitä lapsesta tulee aikuinen. Se muuttaa kotoa ja alkaa aiheuttamaan huolta. Parisuhde ehkä kriisiytyy kun sitä on aiemmin tullut laiminlyötyä.
Sitten kun lopulta lapsi näyttää asettuneen jotenkuten ja luulisi että vapaus koittaa, se tekee lapsenlapsia ja isovanhempien vastuulle aletaan taas hoitovastuuta pikkulapsista. Pahimmassa tapauksessa lapsenlapsia tulee koko liuta, joten vähän väliä joutuu ramppaamaan sukujuhlissa, hoitamaan lapsia, riitelemään.
Käytännössä, kunnes dementia koittaa (ja perintöä aletaan kärkkymään) ei lapsia hankittuaan saa välttämättä enää koskaan elää rauhassa, hiljaisuudessa ja viettää omaa aikaa niin paljon kuin introverttinä tarvitsisi.
Ei koskaan minulle tätä, kiitos.
Kiitos!! Kirjoitit minun ajatukseni tismalleen!
Paitsi että kumpikin mutustelee vaan niitä kaikkia mahdollisia ikäviä puolia, mitä suinkin saattaa tapahtua. Voi olla, että niistä ei toteudu juuri mikään. Lisäksi on sitten ne kaikki positiiviset asiat, mitä lapsista aiheutuu ja joita velat eivät kykene näkemään laisinkaan. Mutta kai he jotenkin nauttivat ehdottomuudestaan.
Kyllä mä tiedän mitä positiivista lapset voivat tuoda mukanaan. Mutta se ei valitettavasti kompensoi niitä negatiivisia puolia. Mutta lapsia pitäisi tehdä sun mielestä sillä mentaliteetilla, että lapsiperhe-elämä on pelkästään ruusuilla tanssimista? Mitä ihmettä? Miksi ei ole ok sanoa, että ei halua niitä mahdollisia negatiivisia puolia, joten jättää lapset kokonaan hankkimatta?
Mistä tiedät, kun omakohtainen kokemus puuttuu?
Sisarusten lapsien kautta. Tiedän miten ihanaa se on kun taapero kömpii aamulla viereen ja höpöttelee iloisesti tai miltä tuntuu kun lapsi juoksee vastaan halaamaan kun tulen käymään. Tiedän miten ihanaa on selittää maailman ihmeistä ja nähdä lampun syttyvän lapsen päässä kun hän oivaltaa uusia asioita. Tiedän miten ihanaa on puuhailla yhdessä ja lukea lapselle iltasatu. Oman lapsen kanssa nämä tunteet olisivat varmasti 100 kertaa ihanampia. Mutta siltikään en halua omia lapsia :)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En halua lapsia, koska en halua olla äiti. Saan rusinat pullasta seuraamalla sisarusteni lapsien kasvamista ja olemalla heille tärkeä ilman että minun tarvitsee 24/7 käyttää aikaani, rahojani, kasvatustaitojani ja huolehtimistani heihin.
den kohtaamista. Esimerkki:
Mitkä tarkkaan ottaen tarkoitat rusinoilla tässä tapauksessa? Jos oikeasti seuraat sisarustesi lasten kasvamista ja olet heille tärkeä, se tarkoittaa myös niiden ikävämpien asioiden kohtaamista. Esimerkki:veljesi perhe on muuttamassa ulkomaille ja muut ovat innoissaan, mutta vanhin lapsi, kummilapsesi, on sitä mieltä että hänen elämänsä loppuu siihen paikkaan, hän ei halua lähteä. Miten tässä tapauksessa toimit? Sanotko, että jooei, tää ei ole mun rusina?
Tottakai voin jutella kummilapsen kanssa hänen huolistaan. Mutta eihän mun tartte tehdä sitä 24/7 :D Se on se rusinoiden pointti. Että ei tarvitse olla kuuntelija/huolehtija/kasvattaja 24/7. Ja nyt varmasti argumentoit, että eihän vanhempienkaan tarvitse olla saatavilla koko ajan. No, kyllä se pikkulasten kanssa aikalailla on sitä. Ja isompienkin lasten kanssa se on väistämättä vähintään päivittäistä se huolehtiminen ja kasvattaminen. Vanhempi on aina vastuussa lapsestaan. Vanhempana olo ei pääty koskaan eikä siitä ole vapaapäiviä. Kummitätinä ei ole samanlaista vastuuta. Ehkä olen sitten huono kummitäti ;)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hei nyt oikeasti, miksi AINA näissä keskusteluissa vedetään tuo "eivät tiedä mistä jäävät paitsi"?! Eli mun elämä olisikin 100 kertaa parempaa jos hankkisin sen lapsen mitä missään nimessä en halua?
Kunhan nyt ymmärrät, että vauvan halunneen elämä voi olla 100 kertaa parempaa entiseen verrattuna, kun sai mitä toivoi.
Ei kukaan voi arvioida toisen elämää ja sen paremmuutta ulkopäin. En minä sinun, etkä sinä minun.
Ihmiset toivovat elämälleen kovin erilaisia asioista ja hyvä niin.
Tuo on se oleellinen kohta. Totta kai, jos olet aina toivonut lapsia ja sitten niitä saat, olet hyvin todennäköisesti onnellisempi kuin aikaisemmin. (Toki jotkut voivat myös herätä karuun todellisuuteen, ja tajuta, etteivät lapset olleetkaan se mitä elämältä halusi...)
Mutta jos et ikinä ole halunnut lapsia ja olet miettinyt ettet halua sellaista elämää, niin todennäköisesti ET tule onnellisemmaksi jos väkisin niitä lapsia hankit ns. kaiken varalta. (Toki tässäkin tapauksessa joidenkin yksittäisten ihmisten kohdalla voi käydä niin, että yllärilapset eivät olekaan olleet maailmanloppu...)
Mutta siis noin yleensä ottaen, on turha argumentoida velalle, että jos sinulla olisi lapsia ja jos vain antaisit lapsielämälle mahdollisuuden, niin kyllä sinäkin siitä lopulta nauttisit. Todennäköisempää kun kuitenkin on, että ei hän nauti eikä tule nauttimaan. Hän kärsisi tilanteesta, koska se ei ole sitä, mitä hän haluaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hei nyt oikeasti, miksi AINA näissä keskusteluissa vedetään tuo "eivät tiedä mistä jäävät paitsi"?! Eli mun elämä olisikin 100 kertaa parempaa jos hankkisin sen lapsen mitä missään nimessä en halua?
Sitä ei voi tietää. Edes sinä et tiedä, koska ihmiset muuttuvat ajan mittaan. Voit toki yrittää arvata parhaasi mukaan. Noin matemaattisesti ajatellen, elämä + lapset > elämä ilman lapsia.
Itselleni kolme lasta on antanut tosi paljon, plussan puolella ollaan ja reippaasti.
Eli pitäisikö sun mielestä ottaa riski ja kokeilla josko elämä olisikin ihanaa lasten kanssa? Entä jos ei olekaan? Ei ajassa voi mennä taaksepäin ja harvalla on kanttia tyrkätä lapset lastensuojelun hoidettavaksi. Sitten sitä ollaan jumissa siinä elämässä mitä ei halunnut.
Ihminen nyt vaan ei ole yksi ja sama ihminen alusta loppuun, vaan muuttuu ja kehittyy. Elämässä on asioita, joihin voi vaikuttaa ja joihin ei voi vaikuttaa, ja mun mielestä aina kannattaa asennoitua niin, että jos joku asia mättää, mietitään mitä voidaan tehdä tilanteen muuttamiseksi ja tehdään sen eteen mitä voidaan ja mennään eteenpäin.
Moni vela näyttää vetävän tiukat seinät ympärilleen ja toteavan, että ei koskaan ikinä muutu., joten on aivan turha tehdä sitä ja tätä ja tuota. Ajatellaanpas vaihteeksi niin päin, että mitäs sitten tapahtuu, kun siinä omassa lapsettomassa elämässä tulee jotain vaikeuksia? Ettekö niillekään tee mitään? Ette kai, kun ette kerran ota mitään riskejä?
No otetaanpa tilanne, jossa joku ihminen on henkisesti hyvin raskasta seuraa. Siinä määrin, että hänen läsnäolonsa ahdistaa ja tuottaa jatkuvasti pahaa oloa. Aika usein neuvo on, että tällaiset energiasyöppöihmiset voi kyllä poistaa elämästään. Silloin voi keskittyä sen sijaan ihmisiin, joiden seurassa on helpompi olla ja joissa suhde on vastavuoroinen ja jollakin tavoin mielekäs. Näin jaksaa mennä elämässä eteenpäin eikä kuluta energiaa ihmisiin, jotka aiheuttavat sulle vain hyvin raskaan ja negatiivisen olon.
Saako vela siis käyttää tätä ratkaisukeinoa myös lapseensa, jos hän niitä nyt sinun kehotuksestasi hankkii, koska ei halua vetää ympärilleen "liian tiukkoja seiniä", vaan haluaa ottaa "riskejä" niin kuin suosittelit? Voiko hän poistaa lapsen elämästään, jos huomaa ettei tosiaankaan ollut hyvä idea sitten kuitenkaan tämä lastenhankinta ja lapsen totaalinen poistaminen elämästä olisi se kaikkein tehokkain ratkaisu kyseiseen tilanteeseen ihan oman mielenterveyden, jaksamisen ja elämänlaadun kannalta?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hei nyt oikeasti, miksi AINA näissä keskusteluissa vedetään tuo "eivät tiedä mistä jäävät paitsi"?! Eli mun elämä olisikin 100 kertaa parempaa jos hankkisin sen lapsen mitä missään nimessä en halua?
Sitä ei voi tietää. Edes sinä et tiedä, koska ihmiset muuttuvat ajan mittaan. Voit toki yrittää arvata parhaasi mukaan. Noin matemaattisesti ajatellen, elämä + lapset > elämä ilman lapsia.
Itselleni kolme lasta on antanut tosi paljon, plussan puolella ollaan ja reippaasti.
Eli pitäisikö sun mielestä ottaa riski ja kokeilla josko elämä olisikin ihanaa lasten kanssa? Entä jos ei olekaan? Ei ajassa voi mennä taaksepäin ja harvalla on kanttia tyrkätä lapset lastensuojelun hoidettavaksi. Sitten sitä ollaan jumissa siinä elämässä mitä ei halunnut.
Ihminen nyt vaan ei ole yksi ja sama ihminen alusta loppuun, vaan muuttuu ja kehittyy. Elämässä on asioita, joihin voi vaikuttaa ja joihin ei voi vaikuttaa, ja mun mielestä aina kannattaa asennoitua niin, että jos joku asia mättää, mietitään mitä voidaan tehdä tilanteen muuttamiseksi ja tehdään sen eteen mitä voidaan ja mennään eteenpäin.
Moni vela näyttää vetävän tiukat seinät ympärilleen ja toteavan, että ei koskaan ikinä muutu., joten on aivan turha tehdä sitä ja tätä ja tuota. Ajatellaanpas vaihteeksi niin päin, että mitäs sitten tapahtuu, kun siinä omassa lapsettomassa elämässä tulee jotain vaikeuksia? Ettekö niillekään tee mitään? Ette kai, kun ette kerran ota mitään riskejä?
No otetaanpa tilanne, jossa joku ihminen on henkisesti hyvin raskasta seuraa. Siinä määrin, että hänen läsnäolonsa ahdistaa ja tuottaa jatkuvasti pahaa oloa. Aika usein neuvo on, että tällaiset energiasyöppöihmiset voi kyllä poistaa elämästään. Silloin voi keskittyä sen sijaan ihmisiin, joiden seurassa on helpompi olla ja joissa suhde on vastavuoroinen ja jollakin tavoin mielekäs. Näin jaksaa mennä elämässä eteenpäin eikä kuluta energiaa ihmisiin, jotka aiheuttavat sulle vain hyvin raskaan ja negatiivisen olon.
Saako vela siis käyttää tätä ratkaisukeinoa myös lapseensa, jos hän niitä nyt sinun kehotuksestasi hankkii, koska ei halua vetää ympärilleen "liian tiukkoja seiniä", vaan haluaa ottaa "riskejä" niin kuin suosittelit? Voiko hän poistaa lapsen elämästään, jos huomaa ettei tosiaankaan ollut hyvä idea sitten kuitenkaan tämä lastenhankinta ja lapsen totaalinen poistaminen elämästä olisi se kaikkein tehokkain ratkaisu kyseiseen tilanteeseen ihan oman mielenterveyden, jaksamisen ja elämänlaadun kannalta?
Sinun kannattaa hankkia ammattiapua jostakin, koska sulla väistämättä on elämää isompia ongelmia edessä ennen pitkää - täysin riippumatta siitä, tulisitko joskus hankkineeksi lapsia tai et. Olet niin uponnut itseesi, ettet näe mitään muuta.
En ole ollenkaan kiinnostunut hoitamaan ja kasvattamaan lapsia, enkä halua elää lapsiperhe-elämää edes viikkoa, vuosista puhumattakaan. Inhoaisin vanhemmuutta, joten hankkiakseni lapsen minun täytyisi olla sekä typerä että julma.
Halukkaille vanhemmille se pikkulapsi-aika voi tosiaan olla pakollinen paha, josta palkitaan helpommilla ja antoisemmilla vuosilla. Mutta velalle nuo myöhemmät ikävaiheet eivät ole antoisia, joten yösyötöt ja uhmakohtaukset ovat meille vain merkityksetöntä kärsimystä, joka johtaa lisäkärsimykseen.
Toivottavasti ymmärrätte. Ei tämän pitäisi olla vaikeaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan totta!
Kyllä minä ainakin tiedostan, että lasten hankkiminen on ihan kamalaa myös pikkulapsiajan jälkeen. Ehkä ala-asteiässä on muutama helpompi vuosi, jos on hyvä koulu, ei kiusata jne. Yhteiskunnan kyttäys ei toki hellitä vielä Sitten iskee päälle teini-ikä, ja kun työni sivuaa lastensuojelua, niin tiedän hyvin miten "hyvien perheiden" lapset ajautuvat käyttämään huumeita, seksuaalisesti hyväksikäytetyiksi, rötöstelemään jne. Lapsiin kuluva rahamäärä kasvaa valtavasti. Nykyään mennään siihen suuntaan että elämän tärkeät valinnat pitäisi tehdä yhä aikaisemmin ja valinnat ovat yhä lopullisempia (esim. opiskelupaikan saaminen ja vaihto, välivuoden pitäminen jne.)
Sitten lopulta siitä lapsesta tulee aikuinen. Se muuttaa kotoa ja alkaa aiheuttamaan huolta. Parisuhde ehkä kriisiytyy kun sitä on aiemmin tullut laiminlyötyä.
Sitten kun lopulta lapsi näyttää asettuneen jotenkuten ja luulisi että vapaus koittaa, se tekee lapsenlapsia ja isovanhempien vastuulle aletaan taas hoitovastuuta pikkulapsista. Pahimmassa tapauksessa lapsenlapsia tulee koko liuta, joten vähän väliä joutuu ramppaamaan sukujuhlissa, hoitamaan lapsia, riitelemään.
Käytännössä, kunnes dementia koittaa (ja perintöä aletaan kärkkymään) ei lapsia hankittuaan saa välttämättä enää koskaan elää rauhassa, hiljaisuudessa ja viettää omaa aikaa niin paljon kuin introverttinä tarvitsisi.
Ei koskaan minulle tätä, kiitos.
Kiitos!! Kirjoitit minun ajatukseni tismalleen!
Paitsi että kumpikin mutustelee vaan niitä kaikkia mahdollisia ikäviä puolia, mitä suinkin saattaa tapahtua. Voi olla, että niistä ei toteudu juuri mikään. Lisäksi on sitten ne kaikki positiiviset asiat, mitä lapsista aiheutuu ja joita velat eivät kykene näkemään laisinkaan. Mutta kai he jotenkin nauttivat ehdottomuudestaan.
Kyllä mä tiedän mitä positiivista lapset voivat tuoda mukanaan. Mutta se ei valitettavasti kompensoi niitä negatiivisia puolia. Mutta lapsia pitäisi tehdä sun mielestä sillä mentaliteetilla, että lapsiperhe-elämä on pelkästään ruusuilla tanssimista? Mitä ihmettä? Miksi ei ole ok sanoa, että ei halua niitä mahdollisia negatiivisia puolia, joten jättää lapset kokonaan hankkimatta?
Mistä tiedät, kun omakohtainen kokemus puuttuu?
Sisarusten lapsien kautta. Tiedän miten ihanaa se on kun taapero kömpii aamulla viereen ja höpöttelee iloisesti tai miltä tuntuu kun lapsi juoksee vastaan halaamaan kun tulen käymään. Tiedän miten ihanaa on selittää maailman ihmeistä ja nähdä lampun syttyvän lapsen päässä kun hän oivaltaa uusia asioita. Tiedän miten ihanaa on puuhailla yhdessä ja lukea lapselle iltasatu. Oman lapsen kanssa nämä tunteet olisivat varmasti 100 kertaa ihanampia. Mutta siltikään en halua omia lapsia :)
Ja mites sitten jos nuokin kuulostavat vain inhottavilta? Olisin todella äkäinen jos lapsi tunkisi herättämään ja kälättämään korvan juureen.
Sitä ei voi tietää. Edes sinä et tiedä, koska ihmiset muuttuvat ajan mittaan. Voit toki yrittää arvata parhaasi mukaan. Noin matemaattisesti ajatellen, elämä + lapset > elämä ilman lapsia.
Itselleni kolme lasta on antanut tosi paljon, plussan puolella ollaan ja reippaasti.