Lue keskustelun säännöt.
En jaksa enää yrittää kaveerata
06.10.2017 |
Olen nuori nainen, jolla on ollut hyvin mielenkiintoinen elämä... Peruskoulussa minua kiusattiin, mutta kyllä minulla silloinkin oli kavereita. Ei vain ollut ketään, kenen kanssa oikeasti jutella syvällisesti ja kertoa, miten pahalta tuntui. Peruskoulun jälkeen olin ensimmäisen vuoden yhteydessä kavereihini, mutta erinäisten syiden takia välit katkesivat tai muuten vain viilenivät, koska muutin toiselle paikkakunnalle. Uudella paikkakunnalla sain paljon uusia kavereita, mutta monilla oli jotain mielenterveysongelmia, viihdyimme kuitenkin hyvin yhdessä. Niiltäkin vuosilta on jäänyt useita kavereita, mutta en oikeastaan juttele enää kenenkään kanssa, koska jouduin muuttamaan toiselle paikkakunnalle. Kaipaan kuitenkin noita aikoja.
Uudella paikkakunnalla en saanut yhtään ystävää tai edes kaveria, joten olin todella yksinäinen. Kävin pyörähtämässä myös ulkomailla jonkun aikaa ja siellä sain helposti uusia kavereita, mutta kukaan heistä ei ole aloitteellinen yhteydenpidon suhteen.
Sitten Suomeen palattuani tapasin poikaystäväni, ja hänen kavereidensa tyttöystävien kanssa olen jollain tavalla tekemisissä, mutta tuntuu, etten osaa enää puhua ihmisille. Pelkään, ettei heistä kuitenkaan tule kavereita eivätkä he halua pitää yhteyttä.
Nykyisellä paikkakunnalla minulla on poikaystävä ja 1 kaveri, joka kylläkin tuntuu haluavan seuraani vain silloin, kun kukaan muu ei ehdi häntä nähdä. Ei se minua sillä tavalla haittaa, koska tajusin jo vuosia sitten, etten ole enää kenenkään bestis ja 1. vaihtoehto illanviettoon. Ja onpahan edes joku, joka vie minut ulos.
Silloin kun olin onnellisimmillani, minulla oli hyvä ystävä, joka monien vuosien jälkeen paljasti, että hänellä oli aina ollut paha olla minun seurassani, koska olen "Neiti Täydellinen". Olen kuullut muidenkin suusta tuollaista kettuilua, mutta miten voisin näyttää heikkouteni, jos minua pilkataan jo ennen kuin minuun oikeasti tutustuu?
Olen vuosien ajan ollut se, joka aina laittaa viestiä ja kutsua kavereille, mutta suurimmaksi osaksi viestini ignoorataan täysin tai kutsuun tulee kieltävä vastaus. Synttärini ovat usein olleet pohjanoteerauksia.
Yhdellekin uudelle tuttavuudelle olen nyt ilmainen terapeutti.
Ymmärrän kyllä, että suurin osa on vain aikuisuutta, ei enää hengata niin kuin teineinä ja välissä on pitkät etäisyydet, mutta eikö somen juuri pitäisi olla se yhteyttä helpottava juttu? Ei ainakaan minun kohdallani.
Viikko sitten ajattelin, että en ota enää kehenkään yhteyttä oma-alotteisesti, kun en edes saa sitä yhteyttä! Tämä on vain niin surullista. En usko, että kukaan muu ottaa minuun yhteyttä, kuin tämä 1 kaveri ja terapiatuttu.
Tämä varmaan vaan pahenee tästä vuosien myötä? Menen naimisiin eikä minulla ole muita kavereita kuin sukulaiset? Tai sitten eroan ja jään täysin yksin? Saan lapsen enkä pääse mammakerhoon mukaan?
Kommentit (4)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"Silloin kun olin onnellisimmillani, minulla oli hyvä ystävä, joka monien vuosien jälkeen paljasti, että hänellä oli aina ollut paha olla minun seurassani, koska olen "Neiti Täydellinen". Olen kuullut muidenkin suusta tuollaista kettuilua, mutta miten voisin näyttää heikkouteni, jos minua pilkataan jo ennen kuin minuun oikeasti tutustuu?"
Kuulostaa siltä, että sinulla on kolme perustavanlaatuista ongelmaa.
1) oletat automaattisesti, että ihmiset eivät pidä sinusta. Tämä taatusti heijastuu asenteessasi ja käytöksessäsi uusien ihmisten kanssa. Todellisuudessa ongelmana on huono itsetunto, aivan kuin sinussa olisi jo lähtökohtaisesti jotain pahaa, mistä ei voi pitää - näinhän ei siis ole, otsassasi tuskin on neo-valoa, missä vilkkuu "paska tyyppi".
2) yrität olla liian täydellinen kompensoidaksesi jotain sisäistä vajavuuden tunnettasi; "Neiti Täydellinen". Käytöksesi taustalla on varmaan toive tulla hyväksytyksi, mutta tuolla tavalla vain työnnät ihmisiä pois, sillä usko pois, kaikki muutkin ovat jollain tavalla epävarmoja, eivätkä viihdy yli-perfektionististen ihmisten seurassa, jotka saavat heidätkin tuntemaan olonsa viallisiksi. Ja mitä muuta tähän voi liittyä - pätemistä? Muiden virheistä huomauttelua? Oman sädekehän kiillottelua? Tuomitsemista? Joka tapauksessa, uskalla rohkeasti näyttää pikemminkin virheesi, koska ihmiset pitävät toisistaan juuri niiden rosojen vuoksi.
3) puhut pilkkaamisesta, mutta tätä tuskin oikeasti tapahtuu enää nykyään. Näetkö itsesi edelleen tuona koulukiusattuna ihmisenä joka kouluaikoina olit, oletko ikäään kuin "juuttunut menneeseen"? Muut ihmiset kasvavat ulos vanhoista identiteeteistään. Sinun pitäisi luopua tuosta vanhasta kaltoin kohdellusta identiteetistä ja pyrkiä näkemään itsesi eri silmin. Silloin ehkä vapautuisit myös traumoihin liittyvästä taakasta, mikä estää sinua muodostamasta tyydyttäviä ihmissuhteita.
PS. luovu ihmeessä ihmisistä, jotka eivät oikeasti arvosta sinua ystävinä. Sellaisia ihmisiä ympärillesi haalimalla toteutat vain omaa sisäistä skeemaasi: että olet hyljeksitty, vähempiarvoinen kuin muut, ja että sinun pitäisi tyytyä niihin välittämisen murusiin mitä joku sinulle alentuu antamaan. Ja tästä puheen ollen, sinuna katsoisin myös parisuhdetta kriittisesti. Kuinka terve se on, jos sinulla on noin voimakkaita huonommuuden tunteita? Esim. voisitko jättää poikaystäväsi jos hän kohtelee sinua huonosti, vai oletko hänestä emotionaalisesti riippuvainen? Onko hän jo kohdellut sinua huonosti, mutta olet antanut anteeksi, koska uskot ettet parempaakaan saa, eikä sinulla ole muitakaan ihmissuhteita? Yleensä huono itsetunto ajaa epätyydyttäviin parisuhteisiin.
Kuulostaa jokseenkin tutulta itsellenikin. Missä päin asut, ap?