Jaisitteko tyopaikkaan, jos tyokaverit tekisivat sulle tallaisen tempun? Sori etten voi selittaa tarkemmin, mutta olennaista tassa oli, etta

Minun olisi kyllä vaikea olla sanoutumatta irti, mutta mä olen kyllä aika mustavalkoinen tällaisissa asioissa.

Törkeetä kyllä, ottaa päähän sun puolesta!

Sanoinkin jo palaverissa, että no tää ei taidakaan sitten enää vaivata ketään ja edelleen kaikki painoivat päätään pöytään.



Tilanne näytti tosiaan siltä, että mulla on Ongelma, jonka taakse yritän pakottaa koko porukan, että saisin pontta asialleni.



Kaikki toivosivat että ongelma ratkaistaisiin, mutta ei siksi, että koko työyhteisö haluaa, vaan siksi että mulla on ongelma ja mun takia se piti korjata, eihän meillä muilla ole mitään valittamista eikä etenkään Ongelmaa minkään suhteen...



ap

eikö tämä siis ole yhteinen mielipide, niin kaikki ovat kaivautuneet poteroihinsa tai paenneet paikalta. Mä (jos jäisin, kun joskus irtisanoutuminen on aika kova hinta periaatteellisuudesta) hoitaisin tiukasti vaan omat hommani enkä tosiaan tarjoaisi olkapäätä, jos tämä Ongelma on jotain vaikkapa ujompaa työkaveria kiusannut.

Tuskin tuli sinullekkaan yllätyksenä.



Jos jätät tuollasen takia työpaikan, niin saat etsiä monta työpaikkaa elämäsi aikana tai pitää suusi kiinni. Muut on valinnut jälkimmäisen vaihtoehdon.

puhemieheksi ryhtyvä voi joutua joskus todella ottamaan asian omille niskoilleen



mulle käy aina niin että pidättelen asioita niin pitkään että sitten jonain päivänä, jossain palaverissa, repee pelipöksyt - ja totaalisesti. Sit puhun suuni puhtaaksi ja kaikki vaan tuijottaa.



Olen parista työpaikasta lähtenyt, mutta lampaita ja k-päitä on kuule maailma täynnä, ei niitä pakoon työpaikkaa vaihtamalla pääse.

kuinka ja paljon. Ja samanlaiseen tilanteeseen olen joutunut. Eipähän tule nykyään paljon suuta auottua kokouksissa ellei ole ihan pakottava tarve. Mun jutut ei ole olleet niin pahoja, että irtisanoutua olisi pitänyt, mutta kyllä olen kihissy itsekseni ja antanut kyllä jälkeenpäin palautetta työkavereille. Huvittaa vaan, kun työkaverit kiittelee sitten jälkeenpäin, että voi kun oli kiva, kun sinä sait sanottua asian... ARGH, kun raivostuttaa!



Nykyään jos otan kokouksissa esille jonkin epäkohdan tai vastaavan, aloitan puheeni tyyliin:" Tästä asiasta on puhuttu monissa eri tilanteissa ja tuntuu olevan suurimman osan mielipide, että..." Jos kukaan ei ota kantaa, olen jo etukäteen miettinyt kenet otan kohteeksi ja sanon esim. :" Anita, sinähän sanoit viime viikolla, että..." ja jos Anita yrittää pyristellä vastaan, jatkan monologiani, niin ettei pääse pyörtämään puheitaan. Pitää siis olla valmistunut todella hyvin tuollaisiin tilanteisiin.



Mutta tuollainen yksin jääminen yhteisen ongelman julkituomisen jälkeen on tosi yleistä. Suoraansanottuna ihan perseestä!

Heti palaverin jälkeen kaikki alkoi taas lounalla valittaa, kun valituksen kohteena olevaan asiaan ei saatu muutosta. Mä sanoin kaikille, että lopettakaa nyt tuo uikutus, koska äsken teillä olisi ollut mahdollisuus vaikuttaa asiaan, mutta yksikään teistä ei avannut suuta!!! Mä en ymmärrä sellaista selän takana valittamista, jos ei uskalleta sitten tosipaikan tullen seitä sanojen takana, vaan esimiehen edessä nuoleskellaan vaan p...tä.

Ovatko olleet mitenkään noloina tai hiljaisina kun ehkä itsekin tajuavat etteivät toimineet reilusti?

Ihmiset ovat hiljaisia vetäytyjiä, omaan napaan tuijottajia, jotka eivät halua puuttua vääryyksiin tai ongelmiin, ellei ole ihan pakko. Kun vaan oma asema ei käy täysin sietämättömäksi, niin siinä sitten kituutetaan silmät ummessa. Tai sitten muitten asiat on aina " ei kuulu mulle" , mutta sitten kun joku vääryys käy itselle, odotetaan ympäristön tukea ja mielenkiintoa sen oikaisemiseen.

Vierailija:

Tuskin tuli sinullekkaan yllätyksenä.

Jos jätät tuollasen takia työpaikan, niin saat etsiä monta työpaikkaa elämäsi aikana tai pitää suusi kiinni. Muut on valinnut jälkimmäisen vaihtoehdon.

Varsinkin naisvaltaisissa työpaikoissa toi on just niin yleistä. Toinen vaihtoehto on pitää suunsa kiinni, mutta sitä en suosittele. Silloin myöskään mikään ei muutu.

minulla ainakin on ollut kouluajoista asti. Kai sitä on sellaista " esi-taistelija" -tyyppiä -mutta pitää oppia erottamaan milloin tarvitaan taistelua, milloin vain purnataan oloa parantaakseen.

Minä olen oppinut puhumaan vain omasta puolestani. En enää odota tukea muilta, nynnyiltä.

Koin saman juuri ennen ä-lomaani sillä seurauksella, että jouduin " napit vastakkain" johtajan kanssa ja epäilenl, ettei mulle ole enää töitä, kun pitäisi töihin palata.



Jäi kyllä hirvittävä katkeruus asiasta kollegoja kohtaan, jotka ilmeisesti tietäen pioneeriluonteeni, narisivat tietystä asiasta loputtomiin...Perkele. Palaverissa sitten kaikki olikin hyvin, ja ongelma muuttui minun henkilökohtaiseksi ongelmakseni...

Miettikäämme nyt kaikki, olemmeko olleet reiluja, jos jotain on yhteisesti päätetty jne. Minusta tosi monen asian voi ottaa puheeksi, se millä tapaa sen tekee, on sitten ratkaisevampaa. Kyllä esim. esimiesten pitää olla sen verran taidokkaita henkilöstöjohtamisessa, että kykenevät keskustelemaan rauhallisesti ja rakentavasti, jos työntekijät aiheellisesti jotain epäkohdakseen kokemastaan tulevat puhumaan. Mistä sitten johtuu, että jotkut todella ovat sellaisia seläntakana marisijoita, että edes lähimmälle esimiehelle ei voi sanoa asiasta. Kai nyt jokainen järjellä varustettu tajuaa, että ihan asiastahan sitä sanotaan, jos kerran valitukselle on joku oikeakin syy!!