Onko omien ihanteiden/periaatteiden hylkääminen vääjäämätöntä? Kuuluuko se jopa oleellisesti psykologiseen kehityskaareen

En nyt ole ihan varma mitä tarkoitat, mutta ihminen ei voi kasvaa ellei tarkastele kriittisesti myös omia periaatteitaan. Monet voivat olla kotoa opittuja, mutta kun niitä katsoo kauempaa huomaa etteivät ne tee itseä onnelliseksi. On hyvä osata vaihtaa myös mielipidettään.

Vierailija kirjoitti:

En nyt ole ihan varma mitä tarkoitat, mutta ihminen ei voi kasvaa ellei tarkastele kriittisesti myös omia periaatteitaan. Monet voivat olla kotoa opittuja, mutta kun niitä katsoo kauempaa huomaa etteivät ne tee itseä onnelliseksi. On hyvä osata vaihtaa myös mielipidettään.

Katselen omia vanhempiani nykyään kauempaa ja ihmettelen kuinka elävät aivan toisin kuin opettivat.

Riippuu varmasti periaatteista. Jos ne eivät ole valtavassa ristiriidassa ympäröivän yhteiskunnan kanssa niin silloin niiden kanssa on helpompi elää.

Sisäisesti ajateltuna taas, ne eivät ole kovin syvään painuneita ja loppuun asti mietittyjä periaatteita, jos ne hylätään automaattisesti jossain vaiheessa elämää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En nyt ole ihan varma mitä tarkoitat, mutta ihminen ei voi kasvaa ellei tarkastele kriittisesti myös omia periaatteitaan. Monet voivat olla kotoa opittuja, mutta kun niitä katsoo kauempaa huomaa etteivät ne tee itseä onnelliseksi. On hyvä osata vaihtaa myös mielipidettään.

Katselen omia vanhempiani nykyään kauempaa ja ihmettelen kuinka elävät aivan toisin kuin opettivat.

Minä katselen myös ja ihmettelen miten meistä kaikista sisaruksista on tullut niin fiksuja ja rauhallisia ihmisiä heidän esimerkillään. Ehkä juuri pyrimme päinvastaiseen kun näimme mihin se tie johtaa.

Eiköhän se ole samaa luopumisprosessia kuin muukin vanhuus.

Aikuisena taas tietenkin kuuluu luopua teini-iän mustavalkoisuudesta. Yritäpä elää vegaani-kettutyttö-anarkistina yhteiskuntaa, perhettä ja uraa rakentaen.

Omaan kokemukseen perustuen väitän että kyllä. Nuorena pidin suuressa arvossa ehdotonta rehellisyyttä ja uskollisuutta ja uskoin, että kovalla työllä pääsee pitkälle.

Nyt se "kunnes kuolema meidät erottaa" avioliitto on päättynyt. Se siitä uskollisuudesta.

Työhaastatteluissa olin pitkään rehellinen, mutta kappas, unelmien työ löytyi heti, kun riskillä liioittelin taitojani. Joten ei se rehellisyyskään niin kannattavaa aina ole.

Töissä urakehitys ei riipu työtaidoista, vaan suhteista. Jos olet oikeiden ihmisten mielestä hyvä tyyppi, pääset eteenpäin vaikka pelkällä vitsienkerronnalla. Työt riittää kun hoitaa jotenkuten. Kiva.

Ei se vääjäämättä kuulu. Riippuu aika paljon siitäkin, miten hyvin pystyy toteuttamaan ihanteitaan käytännön elämän haasteissa ja olosuhteissa, kun ikää tulee lisää ja elämäntilanteet muuttuvat.

Toisaalta kyllä näyttää siltä, että osalla aikuisista ei tavallaan ole arvoja ollenkaan, vaan pyritään aina siihen, mikä milloinkin sattuu olemaan käytännöllistä ja hyödyllistä itselle ja mahdolliselle omalle väelle. No joo, onhan sekin arvo sinänsä, että ensisijaistaa itsensä ja "laumansa".

Sitten on ihmisiä, joiden arvomaailma muuttuu ajan myötä, eli korvautuu toisella enemmän tai vähemmän. He ovat hylänneet nuoruuden periaatteitaan ja ihanteitaan ainakin osittain, mutta tilalle ei ole tullut periaatteettomuus, vaan uusi arvoperusta. Tässä vaihtoehdossa tosin nuoruuden ihanteita ei välttämättä tarvitse hylätä, vaan ne voivat uuden arvoperustan myötä saada uuden tulkinnan.

Moraali on merkityksellistä vasta, kun sitä testataan käytännössä. Muu on idealismiä.

Esim. Tuomitsen pettämisen moraalisesti vääränä. Ja kappas keppas olenkin tilanteessa, jossa joudun valitsemaan (ottamaan huomioon loputtoman määrän eri tekijöitä).

Toiset on idealisteja taiset pelkästään mustavalkoisia.

On helppo olla mitä miltä tahansa tilanteessa, mikä on irrallaan käytännöstä. Ihminen on pitänyt itseään huomattavasti paljon rationaalisempana, kuin onkaan.

Jos elämän näkee merkityksellisinä hetkinä, on huomattavasti helpompi elää periaatteittensa mukaan. Keskeistä on suhde toisiin ihmisiin, ei niinkään valmiit käsitykset asioista.

Vierailija kirjoitti:

Moraali on merkityksellistä vasta, kun sitä testataan käytännössä. Muu on idealismiä.

Esim. Tuomitsen pettämisen moraalisesti vääränä. Ja kappas keppas olenkin tilanteessa, jossa joudun valitsemaan (ottamaan huomioon loputtoman määrän eri tekijöitä).

Toiset on idealisteja taiset pelkästään mustavalkoisia.

On helppo olla mitä miltä tahansa tilanteessa, mikä on irrallaan käytännöstä. Ihminen on pitänyt itseään huomattavasti paljon rationaalisempana, kuin onkaan.

Siis vastaukseni on, että kylkä kuuluu. Sitä testataan käytännössä jatkuvasti ja minäkuvaa tulee kyetä muuttamaan, jos esim. kohtelee muita kaltoin, vaikka pitää hyvyyttä korkeinpana arvona. Olla mieltä ja olla on kyettävä erottamaan toisistaan joka ikisenä päivänä ja hetkenä. Moni luulee sen tarkoittavan nöyryyttä, mutta sanoisin näin 'pelkkä rohkeus riittää' ja suurin armo piilee siinä.

Hyväkysymys. Kuuluu ja monen elämään se ei tunnu kuuluvan silti, vaikka pitäisi. 38 vuotiaalla minulla ja sillä mikä olin esim. 10 vuotiaana on varsin vähän yhteistä. Muutosta tapahtuu jatkuvasti.