Lue keskustelun säännöt.
Olenko ainoa joka aina katuu ja ahdistuu kun on kertonut muille omista ajatuksista?
04.10.2017 |
Jokaikinen kerta kun kerron jotain vähän arkaluonteisempaa tai syvällisempää jollekkin, kadun sitä ihan kamalasti viimeistään seuraavana päivänä ja sitten ahdistun niin että tulee fyysisesti huono olo ja tärisen ja itken. Aina alan miettimään että miksi taas piti mennä avautumaan ja vinkumaan tästäkin asiasta, vaikka se asia ei olisi edes mitenkään erikoinen. Oon lapsesta asti ollut sellainen jolla on paljon "salaisuuksia" joita en vaan pysty kertomaan kenellekkään vaikka haluaisin, enkä oikein pysty kunnolla puhumaan tunteista (lähinnä siis negatiivisista tunteista, surusta, ahdistuksesta, masentuneisuudesta.. ylipäätään ongelmista ja ikävistä tapahtumista jne) vaikka mulla on aina ollut läheisiä ja luotettavia ihmisiä ympärillä eikä koskaan ole ollut mitään tilanteita missä joku olisi pilkannut kertomieni asioiden takia tai levitellyt mitään eteenpäin. En ole pystynyt edes missään terapiassa käymään koska en vaan osaa kertoa mistään negatiivisesta ja jos satun jotain lipsauttamaan niin ahdistun jälleen, joten sorrun vaan puhumaan kivoista asioista ja vähättelemään kaikkia ongelmia.
Onko muilla vastaavaa?
Kommentit (22)
On. Olen hyvin sulkeutunut ja puhun vain vähän omista asioistani. En kyllä ahdistu ihan noin voimakkaasti kuin ap. Mutta toisaalta en ole vuosiin kertonut syviä ajatuksiani kenellekään.... Kyllä mulla on ystäviä ja juttelenkin paljon, mutta on tietty näkymätön raja jota en vain koskaan ylitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No yksi näkökulma: mitä pahaa tiedätte tapahtuneen sellaisille ihmisille, jotka ovat avoimempia? Ja jos jotakin pahaa onkin sattunut, niin onko se todellakaan johtunut avoimuudesta?
Joo! Eikä kyse ole vain salaisuuksista vaan ihan normaalista elämästä, mutta siis kadun aina jälkeenpäin jos on tullut puhuttua jostain liian henkiläkohtaisesta. Kelaan keskusteluja päässäni jopa päiväkausia ja häpeän, vaikka kyse olisi siitä, että olisin kertonut nukkuvani villasukat jalassa tmv.
Puheliaisuus yhdistettynä epävarmuuteen ja sosiaalisten taitojen puutteeseen on hankala kombo. Olen opetellut olemaan yksinkertaisesti hiljaa ja pysyttelemään yleisellä tasolla keskustelussa.
Et ole ainut, mulla käy myös samoin. Olen muutenkin melko hiljainen/estynyt. Vain parille-kolmelle läheiselle voin puhua vapaasti ilman tuota jälkikäteen sanomisteni analysointia ja katumuksen tunnetta. Olen myös erittäin hyvä pitämään toisten ihmisten minulle uskomiaan salaisuuksia.
Myönnän. En kehtaa puhua itsariajatuksista edes terapiassa, koska niistä tulee nolo olo. Ikään kuin teeskentelisin ja vain hakisin huomiota niillä puheilla. Yleensäkin kaikkein negatiivisimmat ajatukset ovat niitä, joista en puhu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä olen aika samanlainen, en ihan noin kyllä ahdistu. Muut avautuvat kyllä minulle ja hassuinta on se, että teen terapiatyyppistä työtä, kuuntelen päivästä toiseen ihmisten murheita ja ongelmia. Ja korostan aina, miten tärkeää on puhua ja avautua. Hahhaa, eivätpä arvaa millainen työntekijä itse on, ei tosiaan elä niin kuin "opettaa".
Vierailija kirjoitti:
No yksi näkökulma: mitä pahaa tiedätte tapahtuneen sellaisille ihmisille, jotka ovat avoimempia? Ja jos jotakin pahaa onkin sattunut, niin onko se todellakaan johtunut avoimuudesta?
No kyllähän ystävä voi joskus muuttua monien syiden summana, itsestä välillä riippumattomasti, vihamieheksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se on jotain itsensä häpeämistä, varsinkin jos on huono itsetunto niin siihen liittyy sellanen kokonaisvaltainen häpeä ja huonommuudentunne...
Vierailija kirjoitti:
Joo! Eikä kyse ole vain salaisuuksista vaan ihan normaalista elämästä, mutta siis kadun aina jälkeenpäin jos on tullut puhuttua jostain liian henkiläkohtaisesta. Kelaan keskusteluja päässäni jopa päiväkausia ja häpeän, vaikka kyse olisi siitä, että olisin kertonut nukkuvani villasukat jalassa tmv.
Puheliaisuus yhdistettynä epävarmuuteen ja sosiaalisten taitojen puutteeseen on hankala kombo. Olen opetellut olemaan yksinkertaisesti hiljaa ja pysyttelemään yleisellä tasolla keskustelussa.
Veit sanat suustani!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Helpottavaa lukea, että muillakin on samanlaista. Kiitos ap:lle ja muille. Luulin olevani ainoa.
Minullekin tulee jotenkin likainen olo jos olen avannut sydämeni jollekin tai ylipäätänsä ollut liikaa äänessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sama juttu. Olen vielä myyntityössä hoitamassa pitkiä asiakassuhteita ja oppinut puhumaan sujuvaa yleishöpinää, jossa en kerro itsestäni mitään.
Olin tuollainen nuorempana, teininä ja parikymppisenä. Häpeän vuoksi hylkäsin kaikki parisuhteen alut ja ystävätkin, joille oli tullut avauduttua. En pystynyt kohtaamaan enää ihmisiä, jotka tiesivät minusta jotain noloa. Monta kertaa vaihdoin piirejä ja aloitin uudestaan. Häpeä vaan seurasi. Jossain vaiheessa kyllästyin pakenemaan ja luovutin, ja sittemmin olen elänyt ilman läheisiä ihmissuhteita jo vuosia. Ne eivät mulle sovi. Ilman niitä olen tullut vahvaksi ja vapaaksi. En enää välitä enkä häpeä. Pidän silti muut etäällä, jotta en sellaista syvää arvottomuuden tunnetta itsestäni joudu kokemaan enää milloinkaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mistä luulette tämän johtuvan? Oma veikkaus: voimakas häpeäkasvatus, koulukiusaaminen ja ehkä synnynnäiset persoonallisuuspiirteet. Suurin syy kuitenkin vanhemmat ja perhetausta.
Mulla aivan sama moraalinen krapula. En hirveästi tykkää puhua liian yksityisistä asioista, enkä varsinkaan mistään arkaluontoisista. Jos näin kuitenkin joskus tapahtunut niin tulee jotenkin häpeä, että puhuin liikaa itsestäni ja liian noloja asioita. Tämän takia en enää hirveästi tykkää juoda itseäni känniin, kun höpötän aina asioita, joita en ikinä selvinpäin kertoisi. Nämä seuraavan päivän häpeät oli aina ihan jätkyttäviä.
Vierailija kirjoitti:
Et ole ainut, mulla käy myös samoin. Olen muutenkin melko hiljainen/estynyt. Vain parille-kolmelle läheiselle voin puhua vapaasti ilman tuota jälkikäteen sanomisteni analysointia ja katumuksen tunnetta. Olen myös erittäin hyvä pitämään toisten ihmisten minulle uskomiaan salaisuuksia.
Mullakin on muutama todella hyvä kaveri jotka oon tuntenut vuosia ja puhutaan joskus tuntikausia monista asioista, mutta silti joku sisäinen ääni estää kertomasta ihan kaikkea vaikka jotain saatan saada uloskin joskus. Heidän kanssaan ei tule niin kamalaa ahdistusta avautumisen jälkeen, mutta silti alan myöhemmin miettimään että olisi pitänyt olla hiljaa.
Samaan aikaan sitten joku pieni osa koittaa järkeillä että miksi EN puhuisi heille, koska kyllähän hekin puhuvat minulle juuri samanlaisista asioista joista minä epäilen kertoa. Inhottavaa jokatakauksessa, koska joskus oikeasti haluaisin kertoa ajatuksistani ihan kunnolla ja jauhaa tuntikausia omista fiiliksistä mutta suu ei vaan aukea vaikka yrittäisi. Joskus on käynyt niinkin että olen vaan oksentanut ulos vaikka mitä ja sitten alkaakin se ahdistus ja eristäytyminen.
AP
Vierailija kirjoitti:
Mistä luulette tämän johtuvan? Oma veikkaus: voimakas häpeäkasvatus, koulukiusaaminen ja ehkä synnynnäiset persoonallisuuspiirteet. Suurin syy kuitenkin vanhemmat ja perhetausta.
Veikkaan että mun kohdalla tässä on ehkä vaan kyse ihan vaan siitä minkälaiseksi olen sattunut syntymään. Oon kyllä aina ollut introvertti, esiintymiskammoinen ja melko ujokin varsinkin jos en tunne kaikkia ihmisiä porukassa. Mulla on ollut myös huono itsetunto ja tätä ahdistusta ja masentuneisuutta esiteinistä asti.
Mua ei ole koskaan kiusattu koulussa tai sen ulkopuolella, mulla on taaperosta asti aina ollut kavereita ja ystäviä (ei kamalan paljon, mutta ihan riittävästi) ja oon aina ollut ihan täysin "äitin tyttö" eikä muunkaan suvun kanssa ongelmia ole vaikka ei niin läheisiä ollakkaan. Äidille tuleekin ehkä eniten kerrottua asioita, mutta ehkä sitten se vähän estää kun en halua huolestuttaa äitiä liikaa tai ylipäätään "olla vaivaksi" vaikka järkevästi ajatellen tiedän että mun äiti on aina valmis kuuntelemaan ja tukee, auttaa ja lohduttaa heti kun sitä tarvin.
AP.. ja kiitos muuten kaikille, kiva kuulla etten ole ainoa jolla on tällainen ongelma! :)
Mulla on aika sama, mutta koskee myös positiivisia asioita. Jotenkin jos kertoo muille, oma pää menee pyörälle ja ajatukset alkaa pyöriä päässä. Outoa. :/