Lue keskustelun säännöt.
Olenko ainoa joka aina katuu ja ahdistuu kun on kertonut muille omista ajatuksista?
04.10.2017 |
Jokaikinen kerta kun kerron jotain vähän arkaluonteisempaa tai syvällisempää jollekkin, kadun sitä ihan kamalasti viimeistään seuraavana päivänä ja sitten ahdistun niin että tulee fyysisesti huono olo ja tärisen ja itken. Aina alan miettimään että miksi taas piti mennä avautumaan ja vinkumaan tästäkin asiasta, vaikka se asia ei olisi edes mitenkään erikoinen. Oon lapsesta asti ollut sellainen jolla on paljon "salaisuuksia" joita en vaan pysty kertomaan kenellekkään vaikka haluaisin, enkä oikein pysty kunnolla puhumaan tunteista (lähinnä siis negatiivisista tunteista, surusta, ahdistuksesta, masentuneisuudesta.. ylipäätään ongelmista ja ikävistä tapahtumista jne) vaikka mulla on aina ollut läheisiä ja luotettavia ihmisiä ympärillä eikä koskaan ole ollut mitään tilanteita missä joku olisi pilkannut kertomieni asioiden takia tai levitellyt mitään eteenpäin. En ole pystynyt edes missään terapiassa käymään koska en vaan osaa kertoa mistään negatiivisesta ja jos satun jotain lipsauttamaan niin ahdistun jälleen, joten sorrun vaan puhumaan kivoista asioista ja vähättelemään kaikkia ongelmia.
Onko muilla vastaavaa?
Kommentit (22)
Minulla tulee aina sellainen tunne, että sanomisiani läväytetään jotenkin päin naamaa negatiivisesti joskus myöhemmin ja tästä syystä on vaikea avautua. Muuten oli tosi sosiaalinen ja ulospäin suuntautunut. Esim. hyväksikäytöstä puhuin ensimmäisen kerran yli 30v ja jossain vaiheessa kerroin silloiselle miesystävälle, niin hän humalassa sen heitti todella ikävästi ja rumasti päin naamaa. Saattaa olla, että tuolla tapahtumalla paljonkin vaikutusta nykyiseen (ja varmasti onkin).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joidenkin kanssa tätä tulee enemmän, joidenkin kanssa vähemmän. Olen tosi kömpelö, sosiaalisesti ja fyysisestikin, ahdistunut kaikesta, stressaava, hermostunut, kiusaannun huomiosta selvinpäin ja humalassakin jos se ei ole ystävällistä.
Menen ihan lukkoon sosiaalisissa tilanteissa, välillä höpöttelen liikaa outouksia, puhun päälle kun olen niin hermostunut, kaiken kaikkiaan positiiviset kohtaamiset muiden kanssa tapahtuu vain kun olen tuntenut jonkun pitkään tai hän vaikuttaa erityisen samanhenkiseltä tai luotettavalta. Harva ihminen tuntuu turvalliselta juttukaverilta arkisissakaan asioissa.
Häpeän tunteita, tekojani, sanomisia ja itseäni kokonaisuudessaan niin että se salpaa hengityksen useinkin. Häpeä vaan kasvaa iän myötä kun ensin masentui, lihoi, jäi työttömäksi ja nyt on entistä hermostuneempi kaikesta sosiaalisuudesta. Koskee tuoreita ja erityisesti vanhoja juttuja, muistini on niiden suhteen tarkka ja en vaan pääse asioista kunnolla yli. Meneillään 3. ja viimeinen vuosi terapiaa, enkä tiedä olenko edistynyt yhtään. Otin askeleen eteen ja kolme taakse, nyt olen ollut jo vuoden jotenkin jumissa tämän häpeän ja itseinhon kanssa.
Menneisyydestä löytyy vittuilevat isosiskot, välinpitämättömät vanhemmat joille olin kai se huonoin lapsi, koulukiusaaminen jokaisessa koulussa johon menin, nöyryyttävät kokemukset jotka vaikuttavat edelleen konkreettisesti ja kaiken kaikkiaan vahva tunne siitä ettå minä olen aina ollut ihmisenä nolo ja huono.