Lapsettomuuden tuskasta
Heip,
Piti tulla tänne kirjoittelemaan, josko vaikka joku muu olisi kokenut samanlaista ja ehkä jopa selventääkseni omiakin ajatuksiani kirjoittamisen avulla. Meillä on adoptioprosessi hyvässä vaiheessa, lupa on myönnetty ja nyt keräilemme liiteitä jne, jotka sitten piakkoin lähtevät käsistämme eteenpäin kohti Kiinaa.
Lupa oli iso asia ja jännitmme sen saamista, vaikka meillä ei eritystä syytä sen epäämiseen ollutkaan. Muodollisesti päteviä siis.
Olemme päätyneet konkreettisesti adoptioon lapsettomuuden myötä. Meille tehtiin kolmen vuoden ajoin suht lieviä hoitoja ja saatiin aikaiseksi yksi keskenmeno. Koeputkihoitoihin emme jaksaneet enää siirtyä ja adoptiopäätös tuntui oikealta ja suuri kivi putosi sydämeltä tehtyämme päätöksen. Päätökseen sinänsä olemme tyytyväisiä, mutta tänään taas lapsettomuuden suru kaikessa syvyydessään hyökkäsi esiin tuttavamme ilmoitettua toisen lapsen syntymästä. Olen ollut ystävieni raskauksien kanssa enemmän sujut adoptiopäätöksen tehtyämme ja ajattelin, että syntymäkään ei minua samalla tavalla sureta kuin silloin kun tarvoimme hoidoissa jatkuvien pettymysten armoilla. Vaan eipä näin ollutkaan. Saatuani soitin, olin oikein iloinen uudesta tulokkaasta, mutta puhelun päätytyyä henkisesti taas vaivuin syvään kaipuuseen ja suruun ja elämä tuntui taas kohtuuttomalta ja epäreilulta. Aivan samalla tavalla kun silloin hoitojen aikaan negatiivinen raskaustesti sai aikaan. Epätoivoa siitä, että ei ymmärrä miksi kaikki muut tuttavapiirissämme saa lapsia noin vain. Mutta me emme. Kiina kontakstimaana on hidastunut prosessimme aikana hieman koko ajan ja haaveemme tuntuu siirtyvän koko ajan hieman kauemmaksi ulottumattomiin.
Taas huomasin pohtivani sitä kuinka luonnollisena ihmiset pitävät syntymää ja raskautta, kuinka siihen pitää suhtautua varauksettoman positiivisesti. Adoptiossa taas tutkitaan, analysoidaan ja kirjataan kaikki asiat ylös. Ja se tuki mitä biologinen lisääntyminen saa ympäristöstään on valtaisaa verrattuna tähän prosessiin. Ystäväni jolla on 4 viikon ikäinen vauva, sanoi minulle, että varaudu sitten siihen että teidän adoptiolasta tullaan kiusaamaan koulussa.. Olisinko minä millään voinut sanoa hänelle samaa: varaudu että sinun poikaasi kiusataan koulussa, kun näyttää olevan hieman erikoisen näköinen?
En tietenkään!
Kaipa tämä taas tästä iloksi muuttuu, mutta kieltämättä aika odottamatta lapsettomuuden tuska taas ponnahti esiin.
Mielelläni tietysti lukisin muidenkin kokemuksia aiheesta.
Palaamisiin
Kommentit (9)
Tsemppiä odotukseen, odotuksen venyminen ja lapsihaaveen siirtyminen aina vain eteenpäin on meillekin tullut tutuksi. Lopulta lapsemme kuitenkin tuli kotiin, vaikka siihen meni lähes 4 vuotta adoption alusta ja melkein 7 vuotta siitä kun aloimme lapsesta haaveilla.
On ihan normaalia, ettei adoptiolapsenkaan odotus ole helppoa ja päässä risteilee kaikenlaisia ajatuksia. Eihän pelkkä adoptioprosessi vielä tee kenestäkään äitiä ja isää, yhtä lapsettomia te olette kuin ennenkin. Toivoa toki on paljon enemmän ja se helpottaa elämää huomattavasti. Minäkin pystyin suurimmaksi osaksi suhtautumaan ihan positiivisesti tuttujen raskauksiin adoptio-odotuksen aikana, mutta toisinaan kun oli herkällä mielellä, iski hirmuinen epätoivo. Ero lapsettomuushoitojen aikaiseen kateuteen oli kuitenkin huomattava, nyt olin melko varma että lapsemme on koko ajan päivä päivältä lähempänä. En kadehtinut enää toisten lapsia vaan juuri lähinnä sitä, että toiset voivat itsenäisesti päättää milloin perhettä kasvattavat. Me tarvitsemme samaan hommaan ison joukon muita ihmisiä, jotka vaikuttavat asiaan enemmänkin kuin me. Odotin kuitenkin juuri adoptiolastamme niin kovasti, että raskaaksi en olisi mielelläni edes halunnut tulla.
Ympäristön tuesta olisin kyllä eri mieltä. Itse olen saanut lähes poikkeuksetta positiivia kommentteja ja paljon tukea sekä läheisiltäni että vähän kaukaisemmiltakin ihmisiltä. Eräs työkaverini myös hiukan kateellisenakin totesi, että hänestä tuntuu että me saamme paljon enemmän tukea toisilta adoptioperheiltä kuin hän aikoinaan biovauvansa saatuaan. Adoptioperheillä on netissä helposti löydettävissä vertaistukea ja ihan oikeassa elämässäkin muilta adoptioperheiltä saa paljon tukea, ymmärrystä ja neuvoja jos vain haluaa.
Aina löytyy ihmisiä jotka huomauttelevat mitä kummallisemmista asioista ja suhtautuvat negatiivisesti, ei kannata ottaa heitä tosissaan. Kyllähän te itse olette miettineet millaista lapsen kanssa tulee olemaan, ei kenenkään muut mielipiteet siihen vaikuta.
Meillä on kaksi adoptiolasta ja molemmilla kerroilla se kohdemaaodotus on ollut se helpoin vaihe! Usko pois.
Silloin on itse tehnyt kaiken voitavansa, voi huoahtaa ja oikeasti ruveta odottamaan sitä lasta. Siihen asti on koko ajan jotain pientä huolehdittavaa ja ainakin minulla oli alituisen levoton olo.
Sitten kun saatte paperinne eteenpäin, hemmotelkaa itseänne ja toisianne, kuntoilkaa, nukkukaa ja unohtakaa koko juttu aina välillä! Asia etenee joka tapauksessa, ei tarvitse enää murehtia!
Moikka!!
Meillä on vasta kotikäynti loppu kuusta ja toiveessa saada adoptiolupa vuoden lopussa. Haaveena olisi saada lapsi kotiin ensi vuoden lopussa tai sitä seuraavan vuoden alussa eli kahden vuoden päästä.
Mutta tätähän ei kukaan voi luvata!!
Meillä tämän hetken toivemaana on Filippiinit.
Itse olen sinut jo ystävien raskausuutisista ja syntyvistä lapsista ja seuraankin syntyvien lasten kehitystä mielelläni. Varmaan äideistä tuntuu, että vähän liiankin tarkasti Ü. Itselleni se on tärkeätä, sillä tulevan lapsen alkutaipaletta en ole pystynyt seuraamaan. Olen saanut nähdä läheltä miten raskasta monelle alkutaival on ollut. Mukana on ollut surua, väsymystä, mutta myös niitä ilon hetkiä. Jopa olen miettinyt, että onneksi meille tulee yli vuoden ikäinen vauva!!! Aika hullulta tuntuu, sillä itsehän olin aina ennen haaveillut raskaudesta!!!Monesti olen miettinyt, että tällä hetkellä ehkä jossain, joku kantaa meidän tulevaa lastamme kohdussaan ja ajatuksillani toivon, että kaikki menee hyvin ja olen hengessä mukana.
Monesti ihmiset sanovat, että aika kuluu nopeasti, mutta itsestä välillä tuntuu, että olisipa jo vuosi 2008 ja lapsi olisi jo luonamme. Lapsen kaipuu on koko ajan ja ehkä sitä kautta sinullakin tunteet nousevat välillä rajusti pintaan. itse ainakin herkkänä ihmisenä alussa kavahdan toisten rajuja kommentteja adoptiosta, niin pahassa kuin yli hyvässä. Nyt kun jo itse on enemmän sinut asian kanssa ja tietää asioista enemmän, niin jättää kommentit tavallaan kuulematta. Onneksi lähi ystävämme ja sukulaiset ovat 100% tukenamme. Mutta lapsen kaipuu iskee itsellenikin välillä niin voimakkaasti, että oikein sattuu ja itkettää. Sitä ei ehkä lähimmäiseni aina osaa ajatella. Tämä aika on taas kuitenkin parempaa kuin lapsettomuushoitojen aikana, sillä nyt varmemmin näkee valoa ja toivoa. Vaikka kuitenkin itselläni on vieläkin jokin stoppi takaraivossa ilolle, sieltä se ilo pääsee valloilleen kun lapsemme on sylissä ja kotona!!!!
Itse mietin, miten adoptioneuvonnan jälkeen mahtaa aika kulua. Nyt aika kuluu tavallaan nopeasti, kun odottaa seuraavaa tapaamista, mutta kun ne syksyllä loppuvat, niin mitä sitten.
Nyt olemme ilmoittautuneet valmennuskurssille ja toivon sen tuovan uusia ystäviä ja uusia tapahtumia mukanaan. Toivotaan, että ensi vuodellekkin löytyy kivoja kursseja ja tapahtumia, jotta odotus ei tuntuisi liian pitkältä.
Monesti mietin, että tämä on kuin tupla/tripla raskautta. Itse vaan ei voi valmistautua lasten vaatteiden/huonekaluiden ostoin, kun ei tiedä minkä ikäistä lasta odottaa.
Mieheni kanssa yritetään kuitenkin elää koko ajan täyspainoista elämää ja nauttia nyt kahdenkeskeisestä ajasta. Tehdä kaikkea mitä ehkä lapsen tulon jälkeen on aluksi mahdotonta. Tunteet siinä sivussa elävät ylä ja alamäkeä, mutta niin on kaikilla; lapsettomilla ja " lapsellisilla" !!
Kiitos kovasti kirjoituksistanne! Ihan rohkaistuin taas ja muutenkin pieni alamäkeni koheni huomattavan nopeasti ja ymmärsin, että suruni ja haikeuteni oli ehkä jotain muuta kun sitä mitä silloin lapsettomuushoitojen aikana. Ehkä tässä kävi hieman niin kuin luminita sanoi että kun olemme juuri aivan kohta, parin päivän päässä siitä kun paperipinomme lähtee käsistämme oli kyseessä ehkä myös sellainen stressin osittainen purkautuminen. Minulla on sellainen aavistus, että heti helpottaa kun voimme vain odottaa.
Ei tarvitse stressata aikatauluja, lupaa tms ja voi taas keskittyä elämään ja odottamiseen ja otan luminitan neuvoista vaarin, nautimme elämästämme ja odotuksestamme.
Minulle koko prosessi on ollut mieluinen muuten, paitsi välillä kärsimättömänä ihmisenä en aina olisi malttanut odottaa kuukautta, joskus en viikkoakaan sitä että prosessi etenee. Välillä pessimismi ja turhautuminen on saanut korvani hörölleen adoptioon liittyvistä jutuista ja välillä jopa adoptiovanhempien käymät keskustelut ovat minua ärsyttäneet. Mutta siis vain silloin kun itse olen ollut pönttö.
Meillä alkaa olla liitteet kasassa ja notarisointi tehdään ensi viikon tiistaina, jolloin myös kiikutamme paperimme Pelaan. Pääsiäisen aikana hiomme ja ihastelemme aikaan saamaamme " pakettia" ja kun se on täydellinen, lähtee se kohti omaa seikkailuaan ja sen jälkeen laitamme kätöset ristiin ja toivomme parasta. Ihan jo melkein tunnen sen helpotuksen huokauksen.
Ehkä myös omalla kohdallani on hieman kohtuutonta valittaa ympäristön kommenteista, sillä kaikki lähipiirin ystävät ja sukulaiset odottavat adoptiolastamme yhtä innokkaana kuin mekin.
Luin jostain, että adoptiolapsen odotusaika voi jopa saada oikeita raskausoireita aikaan. Ja ilmeisesti mielialanvaihtelutkaan ei ole ennenkuulumattomia. Tässähän valmistaudutaan elämämme suurimpaan asiaan! Ja nyt sitten liikutuin...
Voih, on tämä kaikki niin ihmeellistä!
Mutta siis kiitos kun sain lukea teidän muiden mietteitä tästä asiasta! Toivotan teille oikein mukavaa pääsiäistä ja kaikenlisäksi kaikille kaikkea hyvää juuri siihen vaiheeseen, missä kukin on!
En halua masentaa sinua, mutta me olemme saaneet 3v poikamme kotiin Filippiineiltä 2kk sitten ja odotimme häntä paperien lähettämisestä kotiintuloon 1v 11kk. Muutenkin odotus on lähes kaikilla ollut yli 1,5v hyväksymisestä (johon menee yleensä 1-2kk paperien lähettämisestä) lapsiesitykseen. Tyttöä on muutama odottanut lähes kolme vuotta.
Aikataulusi kuulosti kovin optimistiselta, mikäli päädytte Filippiineihin. Jos lapsella hyväksytte paljon erityistarpeita tai enemmän ikää (tai teillä on satumainen säkä) niin toki voitte selvitä lyhyemmällä odotuksellakin, mutta kannattaa varautua pitkään odotukseen mikäli toivotte pientä lasta ilman isompia terveysongelmia.
Onnea odotukseen joka tapauksessa!
Onnea adoptioluvasta! Tulihan se sittenkin kuukauden sisällä, eikö niin? Toivottavasti meilläkin pian...
Ymmärrän hyvin nuo tuntemuksesi. Meillä ei pitäisi olla estettä biologiselle lapselle, mutta haluamme adoptoida, ja silti olen tuntenut pieniä höpsöjä kateuden pilkahduksia kun ystävät ovat nyt vauvoja saaneet. Siis ihan vain aikatauluun liittyviä tyyliin " nuo saivat lapsensa nyt jo ja meillä menee vielä ikuisuus" . Todella tyhmää, tiedän, sillä tämä on meidän valitsemamme tapa kasvattaa perhettä ja siihen liittyy tämä pitkä odotus. Mutta kun on niin kovin malttamaton olo ja haluaisi jo lapsen syliin.
Mukavaa että olette saamassa paperit kasaan. Sitten vain pitkää pinnaa viimeiseen odotusvaiheeseen! Toivotaan, ettei Kiinan prosessi ainakaan enempää enää pidentyisi. Hyvää pääsiäistä!
Olikin mielessä sinulta kysyä, että miten pitkä aika teillä kaikkinensa meni. Luin aikaisemmin viestejäsi jo ennen lapsen tuloa ja oli aivan ihana lukea, kun olitte saaneet lapsiesityksen ja vihdoin ja viimein pääsitte hakemaan lastanne.
Taitaa todella oma odotusaikatoiveeni olla aikas optimistinen, mutta jotenkin sitä on mukavampi ajatella, että se voisi olla jo ensi vuoden lopulla, vaikkakin hyvin tietää, että se olisi aikas ihme. Meille on poika tai tyttö tervetullut, mutta kylläkin pientä toivomme eli se useasti pitkittää odotusta. Filippiinit meillä on ykkös maavaihtoehto, mutta seuraamme vielä muiden adoptiomaiden tilannetta. Tuntuisi kyllä kurjalta vaihtaa maata.
Miten teillä hakumatka ja nämä ensimmäiset kuukaudet ovat menneet?
Aurinkoista pääsiäistä kaikille!!!
Hakumatka meni ihan kivasti. Poika ei tosin meidän matkaamme olisi hiukkaakaan halunnut lähteä, mutta hyvä niin. Silloin hän on ollut onnellinen myös Filippiineillä:) Yllättävän hyvin kuitenkin sujui matkalla, kun miettii sitä että hän sai ihan hysteerisen kohtauksen alkuun kun vihjattiin vaikkapa lastenkodin pihaan menosta, pelkäsi niin kovasti meidän ottavan hänet mukaansa. Ei voi kuvitellekaan miltä se lapsesta tuntuu. Hänet oli kyllä hyvin valmisteltu adoptioon ja kerrottu äidin ja isän tulosta, näytetty kuvia meistä ja kodista ym. Se on auttanut sen verran, että uskon ettei poika ihan paria ekaa viikkoa lukuunottamatta ole pelännyt että koti taas vaihtuisi. Hänelle kun oli aina kerrottu että jonain päivänä hän pääsee oikeaan kotiin ja niin tapahtui, joten hän varmaan uskoo siihen että tämä on nyt se koti josta on puhuttu eikä osaa ajatella että jotain uutta mullistavaa voisikaan tapahtua.
Lastenkoti teki meihin hyvin positiivisen vaikutuksen, asiat hoidettiin hyvin ja lapsista välitettiin todella. Hoitajat kävivät jopa pojan hyvästelemässä hotellillamme päivää ennen kotiinlähtöämme. Filippiinejä adoptiomaana voin kyllä suositella, mikäli kestätte epävarmuuden odotusaikojen suhteen. Siellä on paljon hakijoita ja odotukset kestävät epämääräisen ajan.
Kotona meillä oli vaikeaa ensimmäiset viikot, lapsen sopeutuminen vaati aikaa ja itsellekin oli yllättävän vaikeaa sujahtaa äidin rooliin. Lapsi myös rakastui isään tulenpalavasti kun pääsimme kotiin, joten jäin vähäksi aikaa kolmanneksi pyöräksi ja se oli itselle raskasta. Alkuvaikeudet menivät kuitenkin tosi nopeasti ohi, muutamissa viikoissa. Nyt tuntuu että kotona on ihan toinen lapsi, nauraa ja pelleillee ja on kaikin puolin vapautunut. Nyt hän tuntuu myös tutulta ja omalta, vaikka varmasti tunteet vielä puolin ja toisin syventyvät ajan kanssa.
Hyvää pääsiäistä minunkin puolestani!
en tiedä, osaanko sua lohduttaa, mutta jaan tunteen kanssasi. Olemme vasta neuvonnassa emmekä ole saaneet lapsettomuushoitoja, mutta olemme sun kanssa samoilla linjoilla, mm. mitä tulee tuttavien tukeen ja meidän kelvollisuuden " syynäämiseen" (en tarkoita tätä pahalla neuvontatyötä tekeviä kohtaan - lakisääteisyysjuttu!).
Minulle valkeni vasta hiljattain, että meillä luvansaaminen venyy väkisinkin niin pitkälle, että meille ei alle 2-vuotiasta lasta tule. Mulle on vaikeaa ymmärtää se, miksei 47-vuotias hyvätuloinen kelpaa alle 2-vuotiaalle adoptioapselle isäksi - äidin ollessa hieman päälle kolmekymppinen.
Voimia papereiden keräämiseen ja lapsiesityksen odotukseen, liinalane!!
-mooli