Lakkaa syyllistämästä naista, joka "ei lähde"!

Pitäisikö sitten jäädä, vaikka lapset oikeasti kärsivät. En tajua?

Ei mitään kunnioitusta naista kohtaan, joka katsoo kun omia lapsia hakataan tai antaa lasten kuunnella isin ja äitin riitoja, jotka äityvät ja pahasti.

Nainen, joka on joko kuollut yrittäessään lähteä tai elää jatkuvassa pelossa ex-puolison taholta, varmaan saa paljon iloa kunnioituksestasi, kakkonen.

Ymmärrän ap:n pointin.

Juuri Yhdysvalloissa jätetty mies ampui hänen luotaan lähteneen naisen ja tämän 7 kaveria.

Ja Suomessa nyt tietysti osataan myös.

Vierailija kirjoitti:

Nainen, joka on joko kuollut yrittäessään lähteä tai elää jatkuvassa pelossa ex-puolison taholta, varmaan saa paljon iloa kunnioituksestasi, kakkonen.

Ymmärrän ap:n pointin.

Juuri Yhdysvalloissa jätetty mies ampui hänen luotaan lähteneen naisen ja tämän 7 kaveria.

Ja Suomessa nyt tietysti osataan myös.

Nainen voi olla kuollut jo huomenna, kun pää osuukin pöydän kulmaan vähän liian kovaa tai sitten lapsi, jota ei (kappas vain) olekaan tarkoitettu heittopussiksi. Onko nainen paremmassa turvassa kotona? No ei ole, yhtä kuollut kuin silloin kun yrittää lähteä. Meillä on Suomessa hyvät mahdollisuudet lähteä tällaisesta tilanteesta. Tukea ja turvaa saa joka puolelta. Täytyy vain lakata uhriutumasta. Tiedän mistä puhun. 

Ihminen joka on vakavasti traumatusoitunut parisuhde väkivallasta on kykenemätön lähtemään suhteesta. Se on kiusaajan strategia ja päämäärä. Ulkopuolisesta se näyttää käsittämättömältä ja jos joku haluaa syvemmin perehtyä tuohon psykologiaan löytyy narsismia avaavaa kirjallisuutta onneksi pilvinpimein. Asiaan perehtynyt tuskin enää näille palstoille tulee uhria syyttelemään.

Mikä on rakentavaa ja rakkaudellista on vertaistuki ja omien kokemuksien jakaminen, tässä omani. Oletan että lukija ymmärtää sen enempää avaamatta tilanteeni synnyn ja vakavuuden. Tarinani on sama kuin lukuisten muidenkin. Pointtini ei ole selitellä taikka syyllistää entistä miestäni, saati saada psykologista apua traumoihini kesustelupalstoilta.

Kun mieheni oli manipuloimalla ja ongelmilla onnistunut katkaisemaan kaikki sukulais-ja ystävyssuhteeni, oli minulla jäljellä vain se yksi. Ainoa turvani. Todellinen ystävä, nainen joka ei kertaakaan sanonut:" jätä se tai soita poliisit" Nainen, joka kerta toisensa jälkeen järkehtämättä seisoi ovellaan sanoen uhkaavalle miehelleni "huomenna". Nainen joka kuunteli itkuni ja mietteeni neuvomatta, puuttumatta. Lohdutti ottamatta kantaa. Vaikea taito, mutta"Siperia opettaa".

Vuosien päästä toisella paikkakunnalla nuori nainen avautuu, kysyy jälkikäteen ihmeissään, miksi en kertaakaan hänen vaikean ihmissuhteensa aikana sanonut niinkuin jokikinen hänen läheisistään "jätä se",vaan olin joka yö kyselemättä valmiina antamaan hänelle tarvitsemansa turvan ja lohdun. "Siperia opettaa". Siinä minun tarinani.

Ihme määkimistä. Nykyaikana ei saisi joutua vastuuseen omista ratkaisuistaan.

Ykköskommentoija ainakin tajusi aloituksen.

Montako kertaa pitää tukea, ymmärtää, paapoa ja neuvoa avun piiriin, ennen kuin saa sanoa että itsepä valitset?

Tyhmät naiset jäävät näiden sikojen alistettavaksi, koska pelkäävät ottaa vastuuta omasta elämästään. Mukavampaa kitua väkivallan sävyttämässä ympäristössä lasten kanssa ja kehitellä mielessään sankaritarina itsestään.

Miehet ovat siitä fiksuja, että eivät jää pitkiksi ajoiksi epämukaviin tilanteisiin vaan tarttuvat toimeen ja muuttavat itse oman elämänsä suuntaa itselleen paremmaksi. Vaikka sillä uhalla, että muutos aiheuttaisi kriisitilanteen.

Ei Suomessa ketään ammuta kotiovelle erotilanteessa. Nämä uhkakuvat ovat taas rakennettu jostain tyhjästä, ettei vaan tarvitsisi ottaa itse vastuuta asioista. Soittaa vaikka poliisit paikalle kun on lähdössä niin ei ukko varmasti rupea riehumaan ylimääräisiä.

Toisessa ketjussa joku juuri ihmetteli miksi sotilaan vaimo hoitaa kodin ja lapset, eikä eroa vaikka mies hyppii vieraissa. Nainen kyllä tietää pettämisestä, se on selvä. Katsotaanpa, varuskunnat sijaitsevat yleensä takahikiöillä, joissa naisella ei ole sukua, läheisiä tai ystäviä.  Jos nainen olisi lähdössä, mistään ei saa konkreettista apua lähtöön. Mahdollisesti ei ole rahaakaan, takahikiöillä kun ei työpaikkoja vaimoille niin vaan löydykään. Toisekseen en tunne yhtään sotilasta, joka pitäisi lapsia vuoroviikoin koska heille työ ja oma napa on aina ykkönen. Nainen jäisi käytännössä täysin yksinhuoltajaksi ja joutuisi vielä tappelemaan elareista (yleensä) pihin miehen kanssa. Ero tulee viimeistään siinä vaiheessa kun lapset ovat tarpeeksi isoja, ja sen jälkeen mies alkaakin syyttää naista vieraannuttamisesta kun nainen muuttaa lasten kanssa pois takahikiältä. Näin vierestä seuraamissani tapauksissa. Ymmärrän oikein hyvin miksi jotkut toimivat kuten toimivat.

Totta on että väkivaltaa käyttävällä ihmisellä on aina pahoja mielenterveysongelmia joten ihminen joka lähtee jättää sairaan ihmisen.Niinpä on aika ymmärrettävää että lähteminen pelottaa.Miten tämä sairas ihminen kostaa, miten pitkälle on valmis menemään? Yksin siihen ei kyllä pysty vaan olo on turvattomampi kuin siellä kotona.Turvakoti on hyvä vaihtoehto.

Turvakotiin lähteminen osoittaa sille väkivallan tekijälle ettei uhri ole enää hänen otteessaan.

Ihmisten, jotka eivät ole kokeneet parisuhdeväkivaltaa on vaikea nähdä sitä, miksi kukaan katselisi väkivaltaista henkilöä. Mutta he eivät ymmärrä, kuinka nuo asiat rakentuvat pikkuhiljaa. Ei kukaan päätä mennä naimisiin ja tehdä lapsia ihmisen kanssa, joka lyö toisen päin ovea jo kolmansilla treffeillä. Yleensä se seurustelun alku on sitä ihanaa rakkauden huumaa, mitä kaikilla muillakin. Sitten, hyvin pikkuhiljaa, suhteeseen hiipii epäluottamus, ehkä sosiaalisten kontaktien rajaaminen, toisen henkinen alistaminen jne. Ja tämäkin hyvin hitaasti, pieni asia kerrallaan. Melkein huomaamatta. Ja toinen osaa luonnollisesti järkeillä, miksi näille asioille on järkiselitys, ja osaa latistaa kumppaninsa itsetuntoa niin, että sitä alkaa miettiä, että itsessäkin on paljon vikaa. Ja oikeassa parisuhteessahan pitää työstää niitä vikoja ja ratkaista ongelmia yhdessä, eikö?

Usein vasta siinä tilanteessa, kun toinen on jo käytännössä eristäytynyt ystävistään ja sukulaisistaan ja muusta turvaverkosta, ja itsetunto on latistettu hyvin alas, alkaa väkivalta iskeä kuvioihin. Eikä sekään ala suoraan silmittömällä hakkaamisella. Vaan ensin esimerkiksi tönäisyllä tai liian kovalla otteella käsivarresta tms. Ja tätäkin pahoitellaan ja luvataan ettei tapahdu toiste. Sitä haluaa antaa anteeksi ihmiselle, joka osaa olla myös niin ihana. Ja terve mustasukkaisuushan kuuluu suhteeseen? Ja lapsille ero on tosi raskas, ja kumppani lupasi ettei tätä enää tapahdu. Ja voidaanhan kokeilla parisuhdeterapiaa, siitäkin se puhui. jne. jne. jne.

Ja on muistettava, että tässä kohtaa se puoliso käyttää myös sellaisia henkisen väkivallan muotoja, mitä moni ei tule ajatelleeksi: puoliso saattaa esim. väittää jostain pidemmän aikaa sitten tapahtuneesta tilanteesta, ettei se mennyt ollenkaan niin kuin itse muistaa. Sitä alkaa jo epäillä omia muistojaan ja kokemuksiaan. Lopulta se pahoinpidelty on jo itse niin heikossa hapessa, ettei näe tilannetta kuin ulkopuolinen näkisi: kumppani ei ole väkivaltainen, ei se tarkoittanut, minä yllytin. Kumppani on oikeassa, mihin minä muka menisin, en pärjäisi ilman häntä, ei minua kukaan huolisi. Enhän pystyisi edes elättämään lapsia yksin.

"Lähde!" on oikea neuvo, mutta käytännössä tosi vaikea toteuttaa, kun suhdetta on kulunut pitkään.

No tästä eteenpäin sanon, että jää ihmeessä, samanlaisena elämäsi jatkuu, jäit tai lähdit. Tyydy kohtaloosi, olet tuon ansainnut! Jää ja kärsi, tai lähdet ja kärsit.

Vierailija kirjoitti:

Montako kertaa pitää tukea, ymmärtää, paapoa ja neuvoa avun piiriin, ennen kuin saa sanoa että itsepä valitset?

Kaikessa karmeudessaan just näin. Itse lähdin ja olen tyytyväinen vaikka kovasti pelotti, ja joskus vieläkin pelottaa kun exä ottaa yhteyttä. Minulla oli kaveri samassa tilanteessa, tai no pahemmassa vielä. Jatkuvaa itkemistä että hän ei jaksa enää. Lapsi jo aikuinen mutta itse ei pääse eroon miehestä. Sitä itkua ja parkua en jaksanut, yritin aikani kannustaa lähtemään mutta hänelle oli tärkeämpää se oma koti jota oli rakentanut vuosikymmeniä. Laitoin välit poikki, en jaksanut enää. Jos ei mitta tule täyteen 40 vuodessa, milloin sitten? Itselläni tuli muutamassa vuodessa ja oli lähdettävä että ei menettäisi järkeään itsekin. Toisaalta ymmärrän miksi on niin vaikea erota, toisaalta en, mutta vuosikymmeniä samaa helvettiä? Elämä eletään vain kerran ja se rohkeus lähtemiseen pitää vain löytää itsestään. Kukaan muu sitä ei voi tehdä. Apua saa ja siihen lähtemiseenkin voi ennalta varautua (säästämällä, hankkimalla asunnon, pakkaamalla jne). Vuosikausia menee itsensä kokoamisessa mutta siitä selviää jos niin päättää. Olen julma ja sanon että elämä on valintoja, vaikka kuinka olisi itsetunto poljettu maan rakoon. 

Lukekaa kokemusasiantuntijoiden tarinoita ja oppikaa ymmärtämään. Kokemuksesta selvinneet ja lopulta asiaan etäisyyttä saaneet ovat parhaita asiantuntijoita ja ohjeiden antajia. On helppoa sanoa, että pitää tehdä niin ja niin, vaikka toinen on täysin umpikujassa, peloissaan ja eristettynä. Järjellä ajateltuna varmaan jokainen on sitä mieltä, että karkuun ja äkkiä.

Vierailija kirjoitti:

Ihme määkimistä. Nykyaikana ei saisi joutua vastuuseen omista ratkaisuistaan.

Miten se nainen ei ole vastuussa ratkaisustaan jos jää hakkaajan luo? Kerropas mulle.

Vierailija kirjoitti:

Turvakotiin lähteminen osoittaa sille väkivallan tekijälle ettei uhri ole enää hänen otteessaan.

Niin, ja tämä voi olla hyvin vaarallinen hetki. Tekijä hoksaa koventaa otteitaan välittömästi uhria kohtaan. Ei tietenkään heti, vaan ensin kannattaa esittää katuvaa ja mukavaa, että saisi naisen ainakin tapaamaan vielä kerran. Kun he ovt kaksin, niin siinä kohtaa onkin sitten hyvä hetki iskeä uhria. Että kannattaa se uhrin vain uskoa teitä, joista on "ihan helppo arvioida tilanne ja mennä tarpeeksi hyvään turvaan". Mistäs te tiedätte, mikä se tarpeeksi hyvä turvan taso on? Jos mies sen jälkeen käyttäytyy tääääysin normaalisti kaikissa viranomaistapaamisissa ja kun naisen seurassa on joku esiliina. "Kuule Jaana, eivätköhän nämä sinun pelkosi Mikkoa kohtaan ole nyt hiukan liian isoja, kuule, kyllä sun nyt täytyis sen verran voida olla yhteistyökykyinen, että saatte Mikon kanssa tehtyä tän ja tän..."

mistä se uhri osaa arvioida, minkä verran suojaa on riittävästi lähdön jälkeen? Ja siis en ole itse uhri, enkä ollut edes lähellä olla.

Ja mistä se uhri osaa edes vaatia riittävää suojaa lähtönsä jälkeen? Millä lihaksilla? Mitäs jos joku sitten vähättelee hänen pelkojaan ja "Jaana" päättää toimia sen mukaan, niin jos tekijä sitten satuttaa häntä, niin kaikki täällä huutavat yhteen ääneen, että Jaana oli itse vastuussa siitä, että meni ja luotti! Pesette oikein käsiänme koko tapauksesta.

Pesette käsiänme, vaikka teidän vastuullanne olisi uskoa kaikki, mitä Jaana kertoo!! Että Jaana voisi saada sitä apua. Saatanan paskat.