Miksi päädyn aina suhteisiin, joissa itse menen elämässä eteenpäin ja mies ei?

Miksi koko ajan pitäisi saada enemmän? Et vaikuta olevan missään kohtaa tyytyväinen siihen mitä sinulla jo on. Milloin ehdit nauttia siitä kodista, jos koko ajan pitää olla tavoittelemassa isompaa ja parempaa? Sitten kun ostat isomman, et ole siihenkään tyytyväinen.

Vierailija kirjoitti:

Miksi koko ajan pitäisi saada enemmän? Et vaikuta olevan missään kohtaa tyytyväinen siihen mitä sinulla jo on. Milloin ehdit nauttia siitä kodista, jos koko ajan pitää olla tavoittelemassa isompaa ja parempaa? Sitten kun ostat isomman, et ole siihenkään tyytyväinen.

Kyllä minä olen tyytyväinen siihen mitä minulla on ja osaan pysähtyä nauttimaan hetkestä. Mutta aloitukseni koski viiden vuoden ja kymmenen vuoden aikaikkunoita, ei mitään yhtä kuukautta. Kyllä useammassa vuodessa kaipaa jo uutta elämään. On ihan ok haluta uusi koti vaikka viiden vuoden välein, jos vanha on selvästi liian pieni (esim. pikkukaksio kahdelle). Ap.

Vierailija kirjoitti:

Itse pyrin kehittämään itseäni kouluttautumalla tai vaihtamalla haastavampaan työhön. Säästämällä rahaa parempaan asuntoon, ja ostamalla sen isomman asunnon. Opiskelen kieliä voidakseni matkustaa paikkoihin, joissa ei perusenkulla pärjää. Luen muiden alojen kirjallisuutta, jotta yleissivistykseni paranisi, olen valmis kokeilemaan erilaisia uusia harrastuksia, joita joku keksii ehdottaa.

Silti aina löydän itseni pitkästä parisuhteesta, jossa itse menen elämässä eteenpäin, valmistun kandiksi, sitten maisteriksi, sitten luon uraa ja opiskelen lisää, ja mies ei saa edes sitä kandia kasaan. Tai on työttömänä vuosia saamatta yhtään työpaikkaa. Tai ei vuosiin opettele yhtään uutta taitoa tai suostu kokeilemaan yhtään uutta harrastusta jota minä ehdotan. Eikä halua muuttaa uuteen kotiin vaan vanha pieni koti kelpaa.

Ne parisuhteet kyllä etenee mukavasti, yhteenmuuttoa ja mukavaa yhdessä oloa, ja fiksuja miehiä ovat olleet kaikki. Mutta tunnen kuin olisin täi tervassa, kun itse yritän elää elämää eteenpäin ja toinen polkee vuosia ja taas vuosia paikallaan. Turhaudun, kun yhteenmuuton jälkeen elämä jämähtää siihen vaikka viideksi vuodeksi ilman mitään muutosta yhteiseen elämään tai miehen elämään. Edellisessä suhteessa miestä selvästi ahdisti että menin elämässäni eteenpäin, ja esimerkiksi maisteriksi valmistumista hän ei suostunut onnittelemaan mitenkään, ja valmistujaisjuhlissani oli vain ihan tuppisuuna.

Mikä siinä on? En minä edes vaadi että tekisivät sen kandin, jos eivät halua, mutta voisi jotenkin kehittää itseään joko uusissa harrastuksissa tai työelämässä tai vaikka kehittää kotiamme, tekisi vaikka uusia huonekaluja jos sellaisesta tykkää tms. Kellään jotain viisasta sanottavaa tähän?

Ei kukaan jaksa levottoman rodeohevosen selässä kauaa hymyssä suon kiikkua, ja jokaisesta uudesta potkusta ilakoida! Mitä se sinua haittaa, vaikka toinen olisi tyytyväinen elämäänsä sellaisenaan? Kyseessä on SINUN ongelmasi, ei miehen! Jos mies on elämäänsä tyytyväinen, eikä halua muuttaa sitä, mitä sinä siitä märiset?  Ota vastuu vain itsestäsi. Olet hyvin itsekeskeinen ja ahne ihminen. Jonakin päivänä kun vanhainkodin kautta käyt hautaan, siinä se nähdään että sinun eteenpäin menemisesi olikin vain tuulen tavoittelua, samalla kuin miehesi oli onnellinen koko elämänsä.

Mies77 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse pyrin kehittämään itseäni kouluttautumalla tai vaihtamalla haastavampaan työhön. Säästämällä rahaa parempaan asuntoon, ja ostamalla sen isomman asunnon. Opiskelen kieliä voidakseni matkustaa paikkoihin, joissa ei perusenkulla pärjää. Luen muiden alojen kirjallisuutta, jotta yleissivistykseni paranisi, olen valmis kokeilemaan erilaisia uusia harrastuksia, joita joku keksii ehdottaa.

Silti aina löydän itseni pitkästä parisuhteesta, jossa itse menen elämässä eteenpäin, valmistun kandiksi, sitten maisteriksi, sitten luon uraa ja opiskelen lisää, ja mies ei saa edes sitä kandia kasaan. Tai on työttömänä vuosia saamatta yhtään työpaikkaa. Tai ei vuosiin opettele yhtään uutta taitoa tai suostu kokeilemaan yhtään uutta harrastusta jota minä ehdotan. Eikä halua muuttaa uuteen kotiin vaan vanha pieni koti kelpaa.

Ne parisuhteet kyllä etenee mukavasti, yhteenmuuttoa ja mukavaa yhdessä oloa, ja fiksuja miehiä ovat olleet kaikki. Mutta tunnen kuin olisin täi tervassa, kun itse yritän elää elämää eteenpäin ja toinen polkee vuosia ja taas vuosia paikallaan. Turhaudun, kun yhteenmuuton jälkeen elämä jämähtää siihen vaikka viideksi vuodeksi ilman mitään muutosta yhteiseen elämään tai miehen elämään. Edellisessä suhteessa miestä selvästi ahdisti että menin elämässäni eteenpäin, ja esimerkiksi maisteriksi valmistumista hän ei suostunut onnittelemaan mitenkään, ja valmistujaisjuhlissani oli vain ihan tuppisuuna.

Mikä siinä on? En minä edes vaadi että tekisivät sen kandin, jos eivät halua, mutta voisi jotenkin kehittää itseään joko uusissa harrastuksissa tai työelämässä tai vaikka kehittää kotiamme, tekisi vaikka uusia huonekaluja jos sellaisesta tykkää tms. Kellään jotain viisasta sanottavaa tähän?

Ei kukaan jaksa levottoman rodeohevosen selässä kauaa hymyssä suon kiikkua, ja jokaisesta uudesta potkusta ilakoida! Mitä se sinua haittaa, vaikka toinen olisi tyytyväinen elämäänsä sellaisenaan? Kyseessä on SINUN ongelmasi, ei miehen! Jos mies on elämäänsä tyytyväinen, eikä halua muuttaa sitä, mitä sinä siitä märiset?  Ota vastuu vain itsestäsi. Olet hyvin itsekeskeinen ja ahne ihminen. Jonakin päivänä kun vanhainkodin kautta käyt hautaan, siinä se nähdään että sinun eteenpäin menemisesi olikin vain tuulen tavoittelua, samalla kuin miehesi oli onnellinen koko elämänsä.

No kun ne miehet nyt edes olisivat onnellisia vuosia tekemättä mitään, mutta kun eivät ole! Sehän se on se ongelma, niitä ahdistaa ja masentaa ja harmittaa, että ei saa kandia aikaiseksi, ei saa tehtyä gradua vaikka yrittää sitä kuusi vuotta, ei saa työpaikkaa vaikka on jo kolme vuotta ahdistanut kamalasti se työttömyys. Olisi ok, jos mies olisi onnellinen elämästään sellaisenaan ilman mitään muutoksia tai itsensä kehittämistä, mutta kun ei tosiaan ole vaan valittaa ja valittaa että asunto on liian pieni, mutta ei saa aikaiseksi mitään sen eteen että voisimme hankkia isomman. Ja valittaa ja valittaa että opinnot ei etene kun ei saa jotain kandiin kuuluvia kieliopintoja tehtyä, ja tätä kuuntelen kaksi vuotta ihmetellen. Ap.

Ihan hyvä että ap jaksaa harrastaa. Kaikki ei vaan jaksa.

Ylisuorittaja.

Vierailija kirjoitti:

Ihan hyvä että ap jaksaa harrastaa. Kaikki ei vaan jaksa.

Ymmärrän sen. 

Olen kuitenkin jo 41-vuotias, ja tarkoitan koko parisuhdehistoriaani jostain 17-vuotiaasta saakka. Siihen mahtuu kolme pitkää suhdetta, joista ensimmäinen eteni ihan avioliittoon. Ja aloituksessani kuvaama juttu koskee kaikkia noita kolmea pitkää suhdetta. Luulisi, että joku niistä miehistä sentään jaksaisi edes kerran kokeilla jotain niistä useista uusista harrastuksista joita olen ehdottanut. Ap.

Vierailija kirjoitti:

Miksi koko ajan pitäisi saada enemmän? Et vaikuta olevan missään kohtaa tyytyväinen siihen mitä sinulla jo on. Milloin ehdit nauttia siitä kodista, jos koko ajan pitää olla tavoittelemassa isompaa ja parempaa? Sitten kun ostat isomman, et ole siihenkään tyytyväinen.

Miksi ei mies saisi jäädä istuskelemaan loppuiäkseen pussikaljalle ostarille skeittikengät jalassa? Tottakai saa.

Kuinka moni meistä on kehittynyt ihmisenä eteenpäin sen jälkeen kun täytimme 18? Kuinka moni on tehnyt uusia asioita ja oppinut uutta? Onko siinä ollut jotain pahaa?

Oletteko sitä mieltä, että kannattaa tehdä aina sitä samaa ja tuttua, olla työttömänä, ja kuluttaa viikonloput telkkarista katsoen uusintoja? Niinkin saa tehdä jos tykkää, mutta ehkäpä aloittaja taas haluaa elää elämänsä muulla tavalla, sekin on oikea tapa elää. Hän vain kysyi, että miksi päätyy miehiin, joilla ei ole samanlaista elämisen tapaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi koko ajan pitäisi saada enemmän? Et vaikuta olevan missään kohtaa tyytyväinen siihen mitä sinulla jo on. Milloin ehdit nauttia siitä kodista, jos koko ajan pitää olla tavoittelemassa isompaa ja parempaa? Sitten kun ostat isomman, et ole siihenkään tyytyväinen.

Miksi ei mies saisi jäädä istuskelemaan loppuiäkseen pussikaljalle ostarille skeittikengät jalassa? Tottakai saa.

Kuinka moni meistä on kehittynyt ihmisenä eteenpäin sen jälkeen kun täytimme 18? Kuinka moni on tehnyt uusia asioita ja oppinut uutta? Onko siinä ollut jotain pahaa?

Oletteko sitä mieltä, että kannattaa tehdä aina sitä samaa ja tuttua, olla työttömänä, ja kuluttaa viikonloput telkkarista katsoen uusintoja? Niinkin saa tehdä jos tykkää, mutta ehkäpä aloittaja taas haluaa elää elämänsä muulla tavalla, sekin on oikea tapa elää. Hän vain kysyi, että miksi päätyy miehiin, joilla ei ole samanlaista elämisen tapaa.

Kiitos sinulle, sinä selvästi ymmärsit pointtini. Kysyin, että miksi aina päädyn tällaiseen suhteeseen. Etsin siihen ihan itsestäni kyllä nyt syytä ja ihmettelen itseäni. Että miten en osaa valita miestä, joka myös arvostaa itsensä kehittämistä, koska luulen aina sellaisen valitsevani, mutta sitten käytäntö onkin ihan muuta. Ap.

Ehkä olet etsinyt miestä vääristä paikoista? Kandit ym. Kuulostaa kynäniska nörteiltä,ei miehiltä.

Kelpaisiko sulle tällainen duunari mitä ei koulunkäynti kiinnosta,mutta rempattu hyvä ok-talo isolla autotallilla löytyy ja puuhailen jatkuvasti jotain.

M41v kirjoitti:

Ehkä olet etsinyt miestä vääristä paikoista? Kandit ym. Kuulostaa kynäniska nörteiltä,ei miehiltä.

Kelpaisiko sulle tällainen duunari mitä ei koulunkäynti kiinnosta,mutta rempattu hyvä ok-talo isolla autotallilla löytyy ja puuhailen jatkuvasti jotain.

Kelpaisi tietenkin. Minulle miehen koulutus on yhdentekevä, mutta en ymmärrä sitä että mies muka yrittää kouluttautua mutta ei saa sen eteen tehtyä mitään kymmeneen vuoteen. Esim. pieni remppailu koko ajan on mielestäni hyvää itsensä kehittämistä. Missä päin asut? Ap.

Niin siis miksi jäät pitkiin suhteisiin vääränlaisten miesten kanssa, nuo piirteet tulee varmasti esiin jo puolessa vuodessa kun olet jo tiennyt mitä et halua? Koetko ettet kelpaa muille vai missä vika?

Ymmärrän, että toivoisit miesten innostuvan uusista asioista ja asettavan itselleen ( ja yhteisiä) tavoitteita. Se on hyvä piirre ihmisessä. Sukulaisten joukossa on pari vanhempaa (yli 50 v) miestä, jotka ovat jämöhtäneet paikoilleen jo aikaa sitten, ukkoutuneet ja näivettyneet. Ei mitään intohimon kipinää mihinkään penkkiurheilua lukuunottamatta. Huh! Molemmilla lapset jo aikuisia ja tuntuu kuin heidän elämänsä olisi ohi - vaimollansa intoa ja suunnitelmia riittää.

Viihdyn sellaisten ihmisten seurassa, joilla on unelmia, joita toteuttaa, kipinää ja intoa, kiinnostusta opiskella ja kehittää itseään. Onneksi mieheni on tätä tyyppiä.

Miestä et voi muuttaa, mutta luulen, että tuosta pohdinnastasi voi käynnistyä joku prosessi, jota kautta tiedostot, miksi ihastut juuri näihin "saamattomiin" miehiin. Onko se erilaisuus se ihastuksen käynnistävä tekijä?

Olet ottanut miehiä, jotka sopeutuvat sinun elämääsi. He masentuvat, kun eivät oikein löydä itseään, vaan tukahtuvat seurassasi. Mieti, miksi et ole etsinyt tasoistasi miestä. Sellaista, jonka kanssa sinun olisi pakko tehdä kompromisseja, koske he ovat yhtä määrätietoisia ja aikaansaavia kuin sinä itse. Silloin teillä olisi valtasuhteet tasapainossa, eikä mies lamaantuisi ja masentuisi.

Vierailija kirjoitti:

Niin siis miksi jäät pitkiin suhteisiin vääränlaisten miesten kanssa, nuo piirteet tulee varmasti esiin jo puolessa vuodessa kun olet jo tiennyt mitä et halua? Koetko ettet kelpaa muille vai missä vika?

Hyvä kysymys. Koska olen ihastunut ja rakastunut, ja miehessä on paljon hyviä puolia, sama arvomaailma jne eikä suuria vikoja. Kyllä minä kelpaan monellekin, löydän helposti seuraa. Ja ensimmäisinä ihastuksen vuosina ei osaa ajatella, että mies pitäisi jättää siksi, että hän ei koskaan kokeile uusia harrastuksia tai on ikiopiskelija, koska ajattelen että kukaan ei ole täydellinen. Ap.

Koska valitset luuserimiehiä. Itse olen edennyt maisteriksi ja opiskelijasolu on päivitetty omistuskolmioon. Eipä silti ole kiinnostuneita naisia tullut vastaan

Vierailija kirjoitti:

Olet ottanut miehiä, jotka sopeutuvat sinun elämääsi. He masentuvat, kun eivät oikein löydä itseään, vaan tukahtuvat seurassasi. Mieti, miksi et ole etsinyt tasoistasi miestä. Sellaista, jonka kanssa sinun olisi pakko tehdä kompromisseja, koske he ovat yhtä määrätietoisia ja aikaansaavia kuin sinä itse. Silloin teillä olisi valtasuhteet tasapainossa, eikä mies lamaantuisi ja masentuisi.

Tämäkin on hyvä kysymys. En minä tiedä omaa tasoani, niin en osaa etsiä "tasoistani" miestä. Mutta olen kyllä huomannut, että moni mies ihastuu minussa siihen että kehitän itseäni, panostan uraani ja kokeilen kaikkea uutta. He tuntuvat innostuvan siitä "imusta" että minun kanssa eläessä hekin pääsisivät tuollaiseen intoon mukaan, mutta sitten he eivät saakaan sellaista itsestään irti enkä minä voi heitä loputtomiin perässä vetää. Voi olla, että minun into kaikkeen uuteen lamaannuttaa tietynlaiset miehet. Ap.

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän, että toivoisit miesten innostuvan uusista asioista ja asettavan itselleen ( ja yhteisiä) tavoitteita. Se on hyvä piirre ihmisessä. Sukulaisten joukossa on pari vanhempaa (yli 50 v) miestä, jotka ovat jämöhtäneet paikoilleen jo aikaa sitten, ukkoutuneet ja näivettyneet. Ei mitään intohimon kipinää mihinkään penkkiurheilua lukuunottamatta. Huh! Molemmilla lapset jo aikuisia ja tuntuu kuin heidän elämänsä olisi ohi - vaimollansa intoa ja suunnitelmia riittää.

Viihdyn sellaisten ihmisten seurassa, joilla on unelmia, joita toteuttaa, kipinää ja intoa, kiinnostusta opiskella ja kehittää itseään. Onneksi mieheni on tätä tyyppiä.

Miestä et voi muuttaa, mutta luulen, että tuosta pohdinnastasi voi käynnistyä joku prosessi, jota kautta tiedostot, miksi ihastut juuri näihin "saamattomiin" miehiin. Onko se erilaisuus se ihastuksen käynnistävä tekijä?

En minä suhteen alussa tajua heidän olevan saamattomia, koska ensimmäisen vuoden ajan he maalailevat minulle sellaista kuvaa itsestään, että arvostavat itsensä kehittämistä, panostavat opintoihin ja kaikkeen uuteen jne. Luulen, että he haluaisivat olla sellaisia ihmisiä, ja siksi antavat itsestään sellaisen kuvan minulle, enkä minä osaa kyseenalaistaa sitä. Kyselen suhteen alussa paljonkin toisen unelmista ja tavoitteista, ja aina nämä ovat kertoneet niitä vuolaasti. Sitten viiden vuoden päästä ihmettelen, että miksi yksikään niistä ei ole toteutunut. Ap. 

Vierailija kirjoitti:

Koska valitset luuserimiehiä. Itse olen edennyt maisteriksi ja opiskelijasolu on päivitetty omistuskolmioon. Eipä silti ole kiinnostuneita naisia tullut vastaan

En ilmeisesti osaa erottaa luuserimiehiä? Ap.

En ihan ymmärrä, miksi sen toisen pitää elää niinkuin sinäkin? 

Meillä minä olen ns. Uratykki. Koulutettu, opiskelen, luen paljon sekä käteen jäävä palkka on kolminkertainen mieheen nähden.

Mies ei ole opiskellut, tekee ns. suorittavan tason työtä, tuntuu olevan kiinnostunut lähinnä teknologiasta (tai no lähinnä uusista vempaimista), ei juuri lue jne tai opiskele. 

Mielestäni jokaisella on oikeus omaan elämään, omiin arvoihin ja valintoihin. En puutu mieheni valintoihin eikä hän minun. Jos haluan ostaa jotain tai tehdä jotain, ostan sen tai teen sen. Mies kannustaa ja tukee aina, on urallakin kannustanut eteenpäin. En todellakaan vaadi, että miehenkin pitäisi. Mielestäni töitä pitää tehdä eikä laiskotella, muttei ole pakko olla urautunut. Elämässä on miljoona muutakin tärkeää asiaa, kuin "mennä eteenpäin" koska se "eteenpäin meneminen" on oikeasti kuitenkin vain yhteiskunnan määrittämä kunnon kansalaisen malli - ei se oikeasti edes tarkoita yhtään mitään. Se on loppupeleissä täysin keinotekoinen juttu. Joten ymmärrän paremmin kuin hyvin mieheni arvoja, vaikka itse urallani viihdynkin.