En vaan osaa olla yksin, mikä avuksi?

Olen parikymppinen nainen, erosin n. vuosi sitten suhteellisen onnettomasta suhteesta. Viimeiset puoli vuotta itkin päivittäin ja toivoin saavani jostain voimaa erota, ja lopulta suhde kaatui miehen kadottua riidan päätteeksi viikoksi ja saavuttua kotiin fritsut kaulalla. Vaikka tiedän, etten ollut onnellinen, muistelen jostain syystä pakonomaisesti kaikkia pieniä hyviä hetkiä ja itken toisinaan miehen perään.

Viimeisen vuoden ajan mulla on ollut säätö, jonka kanssa olen rehellisesti vielä onnettomampi. Ei seurustella, eikä oikeastaan olla kavereitakaan. Lähestulkoon asun miehen kämpällä ja elämme sellaista kalskean harmaantunutta, kankeaa parisuhdearkea olematta edes parisuhteessa. En oikeastaan edes tiedä, miksi olen tässä ja annan hänen käyttää mua rahallisesti hyväkseen, koska meillä ei ole edes niitä pieniä hyviä hetkiä. Mies on välillä ihan kamala mua kohtaan ja olen lähtenytkin monesti, mutta tullut aina takaisin?

Miksi helkkarissa, kun se takaisin tuleminen tuntuu pahalta, enkä oikeastaan edes viihdy miehen seurassa? Olenko joku henkinen masokisti?