Häpeän äitiäni OV.

Äitini vaan ei oikei osannut olla äiti siinä vaiheessa, kun tulin murrosikään. Ei kertonut kuukautisista, ekat rintsikat kävin ostamassa itse, kun koko oli jo 75 C, hän ei kuunnellut, kun joskus olisin jotain kertonut (luki lehteä...), jne. Mutta olemme nyt ihan hyvissä väleissä. Ja nyt ainakin tiedän, millainen äiti en halua olla murkuille sitten joskus...

Haluan jakaa AP kanssasi omat kokemukseni!



Jotain vastaavaa on taustalla myös itselläni, vaikka määrittelisin sen oman äitini kohdalla pikemminkin kaikenkattavaksi negatiiviseksi kehäksi, joka löi leimansa koko lapsuuteeni nimenomaan henkisenä ankeutena ja niukkuutena.



Jotenkin äiti elää elämäänsä " pienesti" , ilman mitään syytä. Esim. toteaa joululahjoista, että meille on niin vaikea keksiä mitään, kun " teillähän on jo kaikkea" . No, se ei pidä paikkaansa, ainakaan siinä mielessä, että rahatilanteemme on paljon huonompi kuin äidin. Hän ei vain oikein osaa nauttia elämän materiaalisesta puolesta, tai siis jotenkin on omaksunut ajat sitten ilottoman ja surullisen elämäntyylin.



Hänellä olisi ollut mahdollisuuksia ja edellytyksiä muuhunkin, muttei kai sitten oikein voimavaroja. Nyt säälittää, kun ajattelen, että siinä ihmisen elämä on mennyt omien lapsuudenaikaisten ongelmien ja muiden juttujen kelaamiseen, viinan voimalla tietenkin. Olen vasta nyt nelikymppisenä tajunnut, että äiti on taipuvainen masennukseen ja on todennäköisesti kärsinyt siitä koko ikänsä.



Viestini sinulle on: tällaisista asioista on hyvin vaikea irtautua. Ihminen on sillä tavalla rakennettu, että äidin " hylkääminen" on jotenkin luonnonvastaista. Pelkästä ajatuksesta tulee paha olo, sitten suru ja syyllisyys.



Mutta irtautuminen tai siis asian saaminen ns. päiväjärjestykseen on mahdollista, ammatti-ihmisten avulla. Se kannattaa.



Sinä olet vielä nuori ja ilmeisesti oma perhe-elämä on vasta aluillaan. Neuvoni on: kohtaa rohkeasti nämä tunteesi, kelaa niitä kelaamasta päästyäsi empaattisen ammatiauttajan kanssa. Sillä muuten äidin varjosta on vaikea vapautua ja se tulee näkymään omassa äitiydessäsi, omassa suhteessasi omiin lapsiisi.



Kaikkea hyvää sinulle!

Ap:lle kovasti voimia ja halauksia! Tiedän täysin tilanteesi, olen aivan samassa jamassa! Vanhempani ovat juuri tuollaisia, en ole kehdannut esitellä heitä appivanhemmilleni ollenkaan!



Kävin terapiassa pari vuotta, mutta ei se mitään auttanut; ongelman aiheuttajat eivät sillä poistu.

Lapsiani en jätä heille minuutiksikaan hoitoon, he ovat heti läpsimässä " tuhmaa" vauvaa.



Minulla tuli ihan itku silmään, ihanaa tietää etten ole ainoa, vaikka eihän se mukavaa ole että joku käy samaa läpi kuin minä. Itse olen mahd. vähän tekemisissä heihin.



Voimia!

käsittääkseni psykiatrisiin tietoihin ei lääkärit pääse käsiksi kuin potilaan suostumuksella... ovat kyllä koneilla niin kuin muutkin tiedot mutta eri suojauksen takana.

Tuntui, että äitini halusi minulle vain kaikkea huonoa ja toivoi, että en olisi menestynyt elämässä. Haukkui minua murrosikäisenä halventavilla nimillä. Penkoi tavaroitani.



Onneksi pääsin irti.

Tosin en häpeä äitiäni vaan isääni! Ja minäkin opiskelen toista tutkintoa, tällä kertaa yliopistossa ja heti syksyllä menin yths:n asiakkaaksi mielenterveyspuolelle. Ei hätää, niistä käynneistä ei saa kukaan tietää, ellen itse kerro! Eli siltä osin voit olla huoleti.



Ja kuten minulla, sinullakin lapsuudenperheesi vie vieläkin energiaa, joten et saa rauhassa nauttia omasta onnestasi. Eli suosittelen todella käyntiä ammattilaisen luona. Jo muutama kertakin voi auttaa (ekat viis kertaa on muutenkin ilmasia).



Voimia!

Onpa paljon lämpimiä, välittäviä ihmisiä ollut paikalla ja jättänyt viestin. Tuli muuten mieleen, että äitini luki päiväkirjojani monta vuotta ja niistä kipeitä asioita :( Salasi sen kunnes jäi kiinni.



Aina mollannut että minusta ei ole mihinkään ja samalla vaatinut menestymään. Nyt kun olen saavuttanut jotakin ja opiskelen lisää niin leveilee kaikille kotipaikkakunnallani mm. vanhoille opettajilleni, työkavereilleen, naapureille ym ihmisille saavutuksillani..." meidän tyttö on siellä ja siellä opiskelemassa...tiesin että tulee menestymään" tyylillä :(



Toisaalta toivon että vanhempiani ei olisi. Olen ihan sekaisin. Jos joku tietää noista yksityisen puolen psykologeista ja hinnoista niin saa ilmoitella.



ap

Kävin flunssan takia yths:llä lääkärissä ja huomasin että pöydällä oli lappu " kaikki psykologille menijät, täyttäkää tämä lomake" ja se pieni odotusali aivan täynnä ihmisiä. Kuka niitä kehtaa siitä ottaa saati täyttää?



murehtii ap

ja heti kun näen ajattelen vain, että lapsi raukka mahtaa hävettää vaikka ei tarttis! Mun parhaan kaverin äiti on kans just tuollainen. En koskaan ajattele, että lapsen siis sun tarttis hävetä! Sun äiti ja sä et ole sama asia. Mun ei koskaan tarvii hävetä mun äitiä ja mä toivon, ettei kukaan mukaan häpeä vaikka olis kuin tollo äiti. Ei tarvi! KUKAAN EI AJATTELE SUSTA OUDOSTI! USKO MUA!

Tiedän täsmälleen mitä olette kokeneet!!

Minun äitini ja isäni ovat ryypänneet ja rällästäneet koko minun ikäni. Vanhimman tyttäreni rippijuhlat meinasivat mennä isäni ryyppämisen takia ihan pilalle, hän nimittäin paskansi sänkyynsä ja oksensi ruokapöydässä, he olivat meillä vieraina. Tyttäreni oli aivan poissa tolaltaan isovanhempiensa toilailujen takia. Kirkossa istuimme aivan erillään heistä! Tänä päivänä isäni on kuollut viinaan ja äitini jatkaa samaa rataa, isovanhemmiksi heistä ei ole!

Voimia kaikille jotka painiskelevat näiden asioiden kanssa!!!

ja olen melkein mielisairaalakuntoinen.

MUTTA



äitini, anoppini ja sukuani on terveydenhuollon alalla, pystyvätkö he lukea jostain että olen käynyt psykologilla tms tietoja? ja älkää sanoko että on vaitiolovelv. kun niihin pääsee kuitenkin käsiksi.. Mua pelottaa aivan mielettömästi mennä johonkin YTHS:n psykologille kun siellä pyörii tuttuja ym voiko sinne mennä niin ettei mitään kirjata ylös tms?



kyselee ap

jossa on psykologin vastaanotto. Tsemppiä!

mikä vaitiolovelvollisuus olisikin. eli jos sitä pelkäät niin sitten vähän vaikeaa tai mene jonnekin vähän pidemmälle olevalle vastaanotolle.

Jos ketju pysyisi ylhäällä ja kuulisin mielelläni muiden vastaavista kokemuksista. Tai mitä muut, fiksuista perheistä tulevat ajattelette tästä!!?



Ymmärrättehän, etten voi tälle mitään? Minä ymmärrän esim alkoholistien lapsia..ainainen pelko ja häpeä ja ymmärrän etteivät itse ole sitä valinneet.



Mua on niin koskettanut jonkun kommentti täältä joskus, että " sinä olet aikuinen koulutettu ihminen etkä ole vastuussa vanhempiesi töppäyksistä" sen voimalla olen taivaltanut eteenpäin hammasta purren.



terv ap

Itse olen " fiksusta" perheestä ja mieheni isä oli alkoholisti, joka käyttäytyi sikamaisesti porsastellen ja perhettään aliarvioiden. Sanoi aina, ettei hänen lapsistaan mitään tule.



Missään nimessä en (eikä minun sukuni) ole koskaan liittänyt mieheni isän käytöstä mieheeni. Ole huoletta, kukaan ei katso sinua kieroon äitisi takia.



Suosittelen tosiaan terapiaa. Tuollainen on varmasti jättänyt sinuun syvät arvet. Jatkuva häpeäntunne identiteetin kehittymisvaiheessa aiheuttaa usein hallaa minäkuvan hahmottamisessa.



Sinä ja äitisi olette kaksi eri ihmistä. Et ole vastuussa äidistäsi, äitisi tosin olisi pitänyt olla sinusta vastuussa.

Kaikki neuvot ja vinkit tuohon terapiaan hakeutumisesta otetaan mielihyvin vastaan... Tuntuu että vieläkin vallitsee sellainen ajattelu, että jos käy juttelemassa on jotenkin poikkeava :( pelkään ilkeitä puheita, tahtoisin jutella luottamuksella. Mitähän noiden yksityisten lääkäriasemien psykologit laskuttavat?



Tuhannet kiitokset kannustuksista ja kokemuksistanne!



ap