Häpeän äitiäni OV.

Hän on omistushaluinen, vainoharhainen, kateelllinen, väkivaltainen, marttyyri, kroonisesti vihainen diktaattori. Kun hän puhuu ihmisille hän HUUTAA heidän puheen päälle. Mielinkielin muiden läsnäollessa, mutta haukkuu heitä seläntakana kiipiöiksi, huoriksi jne. Kun olin lapsi hän kävi päälle kuin yleinen syyttäjä nyrkein ja huudoin. Henkistä väkivaltaa hän yrittää yhä harjoittaa vaikka olen jo kohta 30. Hän ei ole missään vaiheessa huomannut, että olen kasvanut aikuiseksi. Minä en enää vain kertakaikkiaan välitä. Lapsiani kehun ja rakastan liikaa. Nyt sitten mun lapset luulee olevansa jotain ja ylpistyvät.

Hän ei muista missään vaiheessa lyöneeni minua tai huutaneeni minulle lapsena vaan väittää olleensa itse laupeus. Hän siis mitätöi minun koko ensimmäisen 20 vuotta elämästä omaksi kuvitelmakseni jonka olen hänen kiusakseen luonut. Kuitenkin viimeksikin kun olin hänen kanssaan kahden hän alkoi raivota ja oli käydä kimppuuni nyrkein ja minä sentään olen raskaana.



Isäni kärsii sydänkohtauksista ja paniikkihäiriöstä jonka syy tietysti olen minä äitini mukaan, vaikka isä sanoo äitini tekevän hänet hulluksi. Onpa isä paiskannut keittiön pöydänkin seinään tehdäkseen pointin äidilleni, mutta sekin kääntyi minun syykseni. Hän on kieltänyt isältäni kaikki harrastukset ja todellakin pystyy tekemään sen aikuiselle miehellekin.



Pikkusiskoni on mielenterveysongelmainen. Hänkin käyttäytyy toisinaan kuin psykopaatti ja käy hullunkiiltosilmissä minun kimppuuni. Kerran jouduin pakenemaan kotoani kun siskoni sai raivokohtauksen eikä mieheni ollut paikalla.



No minä olen kanssa mielenterveysongelmainen. Useasti olen terapiassa puhunut äidistäni josta uskon kaiken lähteneen liikkeelle, mutta ei se auta koska äitini on yhä olemassa. Minun ongelma ei häviä mihinkään koska minun äitini ei häviä. Voin vain taistella entistä voimakkaampana perheeni tukenani äitiäni vastaan. Voimia antaa se ajatus, että äitini on hullu. Varmaan kaikilla olisi parempi olo jos vaan äitini tajuaisi olevansa todella sairas ja se tauti mikä hänessä on ei parane b-vitamiinilla ja zyrtekillä... Kun saisikin äidin pakkohoitoon niin olisi niin paljon onnellisia ihmisiä.

Vanhempani ovat eronneet ja olen asunut lapsesta asti äitini kanssa. Sinällään minulla on ollut ihana äiti, antanut rakkautta ja pitänyt lastensa puolia. Mutta luonteeltaan hän on hyvin mustavalkoinen ja ehkä burnout ihminen. yksinhuoltajana ollut liian tiukoilla lasten kanssa. Uupumus ja luonne yhdistetty ollut hyvin kireä lapsille ja meidän lasten kavereille. Sai aina pelätä, että äiti alkaa huutamaan, kun oli kavereita kylässä. Nyt vielä aikuisenakin tuntuu, että selittelee äidin käytöstä, millainen se silloin oli.



Nykyisin elän avoliitossa ja jännitän edelleen, kun miehen vanhemmat ovat yhdessä äitini kanssa. (isää en jaksa tässä edes puida, eivät ole koskaan miehen vanhempien kanssa tavanneet). Yritän viimeiseen asti vältellä yhteisten tilaisuuksien järjestämistä. Miehen vanhemmat ovat hyvin hillittyjä, koulutettuja ja rauhallisia. Ovat matkustelleet paljon ja ovat aivan erilaisia kuin äitini. Pelkään samaa kuin ap, että minut jotenkin yhdistetään äitiini. En ole lainkaan samanlainen ja koko elämänasenteeni on erilainen. Peilaan jonkun verran itsekin kavereitani heidän vanhempiensa kautta ja näin tekevät varmaan kaikki vaikka eivät sitä tiedostaisikaan. Olemmehan me kaikki kiinnostuneita näkemään läheisten ystävien ym perhettä. Kyllähän se aina jotain kertoo ihmisen historiasta. Äitiäni jaksan yksin suht hyvin ja tykkään nähdä ja viettää aikaa yhdessä, mutta aina muualla, muitten ihmisten kanssa tulee häpeä. Tää on kauheeta.



Ap, juttele miehesi kanssa asiasta. Se helpotti ainakin minua. Olen joskus tainnut jutella miehen vanhempienkin kanssa tai todennut ainakin, että en koe samaistuvani vanhempiini...



Olen itsekin miettinyt näitä asioita aivan hirveesti ja monta kertaa ajatellut juuri niin kuin joku kirjoittikin, että tämä on minun elämäni ja minä olen eri ihminen kuin äitini. Voin rakentaa elämästä juuri sellaisen kuin haluan. Lapsuuden perheen kahleista on vain vaikea irroitautua. Ehkä siihen tarvitaan ammattiapua. Taidan siis ap:n tavoin etsiä psukologia. Mutta ap, uskon, että me pärjätään. jatketaan oman elämän rakenatamista ja keskitytään siihen. Halit.

koska tekee ajatuskin pahaa ja ahdistaa...



Täytyy vaan sanoa, että IHAN KUN MUN OMASTA KYNÄSTÄ!!!!



Tosin mun mutsi kuoli....

Pääset kartoituskäynnille ja sitten terapiaan noin 2 kk kuluttua, pari kertaa kuussa. Jonot on pitkät.



Yksityisellä terapia noin 60-100 euroa kerta. Kela korvaa lääkärin b-lausuntoa vastaan terapiaa yksityisellä. Tosin en tiedä onko kelan korvaamat psykoterapiarahat jo tältäkin vuodelta käytetty.. Ota selvää kelasta. Sinnekin voi soittaa, niin ei tarvitse kohdata ketään kasvotusten.



Tosin juuri se, että pysyttelet puhelimen takana piilossa korostaa häpeääsi. Toivon, että joskus uskallat puhua näistä asioista kokematta häpeää.



Kaikkea hyvää sinulle!

Äitini on myös todella epäsiisti, aina rasvaiset hiukset, kamalat vaatteet (yleensä samat), todella typerät jutut, alkoholia mukana jne.

Olen itse lähes sairaalloisen siisti ja huoliteltu ihminen. Mutta mulla on aivan sama tunne kuin sullakin: Siis vaikka kuinka rakentaisin itselleni uutta elämää a uusia kulisseja, niin vanha ahdistus on aina taustalla. En toisaankaan tiedä kuinka siitä pääsisi irti. Vielä vaikeampaa on lasten takia, koska jotenkin heidän kauttaan tulee verrattua itseään ja omaa äitiyttään omaan äitiin ihan toisella tavalla. Olen kokeillut myös yhteydenpidon minimointia, mutta ei toimi.

Eli muilla kuin asianomaisella hoitohenkilökunnalla ei ole pääsyä tietoihisi jos käyt psykologilla.

t. Yksi saman kokenut

irti pääse . Itselläkin äiti ollut alkoholisti ja niin paljon kaikkea paskaa , , mutta elän omaa elämääni oman perheeni kanssa ja äitiin en ole ollut vuosikausiin tekemisissä . Joskus on ollut todella vaikeaa ja " äidin kaipuu " vaikka aikuinen nainen . Mutta ihan erilainen äiti olen omille lapsilleni . Se kaikki hyvä on meillä kaikilla edessä päin ja onkin : )

Häpesin ja pelkäsin aina isäni käytöstä. En halunnut aiemmin mennä naimisiinkaan koska pelkäsin kirkkohäitä, että isä saattelisi mua alttarille ja oisi taatusti pilannut kaiken tunnelman hölmöilyillään.

Sittemmin isäni teki itsemurhan.

Nyt sitten murheena mieheni äiti, on pitkälti samanlainen kuin monet kuvailemanne äidit, ei ole omasta pojastaankaa kyennyt aikoinaan huolehtimaan, ryyppäsi, toi aina uusia väkivaltaisia miehiä kotiinsa, jätti pojan heitteille, jopa viikoksi ala-aste-ikäisen yksin kotiin ilman ruokaa, kunnes poika huostaanotettiin. Pelkään taas kaikkia juhlia joihin täytyy " anoppi" kutsua, esim. ristiäiset. Oikeesti ei edes siedä lapsia, ei tulis mieleenkään viedä omaani hänelle hoitoon, ei edes siivoa kotonaan, ihmeellisiä tapoja hänellä jne. Minusta hänellä on joku aspergerin syndrooma tai vastaava, ainakin mielenterveys heittää..

Mieheni onneksi kuitenkin tasapainoinen ja vahva luonne, vaikeudet ovat kasvattaneet, kokee kuitenkin ettei äiti ole hänelle mikään äiti, vain nainen joka hänet synnyttänyt.. sitten hyljännyt.. suhde ei tule ikinä korjaantumaan..

Menin psykologille täysin kylmänviileästi. Aloin aivan avoimesti puhua perheelleni jne. että käyn psykologin kanssa keskustelemassa. Käänsin asianjulkiseksi ja niin, että kylläpä minä olen fiksu ihminen, kun minulla on rohkeutta selvittää omaa elämääni. Pidän ns. huonompana elämänä sellaista, että elää traumaattisesti. Ja sanon sen ääneen. Ei ole kuule kukaan kyseenalaistanut minua siitä. Miksi sinä häpeät itseäsi? Älä jatka äitisi kirousta.

ja omat mokansa, on eri ihminen kuin sinä. Eli opettele jos mahdollista luopumaan äitisi häpeästä. Ymmärrätköhän?



Minä olen myös hävennyt äitiäni, se on ikävä ja surullinen tunne omasta äidistä. Jotenkoin olen päässyt paljon asian yli ajattelemalla että he ovat isäni kanssa aikuisia ja se on vain heidän elämänsä - ei minun.



Minulla ei ehkä aivan yhtä ankea tilanne kodissani aikoinaan kuin sinulla, mutta vanhempien välit riitaiset, alkoholin käyttöä ja äitini ei ole koskaan hävennyt karjua kurkku suorana isälleni ja tiuskia missä tahansa. Kotonaan elävät kuin pellossa, ovat laiskoja ja valittavat kuitenkin kaikesta äänekkäästi.



Kuinka sinun äitisi on suhtautunut sinun elämääsi kun on nähnyt että sinulla kaikki paremmin, olet ehkä onnellinen ja koti siisti ym.?



Itse olen huomannut vanhempieni jotenkin väheksyvän ja olevan kateellisia ?! kun me olemme tehneet työtä sen eteen että meillä on mukava asunto ja nyt hyvä autokin. Mies on rehellinen, luotettava ja pitää vahvasti meidän perheen puolia. Kaikkea muuta mitä vanhempani aikoinaan.



Voimia sinulle ja nauti kaikesta hyvästä mitä sinulla on! Olet ansainnut sen! Ikävää vain kun äidin pahat sanat ja ilkeys omaa lastaan kohtaan kulkee aina mukana. Koita saada asiat ulos esim. puhumalla tai kirjoittamalla ja hyväksyä rehellisesti äitisi sellaisenaan kuin on, että voisit päästä yli.

paitsi ei ole ollut mitään perheriitoja tai alkoholin kanssa läträystä ja kämppä ollut aina siisti. Mutta se kylmä ilmapiiri, missään asiassa ei tueta (rahallisesti kyllä vaikka ei olla pyydetty). Koskaan en ole saanut kehuja ja jos on sanomista niin aina negatiivistä.



Muistan kun yritin joskus 7 luokalla äidilleni kertoa saunassa ihastuksestani koulussa niin hän ei edes kuunnellut! Joo ja hän ei myöskään ole koskaan kysellyt että pitäisikö rintsikat ostaa tms naisellisia juttuja. Negatiivinen ihminen ja aina puhumassa toisista pahaa. Meidän häihin pukeutui kuin olisi mennyt naapurille kylään. Ei viitsinyt sen vertaa kunnioittaa juhlia että olisi ostanut siistin mekon tms.



Muistan että aina sanoi pienenä ei joka asiaan. Koskaan ei selitetty miksi ei saa tms. Oli vaan ei. Häpeän hänen ruokailutapojaan. Hän myös puhuu ruoka suussa ja lappaa samalla suuhun vaikka kuinka isossa seurueessa. Mitään tapoja ei ole.



Nykyisin kun hänelle soittaa saa kuulla vain hänen asioitaan eikä puhelun aikana viitsi edes kysyä mitä teille kuuluu.



Koitan elää asian kanssa ja välitän hänestä mutta en niinkään sanoisi että rakastan.



Voimia sulle ap:)

Minuakin hävetti äitini myös aina.



Ratkaisin asian sillä että muutin pois pieneltä paikkakunnalta, jossa jokainen tiesi äitini ja hänen töppäilynsä ja käytöksensä. Ja jossa minua arvosteltiin äitini (ja vanhempieni) käytöksen kautta.

Muutin pois isoon kaupunkiin. Täällä ei kukaan tunne minua, ei kukaan tiedä minkälainen äitini on ja saan elää kaikessa rauhassa omaa elämääni, eikä kukaan arvostele minua menneisyyteni tai vanhempieni takia.



En ole kovasti väleissä äitini kanssa. Soitellaan ehkä kerran 6kk:ssa ja näen hänet ehkä kerran 5 vuodessa.



Mutta olen päättänyt että elän omaa elämää, ja vanhempieni on turha odottaa minulta mitään tukea missään asiassa, kun en minäkään sitä lapsena heiltä saanut. Välillä tietenkin mietin että pitäiskö mun sittenkin olla heille ystävällisempi, ja ehkä auttaa heitä, mutta toisaalta mietin sitten aina, että miksi? Hekin tekivät lapsuudestani helvetin, niin nyt saavatpa katsoa itse miten pärjäävät, ei ole minun tehtäväni heitä auttaa.

Tästä kaikesta olen ottanut opikseni, eli minusta on tullut entistä vahvempi ihminen, en pelkää mitään vastoinkäymisiä, sillä olen kestänyt jo hyvin nuorena hyvin paljon kaikkea kurjaa, niin tiedän että selviän kaikesta muustakin näin aikuisena. Ja lapsilleni haluan tarjota mahdollisimman rakastavaisen ja alkoholittoman kodin.

Kiitos nostoista!



Minäkin monesti ajattelen että pitäisikö pitää yhteyttä enemmän ja kun kovasti tahtovat aina minua ja miestäni käymään kotiin ja antavat rahaa.... Olen sellaisessa solmussa etten koskaan pääse tästä täysin pois. Sen olen päättänyt että meillä on miehen kanssa aina niin siisti ja ihana koti, että sinne voi lapset huoletta tuoda kavereita eikä tarvi hävetä... hävetä vanhempia, väkivaltaa, ilkeitä sanoja, kotia ym. minun parhaalle kaverillekin äiti alkoi lapsena karjumaan ja selitykseksi sanoi että oli niin väsynyt töistä ja että isä purkaa pahan olonsa häneen.



Kaiken tekee tuplasti vaikemmaksi se, että olen yrittänyt näistä äidille puhua joskus niin hän ylpeästi kuittaa kaiken että " he ovat kaiken tehneet sinun eteesi, olisit kiitollinen" - tyyliin... olen päättänyt että etäiset mutta hyvät välit ovat parasta.... hieman vaikeaa...



ap

ikinä äiti ei puhunut minulle mitään, ei kertonut mistään naiseksi kasvamiseen liittyvästä eikä muustakaan. Raha oli tiukassa, muistan kerran kun kotona oli vain kovaa leipää ja kaveri ihmetteli että miksi syön sellaista. Selitin häpeissäni että tykkään kovasta leivästä.



Meillä kuvioihin kuului vielä paljon lapsia, alkoholistisisaruksia ja vankilassakin olivat välillä. Koti oli kaupungin pahamaineisimmassa kaupunginosassa. Yhden ainoan kaverin kehtasin tuoda kotiin, muita en. Teini-iässä mukaan tuli äidin alkoholismi ja joskus koulusta tullessani hän oli sammunut keittiön pöytään.



Vanhemmat ei osaa alkeellisimpiakaan käyttäytymissääntöjä eivätkä ole kumpikaan käyneet kansakoulua pidemmälle. Jotenkin häpeän heitä, vaikka häpeän samalla itseäni häpeämisestä.



Minulle teki hyvää muuttaa pois. KOtipaikkakunnalla kaikki tuntevat perheeni, eikä mistään positiivisista syistä. Täällä voin olla tuntematon.



Olen antanut äidilleni anteeksi, mutta minusta tuntuu, että minulla ei ole koskaan ollut omaa lapsuudenperhettä. Säilytyspaikka kyllä, mutta ei perhettä eikä kotia.



Tsemppiä AP, kyllä me pärjätään!

Oma lapsuuteni oli myös alkoholi, väkivallan ja hylkäyksen siivittämä. Jotenkin siitä selvittiin, nuoruudessä isäpuoleni hakkasi minut ja sen jälkeen äidin. Äitini erosi hänestäkinja jatkoi juopottelua!

Olen äitini kanssa väleissä toisaalta hyvissäkin, mutta jatkuvat huoli mitä hänestä kannan on ihan hirveä. olen koittanut saada häntä lopettamaan juomisen yms. ja tämä rasittaa omaa elämääni sekä taloutta, kun koitan ostaa tavaroita joita hän ei pysty oman juomisen vuoksi (vaikka tienaa hyvin). Hän haluais hoitaa lastani, mutta en koskaan voi luottaa häneen niin että pari tuntia pitempään voisin lapseni hänen huostaan jättää, koska kuitenkin hän ruepaa juomaan.

Tämä todella ikävää ja rasittavaa!!!



Voimia ap, et varmasti ole yksin. Niin ja siitä häpeästä sama täällä olen aina hävennyt äitini kotia sekä vanhempieni juomista.

Koitetaan jaksaa, kevät on aina ihanaa mutta masentavaa aikaa!

olen 35-vuotias, saman läpikäynyt kuin sinäkin. Minulla oli lisäksi se, että jouduin kokemaan myös fyysistä väkivaltaa toistuvien kasvoille lyömisen muodossa. Minä menin aikoinaan psykologin juttusille ja helpottihan se. Mutta siitä naisesta, joka minut synnytti (äidiksi en ole pystynyt sanomaan moneen vuoteen), ei pääse koskaan eroon. Fyysisesti pääsee, eikä yhtettä tarvitse juuri pitää, mutta eteen tulee vieläkin juttuja, joita joutuu aina silloin tällöin suremaan. Olen kuitenkin jonkinlaisen tasapainon löytänyt itseni ja lapsuuteni suhteen ja arki taitaa olla samanlaista kuin kaikilla muillakin. Ja se nainen, joka minut synnytti - ei muutu koskaan. Ei koskaan tule pyytämään anteeksi, ei myönnä syyllisyyttään, eikä varsinkaan kadu. Mutta minä olen päättänyt, ettei yksi persoonallisuushäiriöinen minua nujerra! On kuitenkin hyvä tietää, ettei kannata ottaa äitisi häpeää kannettavaksi. Äitisi on eri asia kuin sinä, ja häpeän kantamisella uuvutat vain itsesi. Olen ihan varma, että kaikki kyllä huomaavat, kuka on se moukka, eikä kukaan ajattele että sinä=äitisi. Lopeta häpeäminen! Oikeastaan lopeta koko moukan ajatteleminen ja keskity itsesi eheyttämiseen ja hellimiseen, sillä sen sinä ole ansainnut!

minä kävin ihan vapaaehtoisesti JA MIELENKIINNOLLA oman paniikkihäiriöni kanssa siellä..ja ainakin minulla ne kohtaukset melkeimpä loppuivat siihen, koska kohtaukset varmistuivat " vain paniikkihäiriöksi" .. ja pystyn hallitsemaan itseäni paremmin.



En usko, että kukaan ajattelee että säkin olet samanlainen kuin äitisi, mutta apua ainakin tarvit käsittelemään noita asioita, mitä päässäsi liikkuu ja mitä luulottelet jne jne.. ymmärtäisit paremmin itseäsi, tunteitasi ja jopa äitiäsikin jos käyt esim psykologilla.. joillakin vain ei mene elämä sellaisen " normaalin ja ihailtavan" kuvion mukaan..ei sellaisilla, " hyvän perheen lapsillakaan" .



Jokaisella on omansa. Ja tosi moni meistä käy juttelemassa psykologin kanssa.. se on oikeasti vain mukavaa. Ei sitä hävetä tarvitse.

mutta joku sanoikin tuossa ettei kukaan pidä samanlaisena kuin äiti. Minulla on toisin päin. Miehelleni menin kertomaan taustastani niin suuttuessaan hän aina pilkkaa että olet niin kuin äitisi. Vaikka kaikkeni olen tehnyt että annan lapsilleni erilaisen kodin ja lapsuuden ja paaaaaljon rakkautta, mitä en koskaan kotona saanu.

valeja aitiisi. kun han joskus aikoinaan kuolee sinulle saattaa tulla tosi suuret syyllisyyden tunteet jos ei mitaan yhteytta ole ollut.