Enpä olisi uskonut miten uuvuttavaa koiranpennun kanssa voi olla :'(

Vierailija kirjoitti:

Meillä on haastava koira, eikä ole todellakaan ensimmäinen koiramme. Olisi kiva antaa sellaisia lohduttavia sanoja, että ihmeitä tapahtuu, mutta ainakaan meillä ei ole tapahtunut. Koiraa kouluttamalla ja arkea muokkaamalla olemme päässeet yhteisymmärrykseen ja  arki rullaa. Helppo koiramme ei kyllä ole vielä aikuisenakaan. Koira on silti rakas ja me olemme siitä vastuussa. Koska se on haastava, siitä olisi tullut todennäköisesti myös kiertolainen, jos me olisimme siitä luopuneet. Parempi, että se on meillä, meillä on kuitenkin kokemusta koirista ja aikaa koiralle. Koen olevani vastuussa siitä sen kuolemaan asti ja velvollisuuteni on tarjota sille hyvä elämä. Eihän se reppana tahallaan ole haastava.

❤ voi kun kaikki ajattelisi noin kuin sinä

Meille tuli kodinvaihtajana juuri aloittajan kuvaukseen sopiva sheltti. Kaupunkielämä oli sille yksinkertaisesti vain ihan liikaa ja kun muutettiin maalle rauhallisempaan ympäristöön, koirakin rauhoittui. Satunnaisesti koittaa jahdata autoja, juuri muita liikkujia ei sitten tulekaan vastaan ja se ei haittaa yhtään. Tämä ei todennäköisesti koskaan oppisi ohittamaan esim. koiraa rähisemättä. Ei ole minun ensimmäinen koira, ko.uluttajalla käyty. Stressaantuu jo yhdestä ylimääräisestä ihmisestä, vieraasta paikasta jne. Nyt koira on kuitenkin tasapainoisen oloinen, eikä stressaa.

Vierailija kirjoitti:

Meidän koira on ollut myös varsin haasteellinen tapaus reilut pari ensimmäistä elinvuottaan. Kaikki koulutusniksit kokeiltiin ja otettiin yksityistunteja kouluttajalta, mutta mikään ei tuntunut auttavan, kun kaikenlaisia ärsykkeitä tuntui olevan liikaa eikä koiraa meinannut saada tottelemaan millään. Pari ensimmäistä vuotta olivat tosia raskaita, sitten rupesi helpottamaan. Päädyimme lopulta leikkauttamaan koiramme, mikä rauhoitti koiraamme entisestään. Koiramme pitäisi olla rotunsa puolesta hyvin helppo kouluttaa ja miellyttämisen haluinen, mutta sitä koiramme ei kyllä ole ollut. Nykyään koiramme on kelpo koira, mutta kyllä asioiden muuttumiseen meni aikaa.

Mikä rotu kyseessä?

Ei kyllä kannata vielä haudata toiveita kivasta koirakansalaisesta, jos pentu on vielä noin pieni! Sillehän kaikki on vielä uutta ja ihmeellistä. Rauhoittuu iän kertyessä. Sheltti on luonteena ihana, mutta haukkuherkkyyttä löytyy. Nyt vain johdonmukaista koulutusta, aivan varmasti koira voi oppia vielä tavoille. 

Minun kokemus haukkumisesta pois opettelu, on se, että olen ottanut pennun syliin ensimmäisiä kertoja kun joku tulee lenkillä vastaan. Koira tajuaa, että ei tarvii suojella emäntää eikä tarvitse pelätä vastaantulijoita. Jopa roskaautolle rupesi haukkumaan, syliin vaan, niin haukkuminen loppui. Seuraavalla kerralla ei tarvinnut enää syliä, vaan käveli terhakkaasti ihan hiljaa. Nyt on oikein rohkea sheltti pentu.

Miksi otitte paimenkoiran? Oliko sen kanssa tarkoitus harrastaa muutakin kuin vartin lenkkejä korttelin ympäri vai valikoituiko rotu vain ulkonäön perusteella? 

Voi, kun ihmiset ymmärtäisi, että se oma rotu pitää valita sillä perusteella, mihin ne omat rahkeet koiranomistajana riittää, ja hyväksyisi, ettei silloin välttämättä voi ottaa sitä rotua, mistä on pienestä saakka unelmoinut tai mikä näyttää sööteimmältä sohvalla, vaan täytyy tyytyä siihen, jonka ominaisuudet parhaiten vastaa sitä, mitä itsellä on koiralle tarjota.

Jos halutaan vaan lenkkikaveri ja sohvaseuralainen, silloin valitaan rotu, joka ei vaadi valtavasti tekemistä ja aktivointia. Ja tämähän sitten karsii automaattisesti pois mm. kaikki työkoirat, jollaisia myös ihan kaikki paimenkoirarodut pohjimmiltaan ovat. 

Olisin itsekin kovin mielelläni halunnut dobermannin tms., mutta koska tunnen itseni ja tiedän, etten kuitenkaan viitsisi harrastaa koiran kanssa niin paljon, mitä ko. rotukin vaatisi, meille tuli pieni seurakoira. Nyt niitä on kaksi ja kaikki ollaan tyytyväisiä, niin koirat kuin omistajat. Todella monilta ongelmilta säästyttäisiin, jos koiraa, varsinkin sitä elämän ensimmäistä, harkitsevat ihmiset vaivautuisivat ottamaan kunnolla selvää eri roduista ja niiden vaatimuksista ja olisivat rehellisiä itselleen siitä, mitkä ne omat resusrssit koiranpitoon ihan oikeasti on. Elämäntilanteet voi toki aina muuttua, ja se on asia, jota ei voi ennakoida, mutta aina pitäisi arvioida oma jaksaminen ja kiinnostus mieluummin hiukan alle kuin yli. Aina kun voi ottaa sen harrastuskoiran sitten toiseksi koiraksi, jos kipinä yllättäen säilyykin kauemmin kuin sen ensimmäisen koiran kasvattajalle lähetettävän esittelykirjeen kirjoittamisen ajan.

Jotkut ihmiset ymmärtävät koiraasi hyvin, on ihmisiä joiden mielestä kaikkea on liikaa, jos alue on vilkas. Rotu on arka ja tykkää ehkä rauhallisemmasta ympäristöstä. Koulutus voi auttaa ja rohkaisu, ystävällisyys, mutta koirat stressaavat helposti ympäristön kaaoksesta vaikka moni koira ei sitä näytä edes.

Samassa veneessä ollaan :( Erona vain se, että meidän koira on 2,5 vuotias. Kumpa voisin kääntää kelloja taaksepäin ja tehdä toisenlaisen päätöksen. En todellakaan ottaisi koiraa. En tiedä miksi koiran halusin, haukkukaa vaan. Kuitenkin yli 2 vuotta asiaa pohdittiin miehen kanssa ja tähän ratkaisuun päädyttiin. Ei ollut hetken mielijohde, mutta kertakaikkiaan tää koiran omistajana olemisen raskaus on yllättänyt :( Perheessä on myös 3 lasta ja teemme puolison kanssa molemmat kolmivuorotyötä. Tosin molemmat teemme 80% työaikaa eli helpottaa hieman. JA KYLLÄ, vähensimme töitä juurikin KOIRAN takia. 

Järjestämme asiat niin, että joka maanantai ja tortai iltana jompi kumpi pääsee koirakouluun. Se on kallista ja sen jälkeen olo on niin uupunut. Koira haukkuu, vetää hihnassa, saa kohtauksia (vinkuu, vikisee, hyppii päin). Koira ei ole vihainen kenellekään, mutta toi jatkuva vinkuminen, lähes ulvominen. Tohon koiraan on menny niin paljon rahaa ja molempien tulos tietty tippuneet lyhennetyn työajan vuoksi.

Pentuna jo söi kaiken: sohvat, tuolit, keittiönpöydän jalat, kengät... kaikki. Eikä niitä oo uusittu, kun ei oo takeita ettei tekisi samaa uudestaan. Lapset ei voi tuoda kavereita meille, ellei jompi kumpi ole meistä kotona. (Lapset: 10v, 6v ja päiväkotilainen 3v). 

Kun ollaan pois kotoa, niin koirakouluttajan ehdotuksesta olemme jättäneet koirat eteiseen eli "pienentäneet tilaa" missä on. Eteinen on täysin aitio. Ei mattoja, ei mitään näkyvillä. Vaan koiran omia leluja. Ei voi edes petiä olla, koska repii sen riekaleiksi. 

Oon välillä niin uupunut ja väsynyt :( Ja jep, sama rotu kuin ap:lla. Ymmärrän :( 

Meilläkin pentuaika oli haastavaa ja pentu erittäin energinen, mutta niinhän ne terveet pennut ovatkin 😊

Meidänkin koira on ns. Haastavampi tapaus, erittäin itsevarma ja määrätietoinen. Silti aivan valtavan rakas ja kiltti. Rakastan tota koiraa niin paljon ettei sanat riitä. Tsemppiä AP, kyllä se siitä ❤️

Vierailija kirjoitti:

En ymmärrä ihmisiä, jotka tieten tahtoen tekevät elämästään helvetin hankkimalla lemmikkieläimen.

Tekevät elämästä helvetin? Ja kuitenkin tutkitusti koiraihmiset on onnellisempia ja elävät pidempään kuin ihmiset joilla ei ole lemmikkiä. Minä en vaihtaisi päivääkään pois koirani kanssa, rakastan tuota ihanaa yli kaiken. Sinusta itsestäsi huokuu huono olo, et taida kovinkaan onnellinen olla.

Cmon ap! Koira on vasta noin nuori, ihan pentu vielä. Tuon ikäinen koira on juuri millaiseksi olet kuvaillutkin. Terve nuori koira, nauti siitä kun koirasi on terve. Johdonmukaista koulutusta (ei kuitenkaan ylikoulutusta missään nimessä) ja rakkautta koiralle.

Meillä rauhoittui remmissä vetäminen ja välillä saatiin ohitettua toiset koirat ilman ongelmia, mutta vaikeaa oli kun joku lapsi tai toinen koiranomistaja halusi tehdä tuttavuutta. Aina piti kieltää tulemasta lähelle, koska koirani ei yksinkertaisesti pitänyt vieraista. Haukkui ja rähisi. Tämä käytös johti myös siihen ettei meille voinut tulla kylään kuin muutama aikuinen kaveri, jotka koira hyväksyi. Jos meille tuli joku kenestä ei pitänyt kävi iholla haukkumassa, kiersi ja murisi, eikä totellut omistajien kieltoja tai kehoituksia rauhoittua tai pysyä omassa paikassa. Ei rauhoittunut vierelläkään. Todella raskasta. 

Koulutettiin, ymmärrettiin ja annettiin tilaa mutta kävi meihin myös kiinni joskus kun suuttui komentamisesta ja ei olisi halunnut totella. Tottelemista ei siis vaadittu ottamalla koirasta kiinni tai mitään sellaista vaan sanallinen ja omalla keholla paikan ottaminen oli liikaa koiralle. Näitä tapauksia oli muutamia. Ei alistunut tippaakaan koskaan missään vaiheessa, joka päivä yritti kiivetä laumassa meitä ylemmäs. 

Tätä kaikkea jatkui 8 vuotta ja kyllä jotkut asiat alkoivat olla helppoja ja oman perheen kesken suurimmaksi osaksi koiran kanssa oli tosi kivaa ja oli oikein ihana ja hellyyttävä. Loppu tuli sitten kun sairastui. Käytiin lääkärissä, leikattiin ja lääkäri ei saanut edes tulla samaan huoneeseen ilman että piti rauhoittaa. Kaksi kertaa leikattiin ja uusiutui vaan, eikä mitään takeita että ei enää tarvitsisi leikata joten päätös oli lopulta aika helppo. 

Edelleen on ikävä noita rakastavia hetkiä, mutta elämä on miljoona kertaa helpompaa. Meille ei enää koskaan tule koiraa. Toinen koiramme toimi kuin ihmisen mieli, helppo ja ihana joka myös kärsi tuon toisen uhittelusta ja oikuttelusta. Eivät koskaan olleet kavereita, sietivät toisiaan. 

N29

Piikille vaan ja tilalle joku kiva jolle voi pukea kaulahuivin kun vie sen kävelylle.

sido se mopoon kiinni ja potki paskaksi. jos joku kysyy jotain niin sano että se jäi auton alle.

Oma koirani oli nuorena todella hyperaktiivinen. Ei siis ikinä rähissyt, räksyttänyt, purrut eikä reagoinut toisiin koiriin mitenkään negatiivisesti. Halusi vaan koko ajan säntäillä sinne tänne, kaikki oli hirveän jännää ja kaikkea olisi pitänyt jahdata, myös autoja, joka oli tosi pelottavaa. Kotona veti kierroksia pihaa ympäri lenkin päätteeksi (onneksi oli piha), vaikka olisi yli tunnin lenkin sen kanssa tehnyt.

Koirakoulun ohjaajalla oli myös vaikeuksia saada koiraani rauhoittumaan ja keskittymään. Ei sitä kiinnostanut namit, vaan olisi halunnut riekkua ja reuhata sielläkin muiden koirien kanssa. Kerran teki protestiksi kakat keskelle luokkaa. Häpesin niin paljon, että olisin voinut vajota maanrakoon.

Mutta noin 3 vuoden iässä hän rauhoittui huomattavasti ja siitä lähtien on ollut ihan täydellinen koira. Sopivasti virtaa, mutta tottelee. Onhan hän vieläkin välillä villi ja itsepäinen, mutta se taitaa kuulua luonteeseen.

Meillä pentu (nyt jo 1.5v) käyttäytyy muita kohtaan hyvin, oppii asioita. Oli nopsaan sisäsiisti.

Mutta mutta.. Vaikka kuinka aktivoi päivisin ei nuku täysiä öitä, herättää vaikka haukkumalla joka ikinen yö. On ollut heti pieniä pätkiä yksin kotona (max. 6h) niin vaikuttaa aina yli-innokkaalta kun tullaan kotiin ja läähtättää pitkään sen jälkeen eli stressaa yksin. Välillä ei halua käydä lenkeillä yhtään vaan tekee stoppeja tai lähtökohtaisesti on sängyn alla piilossa.

Mikään ruoka ei tunnu oikein hyvin sopivan, maiskuttelee usein, joskus oksentelee tyhjää mahaa. On kokeiltu eliminaatiot ja jatkuvaa pienten annosten antoa, eläinlääkäri käyntejä enemmän kuin minulla koko ikänä lääkärikäyntejä. Mistään ei löydy vikaa.

Ihana koira muuten ja välillä todella reipas ja ajoittain syökin ok mutta ei kuitenkaan nuku öitä ja älyttömästi huolta kokoajan kun tuntuu että kuitenkin jotain isoa pennussa pielessä. On myös sheltti.