Vanhempien luona asuminen melkein 30-vuotiaana

Täällä aikuisten maailmassa ei ole samanlaisia sääntöjä siitä mikä on luvallista ja mikä ei, kuten lasten maailmassa. Jos jollakin on sellainen elintaso että pystyy myös lapsensa avittamaan samanlaiseen elämään niin varmaan hän mielellään sen tekee. 

Asuin vanhempieni luona 32-vuotiaaksi asti. Osittain siksi, että isäni sairastui aika nuorena Alzheimerin tautiin. Olin siis äitini apuna, jotta kaikki isän hoito ei jäisi äidille. En maksanut asumisesta enkä ruuasta mitään, omat muut kuluni maksoin itse. Sain tuona aikana säästettyä niin paljon rahaa, ettei minun tarvinnut ottaa lainkaan asuntolainaa vaan sain ostettua oman asunnon käteisellä.

Jos ei ole ikinä asunut yksin ja 30-vuotiaana ei ole vielä aikomustakaan muuttaa pois. Niin kyllähän se hieman ihmeelliseltä tuntuu. Miksi ei ole halua elää omaa elämää. Mutta ei silti sillä, että kauheasti jaksaisin asialla päätäni vaivata. Onhan niitä esim. syrjäytyneitä tai syrjäytymisvaarassa olevia, joilla kuitenkin kotona on vanhemmat juttuseurana, kun yksin muutettua ei ole ketään. Joillakin voi sitten taas olla esim. sairastuneita vanhempia ja kokee velvollisuudekseen jäädä auttamaan ja samalla kenties itse käy vanhempian luota töissä. Kyllähän siinä rahaakin säästyy.

Pikkuveli asuu yhä vanhempien luona, ikää jo yli 30 vee. Sairastui vaikeaan psyykkiseen sairauteen lukioikäisenä. Luonnollisesti työkyvyttömyyseläkkeellä. Jonkinlainen ihmispelko ja ahdistus muiden ihmisten seurassa. Taitaa tulla vähän sellainen Lieksan erakko- tyylinen tapaus. Luonnollisesti kun elämä on noin kohdellut, ei ole koskaan ollut ilmeisesti minkäänlaisia kohtaamisia esim. naisten kanssa. Ei itselläkään ole juuri kontaktia ollut naisiin, mutta työelämässä olen pärjännyt ja yo-tutkinnon saanut raavittua kasaan.

Jotain lääkitystäkin ollut tuolla, mutta en tiedä onko auttanut. Tietysti jos ei ole yli 30-vuotiaana ollut koskaan palkkatyössä, tuskin tulee koskaan elämänsä aikana olemaankaan. Loppuelämä pienellä tykyeläkkeellä. Sääliksikin tietysti vähän käy. 

Vierailija kirjoitti:

Pikkuveli asuu yhä vanhempien luona, ikää jo yli 30 vee. Sairastui vaikeaan psyykkiseen sairauteen lukioikäisenä. Luonnollisesti työkyvyttömyyseläkkeellä. Jonkinlainen ihmispelko ja ahdistus muiden ihmisten seurassa. Taitaa tulla vähän sellainen Lieksan erakko- tyylinen tapaus. Luonnollisesti kun elämä on noin kohdellut, ei ole koskaan ollut ilmeisesti minkäänlaisia kohtaamisia esim. naisten kanssa. Ei itselläkään ole juuri kontaktia ollut naisiin, mutta työelämässä olen pärjännyt ja yo-tutkinnon saanut raavittua kasaan.

Jotain lääkitystäkin ollut tuolla, mutta en tiedä onko auttanut. Tietysti jos ei ole yli 30-vuotiaana ollut koskaan palkkatyössä, tuskin tulee koskaan elämänsä aikana olemaankaan. Loppuelämä pienellä tykyeläkkeellä. Sääliksikin tietysti vähän käy. 

Piti siis kirjoittaa yliopisto-tutkinnon, ylempi korkeakoulututkinto. Ei ylioppilas. t: edellinen

Itse asuin lähes 3-kymppiseksi lapsuudenkodissani. Olen homo ja minulla meni henkisesti huonosti, kun tiesin jääväni ilman perhettä, ei ollut motivaatiota muuttaa. Onneksi vanhemmat tukivat. Nyt asun isolla paikkakunnalla kumppanin kanssa ja olen hyväksynyt itseni ja elämäni. Käyn tosin melko usein lapsuudenkodissani ja läheisiä olemme edelleen. Mistään perintöveroista ja sellaisesta en tiedä, kun asuimme koko elämäni vuokralla.

Nämä on täysin yksilöllisiä juttuja, ei toisten elämästä pidä olla mitään mieltä. 

Itse halusin muuttaa kotoa mahdollisimman nuorena, vaikka minulla oli todella hyvät välit vanhempien kanssa. Olen tosin ollut hyvin itsenäinen nuoresta asti ja halusin oppia hoitamaan kaikki asiat omatoimisesti. Aikuistuessa, tai oikeastaan jo 15 ikävuodesta lähtien huomasin kaipaavani omaa tilaa ja että jokaisella omanlaisensa elämänrytmi ja tavat. Yhteisessä asunnossa on kuitenkin yhteiset keittiöt, pesutilat ja jokaisen tuleminen ja meneminen eri vuorokauden aikoina vaikuttaa toisiin. Omassa asunnossa saa elää tavallaan, tulla ja mennä ilman, että tarvitsee miettiä että ottaa toiset huomioon, sisustaa mieleisekseen jne. Nyt olen jo 60v., enkä haluaisi asua kuin oman puolison kanssa. Vain hänen kanssaan osaan olla täysin luontevasti kotona. Silloin kuin lapsemme olivat pieniä, toki heidän kanssaan se onnistui myös, mutta kun heistä tuli itsenäisiä, nuoria aikuisia, myös he halusivat itsenäistyä ja perustaa omat kodit, mikä tuntui itsestäkin mukavalta, aikuinen lapsi on kuitenkin aina eri kuin alaikäinen. Pienenä lapset luonnollisesti elää perheen vanhempien sääntöjen mukaan, auikuisena moni haluaa elää tavallaan ja säännöillään. 

Toisaalta tunnen ystäviä, joiden yli 30 vuotiaat aikuiset lapset asuvat kotona. Vanhemmat ovat jo vähän vaivaisia ja lapsista on paljon apuakin, kuljettavat autolla ja auttavat kotiaskareissa, tekevät lumitöitä ym. He ovat vähän sellaisia peräkammari poikia, pelaavat tietokoneella ja tykkäävät käydä äidin laittamaan valmiiseen pöytään, pääsevät toisissa asioissa kotona helpommalla kuin omassa asunnossa. Eli toimiva symbioosi. 

Ei ole mitään valmista muottia. Jos tulee hyvin juttuun ja kaikki pystyvät olemaan "kuin kotonaan", rennosti kalsareilla hiippaillen tai miten vain haluavat, eikä tule konflikteja elämäntavoista ja kaiken päälle kaikki hyötyvät toistensa avusta, niin sehän on toimiva kommuuni siinä missä kaverikommuunikin. 

Huolestuttavaa voi olla, mutta säälittävää? miten se voi olla säälittävää asua vanhemmilla? Säästää rahaa ja voi ostaa asunnon. Idiootithan maksaa vuokransa töillä.

Moni asuu lapsuus kodissa jossa ei isää, viellä 55-64vuotianakin.Mikäs se on täyshoidossa asua.Sossu maksaa puolet menoista äidille.Kun ne aikuiset lapset ei koskaan töitä tehnyt.Usein niillä aikuisilla lapsilla on kaverina vain kaupasta haettu: mäyräkoira.Mitäs sit kun ne äidit kuolee?

Muutin itse 30vuotiaana porukoilta, ja miten siihen pisteeseen ajauduttiin, ei ollut todellakaan suunniteltua.

Erilaisia psyykkisiä ongelmia ja jatkuvaa stressiä, joka tajuamattani johtui osin myös siitä että asuin yliaikaa. Katkeroitumista ja välillä alkoholisoitumista ja taas jaloilleen nousemista, ADHD-oireilua nuoresta asti. Nyt jo reilusti yli 30vuotiaana kun katson taaksepäin, ratkaisut olisivat olleet äärimmäisen yksinkertaisia moneen asiaan jo paljon nuorempana.  Kyllähän se ottaa  pannuun, aina halunnut kuitenkin olla ns. "itsenäinen" ja "vapaa".