Te, joilla ollut suhde alkoholistin kanssa

Alussa se alkoholismi itse asiassa ilmeni sillä, että tyyppi kärvisteli kuivahumalaisena (tutustuin termiin vasta myöhemmin) ja lähestulkoon sai minut uskomaan, että alkoholiongelma oli minulla.

Mutta sitten hän retkahti, tai ilmeisesti halusi osoittaa että pystyy hallitsemaan juomisensa, otti illanistujaisissa "vähän viiniä" ja sen jälkeen heitti mut kotiin autolla. Kato pari lasia ehtii hyvin palaa niin ettei tässä mitään promilleja ole.

Niin että miksi mä tuota sitten katselin? Olihan se hurmaava mies, aivan ihana. Kunnes sitten tajusin että tämä ei tule päättymään hyvin ja lähdin ja lujaa toiseen suuntaan.

Meni muutama vuosi ja kuulin tyypin kuolleen vähän päälle kolmekymppisenä.

Heti huomasin toki että mies on niitä joille märkä maistuu, mutta en ajatellut sen olevan mitään alkoholismia - sinkkuna ollessa moni viihtyy pubeissa kavereiden kanssa tuopin ääressä, ja mitäpä sillä oikeastaan väliä, jos kerran vain itsestään vastaa ja työnsä hoitaa. 

Kotonakin meni kaljaa tasaiseen tahtiin, mutta en oikeastaan ajatellut siitä muuta kuin että on aika kallista tuommoinen, mutta itsepähän it-alalla tienasi hyvät rahat. Mies ei ollut aluksi koskaan varsinaisesti epämiellyttävän humalassa vaan tasaisessa hauskassa pöhnässä. Hän oli silloin hyvin luova, sosiaalinen, innokas ja kaikkea hyvää, ei ikinä räyhäävä, pilkkaava, sössöttävä, epäsiisti tai muuten epämiellyttävä. 

Kyllä sitä joskus mietin että kun mieskin kerran lapsia halusi, niin onnistuukohan sopeutuminen perhe-elämään yli 10 kostean sinkkuvuoden jälkeen. Mutta mies vannoi että onnistuu, ja kun hän oli kuitenkin selvästi älykäs, fiksu, korkeasti koulutettu mies, uskoin. Asiat vaan meni toisin. Kun tytär syntyi, mies ahdistui valtavasti asiasta, ja pakeni yhä enemmän työhön - ja baariin. Lisäksi minua alkoi ärsyttää jatkuva tissuttelu kotona, vaikkei mies edelleen ollut sen sekavampi kuin aiemminkaan - jotenkin vaan se tuntui vauvan kanssa ollessa pahemmalta, se ainainen ummehtunut kaljan haju ja tietynlainen humalainen epäherkkä rehvakkuus. Joten kyllä, syyllistyin välillä nalkuttamiseen, mikä työnsi miestä yhä enemmän baariin ja lopulta sivusuhteeseen nuoremman, lapsettoman naisen kanssa. 

3 vuotta lapsen syntymän jälkeen yritettiin olla yhdessä, mutta miehen alkoholiongelma paheni. Hän ei enää niinkään juonut kavereiden kanssa baarissa, vaan kotona yksin. Viikonloppuisin alkoi juomia mennä aamusta alkaen, ja illasta mies oli jo sössöttävä tai riitaa haastava. Tein selväksi että lapsen takia en voi elää sellaisessa ympäristössä, ja miehen pitäisi muuttaa tapansa kun lapsikin alkaa jo ymmärtää asioita. Mies yritti AA-kerhoa, useasti, mutta siinä kävi niin että noin 2 viikkoa aina oli kuivilla ja kävi AA:ssa, sitten alkoi uhota että häntä ei mitkään AA-kerhot määrää ja hän ei edes ole alkoholisti (esim. koska ei ole koskaan ollut töistä pois alkoholin takia) ja joi taas. AA teki sen että tissuttelija muuttui tuurijuopoksi, joka pari viikkoa oli raitis, pari viikkoa ihan tolkuttomassa kännissä. Jouduin lähtemään suhteesta itseni ja lapsen suojelemiseksi.

Äidilläni on lapsuudenkokemus siitä, mitä oli isän juominen. Ja itse en muista äidinisää kovinkaan juoppona, mitä nyt sukujuhlissa otti kyllä useamman kierroksen ja aina oli oma taskumatti mukana.

Omat vanhempani olivat hyvinkin "normaaleja" suhteessa alkoholiin, joten oikeastaan en edes tajunnut, mitä alkoholismi oikeasti on. Kun oma alkoholinkäyttö tuli ajankohtaiseksi, niin se kännääminen ja biletys oli sekin ihan normaalia ja jäi jossain kahdenkympin jälkeen aika pitkälle pois...

Sitten tapasin tulevan mieheni, lasteni isän. Jälkeenpäin niitä merkkejä olisi ollut vaikka kuinka, mutta sen hyväksyminen että mieheni on juoppo eikä mikään ole oikeastaan niin tärkeää kuin viina ja hänen humaltumisensa, niin siihen meni ehkä 8 vuotta. Sitten työstin hommaa vielä nelisen vuotta, kunnes ero oli totta.

Vaikea sanoa, mikä se hetki oli. Koska kävin läpi kaikki mahdolliset juomisen kyttäämiset, juomamäärien laskemiset, piilojen uudelleenpiilottelut, sen kun sanot niin minä tein sen.

Eikä alkoholismissa ole kyse enää pelkästään viinan juomisesta, vaan siitä miten käytös muuttuu ja miten se kaikki vaikuttaa läheisiin.

Olemme eronneet.

Ensin riitti se, että joi illanistujaisissa ja sen sellaisissa, kuten monet tekevät. Sitten alkoi viettää viikonloput lähibaarissa. Seuraavaksi astui kuvaan rokulipäivät, kun ei maanantaisin kyennytkään menemään kankkuseltaan töihin. Kyllä sen jossain tuolla välissä tajusi, ettei ihan normaalia alkoholinkäyttöä. Ja tuostahan se sitten vaan paheni. Pitkiä juomaputkia, mutta myös kuukausien selviä jaksoja. Eli se oli joko tai.

Tiesin juomisesta heti alussa, mutta koska olin niin valtavan ihastunut niin aloin suhteeseen vaikka järjellä tiesin ettei kannata..... Puoli vuotta oltiin yhdessä, hän joi lähes joka ilta (en toki ollut joka päivä sitä katsomassa kun ei asuttu yhdessä), mutta enemmän mua haittasi hänen tapansa piikitellä mua julmasti, käyttäytyä hyökkäävästi ja syyttää mua ihan kaikesta. Toisaalta hänen ollessaan kännissä tätä oli vähemmän.

Sitten kun hän joi itsensä oikein vahvaan humalaan, niin mulle lankesi huolehtijan rooli kun hän ei enää pystynyt huolehtimaan itseään kotiin jne. Ja kerran sain aikamoiset vihat päälleni siitä, että tämä poikakaverini mölysi kännissä eräässä esityksessä mitä oltiin katsomassa, ilmeisesti tämä suutuksissa ollut ihminen ei uskaltanut kiukuta poikakaverilleni vaikka se olisi ollut oikea osoite sille palautteelle, en minä ollut siellä tehnyt mitään häiritsevää. Silloinkin mun piti ottaa hommasta vastuu ja roudata kaikki vahvistimet ym. jyrkkiä rappusia laskeutuen pois sieltä (poikaystäväni oli ollut tarkoitus myös esiintyä), huolehtia että hän pysyy siinä pihassa vahvistimien ym. luona sen aikaa kun kävelen kilometrin verran taksiasemalle, työttömän tuloilla maksaa 47 euron taksimaksu (meidän oli tarkoitus päästä muiden kyydillä pois mutta kun jouduttiin lähtemään aiemmin niin se ei onnistunut, ja poikaystävä oli niin pa että taksin maksaminen jäi mulle), ja poikaystävän kotona laittaa hänet nukkumaan....  Sekin oli ikävää, että jos sovittiin vaikka menevämme kiinalaiseen ravintolaan tms., niin ikinä en etukäteen tiennyt että ilmestyykö hän sinne kännissä vai selvinpäin, ja jos oli kännissä niin silloin sanoi monesti kaikkea loukkaavaa muille ihmisille.

Se suhde oli valtavan intohimoinen mutta myös hyvin vahingollinen, ja sitä oli vaikea lopettaa koska ihastus / rakkaus oli edelleen niin voimakasta. Hän siis ensin sanoi että on parempi erota, koska hänestä ei koskaan tuu olemaan siihen perhe-elämään mitä mä halusin. Palattiin pian yhteen, koska ei vaan kestetty sitä että rakastaa niin voimakkaasti ja pitäis silti vaan lopettaa suhde. No sitten nähtiin yhä harvemmin (multa ainakin alkoi kadota fiilis hänen käytöksensä takia), kunnes menin pitkästä aikaa hänen luokseen ja yhteistuumin todettiin että parempi kun ei enää seurustella.

Olin kyllä ihan käsittämättömän typerä kun aloin seurustella hänen kanssaan, mutta siinä vaiheessa elämää en ollut vielä oppinut että pitää myös ajatella mitä kriteerejä mulla on miehelle ja pitää niistä kiinni, mulle riitti seurustelun aloittamiseen se että molemmat on ihastuneita toisiinsa. Traumaattisella lapsuudella oli myös suuri osuus tässä, sitä hakeutuu sellaiseen suhteeseen jossa toistuu ne lapsuuden kaltoinkohtelut ym., eikä niitä osaa pitää kovin pahana tai epänormaalina koska on niin tottunut sellaiseen jo pienestä pitäen. On ollut ehdollista hyväksyntää (ei saa puolustautua tai ilmaista suuttumusta tai muuten vanhemmat ei hyväksy mua), syyllistävää lyttäämistä, ja oon saanut turpaan henkisesti kaikesta mitä oon vanhempien mielestä tehnyt väärin, eli niin ankaraa palautetta että se on ollut todella pelottavaa. Myöhemmin oon saanut traumani käsiteltyä ainakin siltä osin, että oon onnistunut valitsemaan miehen joka ei harrasta henkistä väkivaltaa, ja joka suorastaan kannustaa mua sanomaan vastaan hänelle ja ilmaisemaan myös negatiiviset tuntemukset. Onneksi! :-)

Edellinen jatkaa...

Tällä alkkispoikaystävällä oli myös suuria traumoja, hän oli menettänyt äitinsä lapsena (kuoli) ja isä narsistinen.  Mainitsi että jonkinlaista seksuaalista hyväksikäyttöä myös ollut, mutta ei halunnut koskaan kertoa mistään traumaattisista tapahtumista koska ei luottanut muhun, niin kuin ei luottanut yhtään kehenkään. Hän mm. oli aivan vakuuttunut että tuntemattomat (ja välillä tututkin) ihmiset haluavat hänelle ainoastaan pahaa, ja sitä oli helpompi kestää kun joi. Hän ei esim. pystynyt menemään kauppaan selvin päin, koska kaikki ihmisten (ihan neutraalit) katseet ahdistivat häntä aivan tajuttoman paljon. Kuulemma miesten katseet kertoivat että he haluavat antaa hänelle turpaan, ja naisten katseet kertoivat että täällä olis pimpsaa tarjolla, ja sekin ahdisti koska siitä seurasi kuvitelma näiden naisten mustasukkaisista miehistä antamassa hänelle turpaan. Kännissä kauppareissu onnistui jotenkuten.

Ja hän ahdistui suunnattomasti aina kun meillä oli puoli minuuttia niin ettei kumpikaan sanonut mitään, kuulemma se hiljaisuus tarkoitti sitä että mä aion tehdä hänelle jotain pahaa. Niistä tilanteista oli todella vaikea päästä eteenpäin, kun hän alkoi käyttäytyä hyvin piikittelevästi ja hyökkäävästi, ja se taas iski mut ihan lukkoon omien traumojeni takia niin ettei ajatus kulkenut yhtään. Mulle itselleni luontevin keino olis ollut koskettaa häntä olkapäähän ja sanoa että ei tässä oo mitään hätää, en mä halua sulle pahaa ollenkaan. Mutta se oli mahdotonta, koska hän oli sellaisessa mielentilassa että häneen ei saanut yhtään koskea, koki sen niin uhkaavaksi vaikka olisi ihan rauhallisesti ja rohkaisevasti koskenut. No kun siinä sitten odotteli jonkin aikaa, ja yritti omalta lukossa olemiseltaan saada sanotuksi jotain tilannetta lieventävää, niin poikakaverin jännittyneisyys pikkuhiljaa loppui. Mutta nääkin tilanteet oli hänen mielestään yksin mun syytä, mä olin kuulemma niin jännittynyt ja vaikea että tartutin häneen tällaisen ahdistavan ilmapiirin, ja hän ihmetteli että miten aiempi poikakaveri on pärjännyt mun kanssa näissä tilanteissa. No ei yhtään mitenkään, kun ei näitä tilanteita oo ollut koskaan kenenkään muun kanssa, kun minä ja kukaan muu seurustelukumppani ei oo harrastanut tuollaisten yhtäkkisten jännittyneisyyskohtauksien saamista tai hetken hiljaisuudesta pimahtamista. :-D

Todella rikkinäinen ihminen. Toisaalta käy häntä sääliksi, ja toisaalta vihaan häntä koska teki mulle tuollaisia juttuja.

Yritti salata mahdollisimman pitkään, mutta lopulta myönsi kun aloin epäillä. Nähtiin vain 2-3 päivänä viikossa välimatkan takia, joten hänellä oli rauha juoda kaikki muut päivät. Ja silloin ei viestitellyt tai soitellut kun oli kännissä, ja tyhjät pullot oli piilossa hänen ulkovarastossaan, niin meni pitkään ennen kuin tajusin.

Huomasin sen ensi treffeillä. Siitä lähtien olemme juoneet yhdessä onnellisesti.

Ei salannut millään lailla enkä minä sitä juomista niin pahana pitänyt. Iloinen seuraveikkohan tuo päissään oli. Kuoli sitten viinaan.

Olin opiskelija kun rakastuin häneen, ja kaikkihan siinä iässä juhlivat välillä kosteastikin. Niin en sitten tunnistanut merkkejä, mitä oli esim että kaikista juhlista hän oli vielä viimeisenä pystyssä ja ottamassa lisää, välillä aamuun asti.

Jossain vaiheessa sitten tajusin että se menee aina överiksi, ja naiivisti sanoin että se pitää sitten loppua jos meinataan yhdessä jatkaa, naimisiin mennä ja lapsia hankkia.

Hänhän teki raittiuslupauksen välittömästi. Sitä kesti kuukausitolkulla, ja edelleen naiivisti ajattelin, että ihanaa, nyt voi se perheellinen elämä alkaa.

Johan hän häissä ratkesi, ja olin siinä vaiheessa jo tullut juuri raskaaksi.

Tällä opetuksella sitten hammasta purren minäkin yritin saada häntä lopettamaan monta vuotta. Mies ehti loprettaa ja ratketa useamman kerran, ennen kuin oli pakko itselleni tunnustaa että mies on alkoholisti, että se vuosi vuodelta vain pahenee, ja että minun täytyy pelastaa lapsi ja itseni siitä.

Nykyisin olen eronnut miehestä. Hänellä on terveys aika lailla mennyt. Lasta tavatessa on selvinpäin, mutta muina aikoina ovat tutut kertoneet nähneensä häntä baarissa. Valtavan surullista.

Vastaan aina näihin ketjuihin, koska aina kun kirjoitan tarinan uudelleen, että miten siinä niin kävikään, päädyn samaan lopputulokseen etten olisi voinut toimia toisin.

Aina uudelleen joudun käymään sen läpi vaikka erosta on vuosia, koska luopuminen meidän perheestä tuotti minulle valtavaa syyllisyyttä ja häpeää. Olen joutunut uudelleen ja uudelleen antaa itselleni anteeksi etten pystynyt parempaan. Etten pystynyt raitistamaan miestä enkä pelastamaan meidän perhettä vaikka yritin kaikkeni. Vielä viimeiseksi mies syyllisti minua, ei ainoastaan että olen syy miksi hän juo, mutta myös että en ole edes yrittänyt oikeasti pelastaa liittoa.

10

Yritti salata ja onnistuikin siinä, alkoholiongelman laajuus selvisi minulle vasta kun olimme jo eronneet. Mies jätti minut saadakseen ryypätä. Jätti hyvän naisen, sen ainoan, joka ei koskaan tehnyt hänelle mitään pahaa -aiemmat tyttöystävät olivat mm. pettäneet, lyöneet, kusettaneet raha-asioissa jne. Minä kohtelin häntä aina hyvin ja ymmärsin häntä hyvin pitkälle, ja hän valitsi minun sijastani alkoholin.

Pikkuhiljaa. Oltiin nuoria ja juhliminen oli normaalia, paitsi eksäni juhliminen. Neljä vuotta kuuntelin selityksiä, löytelin piilopulloja ja yritin auttaa. Sitten loppui. Ja loppui totaalisesti. Yhtään ystävällistä sanaa en ole hänelle sen jälkeen sanonut. Vieläkin vituttaa, kuinka monen ihmisen elämän hän pilasi.