sydän rikki, auttakaa

moro, täälä 18 v poika Helsingistä. Mä en ennen oo ollu kovin tunteellinen ja näin mutta menin sitten n 1,5 v ihastumaan sellaseen ruskee silmäseen brunetteen ja bam. Me alettiin jutteleen ihan perus fb-viesteillä ja vähän uskallauduin juttelemaankin kun se lupas lainata mulle yhtä koulukirjaa. Alettiin jutteleen yhä enemmän ja en meinannut saada silmiä siitä irti välitunneilla en sitte millään. Oli jo alusta asti selkeää itselle että tässä on jotain. Hän oli 2 vuotta vanhempi ja silloin lukion 3 kun itse samassa koulussa 1 luokalla.
Jonkin ajan päästä sovittiin että mentäisiin käymään vähän ajeluilla ja katteltiin parit leffat meillä. Silloin ihastuin ihan täysillä. Sellaisena ihmisenä joka ihastuu tosi harvoin tuntui että vihdoin voisi päästä pitempään suhteeseen jonkun kanssa jonka kanssa haluaisi oikeasti viettää aikaa.
No tätä jatkui pari kuukautta ja olin onnen kukkuloilla. Aloin miettiä vaan tätä tyttöä joka oli virhe näin jälkeenpäin katsottuna. Sokeana ihastuksesta annoin itseni rakastua tähän tyttöön ilman suurempaa varovaisuutta.
Yhtäkkiä sitten selvisi että tyttö on parisuhteessa. Huonossa sellaisessa. Mä menin ihan rikki. Musta tuntu niin oudolle en tiennyt mitä piti tuntea ja tyttö halusi kyläillä meillä vielä. Tämän jälkeen iski iso epävarmuus ja en uskaltanut millään tavalla ottaa lähempää kontaktia tyttöön joka on vielä parisuhteessa. Mä kysyin sitten yhtenä iltana että "mikä tää homma on? onko meillä jotain" hän vastasi "en oikeen tiedä:o".
Noh ajan kuluttua tyttö erosi sen pojan kanssa ja tuntui että nyt on aika iskeä, mutta huomasin silloin että ei häntä kiinnostanut enää niin paljoa. ei tullut yhtä aktiivisesti viestejä, ei mitään. Musta alkoi tuntumaan etten riitä, hän oli aivan törkeän kaunis ja vähän ujo(juuri mun tyyppiä). ainakun kokeilin jutella jostain syvemmästä hänellä nousi defenssit pystyyn eikä oikein halunnut puhua. Osasin sanoa että hän oli ennenkin ollut huonossa suhteessa ja sen takia hänelle oli kehittynyt jonkinlaiset suojelu vaistot. Kumpikin olimme introvertteja joten tiesin että hän kyllä pohdiskelee asioita paljon muttei vaan halunnut puhua niistä.
Olisi tehnyt niin mieli tietää mitä sielä päänsisällä liikkuu ja saada toinen puhkeen oikein kukkaan..

Nyt hän muutti pois ja minä jäin lukioon. Yhteyden pito loppui, mä jäin roikkuun perään ihan rakastuneena. Kaikesta oli jo vuosi kulunut ja päätin että "mitä jos" ja kysyin että voisiko tulla käymään kahvilla. se kävi hänelle. Meillä oli ihan mukavaa, oli kiva nähdä pitkästä aikaa, mutta sitten kun taas lähdin niin olin ihan maassa.
Noh tämä oli hyvä opetus itselle, ei kannata tunteiden ihan antaa viedä. Nyt iloisesta ja itsevarmasta sällistä on tullut väsyneempi, ehkä katkerampi ja itsetunto kärsinyt ton kyseisen tunteilla vellaamisen takia. Haluaisin vielä uskaltautua tutustumaan ja ihastumaan johonkin tyttöön, mutta tuntuu ettei enään uskalla, kirpasee niin syvältä ettei kestäisi toista samanlaista pettymystä. Itkettyä on tullut vitusti liikaa mutta minkäs mahdat. Tiedän itse ettei hänestä olisi ollut noilla näkymin pidempään suhteeseen kun ravasi baareissa ja ryyppäsi paljon eli täysin vastakkainen kuin minä. Mutta näin että se henkilö siellä syvällä on ihan erilainen kun ne defenssit olisi riisunut että siitä olisi vaikka voinutkin olla hyvään suhteeseen. Kehenkään muuhun en ole ihastunut. Voi olla että ihastun väärin tyttöihin, kauniisiin ja haluttuihin. Ne näyttävästi tykkää pelailla tunteilla.

pointti oli se että jos olisi jotain vinkkejä miten päästä yli tästä työstä. Vaikka olen järkevästi perustellut itselleni miksi siitä ei olisi tullut mitään, itken silti ikävää välillä.