Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Kun tuntuu, ettei terapiakaan auta masennukseen
12.09.2017 |
Mulla on viime aikoina ollut melko toivoton olo elämäni suhteen. Olen 28-vuotias, kärsinyt masennuksesta tai vähintäänkin masennusoireista ainakin 12 vuoden ajan ja tuntuu, etten koskaan pääse tästä eroon. Käyn psykoterapiassa ja se sinällään helpottaa, että saa keskustella asioista, mutta myös turhauttaa, koska tuntuu, että mun pinttyneet ajatusmallit, haitalliset uskomukset yms. vain on ja pysyy eikä mikään muutu paremmaksi. Tunnistan siis hyvinkin miten "virheellisesti" mieleni toimii, mutta en vain onnistu muuttamaan sitä.
Terapiassa pohditaan usein mikä minua kiinnostaa, mistä innostun, mikä tuottaa mielihyvää tai missä koen onnistuneeni. Tämä on se ikävin puoli, koska en oikein koe mielihyvää enää mistään eikä mikään tunnu tuovan onnistumisen kokemuksia. Toisinaan tulee kausia, jolloin saatan hetkellisesti innostua vaikkapa jostain uudesta harrastuksesta, mutta enemmin tai myöhemmin se innostus laantuu ja pian olen jo unohtanut koko asian. On monia asioita, jotka ovat ihan ok, esimerkiksi elokuvien katselu, kaunokirjallisuuden lukeminen ja luonnossa liikkuminen. Ei ne silti piristä mieltäni, saati lisää voimavaroja tai mitään muuta sellaista. Jos joudun ponnistelemaan jonkun mukavan asian eteen, saattakin käydä niin, ettei se enää yhtäkkiä tuotakaan iloa. Se on todella hämmentävää!
En ole itsetuhoinen, en syvästi ahdistunut (ellei ole jotain konkreettista syytä esim. vaativa tentti) eikä mulla ole todettu muita mielenterveyden ongelmia kuin masennus. Olen hetkellisesti ollut jonkin lyhyen ajanjakson todella pohjalla, mutta pääsääntöisesti olen kyennyt ylläpitämään elämän perusasioita. Huolehdin lemmikeistä, käyn kaupassa, pidän asunnon kohtuullisessa kunnossa, peseydyn. Helpossa, osa-aikaisessa työssä olen pärjännyt, tosin viime vuodet ovat menneet yrittäen opiskella lukion jälkeistä tutkintoa korkeakoulussa. Se onkin jo ihan eri tavalla kuormittavaa, opiskelu on pitkään ollu hankalaa ja pelkään sen muuttuvan mahdottomaksi ja etten ikinä valmistu. Opinnot ahdistavat ja ahdistusta lisää vain se, että opiskelu tuntuu olevan ainut järkevä asia elämässäni - ja jos en siinä pärjääkään niin mitä mulle käy.
Kaikki tuntuu niin mekaaniselta suoriutumiselta. Sisällä ammottaa pohjaton tyhjyyden tunne ja pohdin usein elämän merkityksellisyyttä tai mistä sen löytäisi. Masennus aiheuttaa lamaannusta, mieliala on joko tasaisen huono tai joskus voimakkaasti heittelevä. Se on pilannut sosiaalisen elämäni, tehnyt minusta aavistuksen kyynisen ja omaan kuoreen vetäytyneen, itsensä kadottaneen ja häpeävän ihmisen. Tuntuu, että vuosien aikana älykkyyteeni on laskenut, paineensieto-, opiskelu- ja keskittymiskyky merkittävästi heikentynyt ja turhautumiskynnys on naurettavan alhainen. En jaksa enää ponnistella minkään eteen.
Siltikään en haluaisi vielä luovuttaa ja menettää uskoa siitä, että jonain päivänä elämäni voisi näyttää valoisammalta. Että löytäisin jonkinlaisen sisäisen rauhan, merkityksellisyyden tunteen ja ettei kaikki tuntuisi vain pakolta ja suorittamiselta.
En oikeastaan tiedä miksi edes kirjoitin tänne, tuntui vain siltä että pakko saada purkaa tätä tilannetta jotenkin anonyymisti. Toki myös mielelläni kuulisin kokemuksia vastaavasta tilanteesta tai masennuksen kanssa elämisestä ylipäätään tai esimerkiksi mitä on tehnyt opintojen suhteen, jos ne eivät vain suju tai ei saa itseään opiskelukykyiseksi? Vaikka tiedän, etten ole todellakaan ainut masentunut opiskelija, niin silti tuntuu, että kaikki muut ympärillä porskuttaa elämässä eteenpäin .
Kommentit (49)
Varmaan masennuksen lisäksi myös stressioireita...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiitos nro 2 pitkästä vastauksesta ja omien kokemuksiesi jakamisesta! Saanko kysyä, miten itse näet tilanteesi, oletko esimerkiksi vuosien aikana oppinut hyväksymään masennuksen ja jaksamattomuuden ja mahdollisesti löytänyt merkityksellisyyttä muualta? Itselläni on välillä sellainen olo kuin taistelisin tuulimyllyjä vastaan. Pohdin olisiko armollisempaa vain hyväksyä asiat sellaisena kuin ne on ja alkaa elämään sen mukaisesti. Minäkään en halua syrjäytyä, haluan osallistua ja kokea olevani hyödyksi. Mietin silti olenko yrittänyt tarpeeksi, olisiko se sitten puhtaasti luovuttamista ja menemistä siitä, mistä aita on matalin - myönnettävä on, että minua häiritsee se mitä muut ajattelee.
Tästä kommentista saattaa tulla sanomista, mutta pitkäkestoinen masennus on usein oire jostain fyysisestä vaivasta jota rutiinilääketiede ei löydä. Itse kävin funktionaalisella lääkärillä ja minulla todettiin nk. vuotava suoli ("leaky gut") eli suoliston limakalvot ovat sökönä. Hoitona ruokavaliomuutokset, esim. gluteeni ja maitotuotteet pois sekä tietyt lisäravinteet. Terveeksi on vielä pitkä matka, mutta selkeästi on jonkun verran auttanut.
Pää ylös ja reippaasti tartut kaikkkiin elämän tarjoamiin tilaisuuksiin! Siinä lähtee masennukset.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Pää ylös ja reippaasti tartut kaikkkiin elämän tarjoamiin tilaisuuksiin! Siinä lähtee masennukset.
Ei lähde. Ongelma on nimenomaan siinä, että masennukset eivät lähde, vaikka kuinka yrittää olla reipas.
lopeta ajatukset korkeakouluista ja urista. Ne ovat tarkoitettu vain harvoille. Etsi mies ja ala kotiäidiksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tästä kommentista saattaa tulla sanomista, mutta pitkäkestoinen masennus on usein oire jostain fyysisestä vaivasta jota rutiinilääketiede ei löydä. Itse kävin funktionaalisella lääkärillä ja minulla todettiin nk. vuotava suoli ("leaky gut") eli suoliston limakalvot ovat sökönä. Hoitona ruokavaliomuutokset, esim. gluteeni ja maitotuotteet pois sekä tietyt lisäravinteet. Terveeksi on vielä pitkä matka, mutta selkeästi on jonkun verran auttanut.
Mitä tuollaiset rutiinilääketieteen löytämättömät vaivat sitten ovat? Miten funktionaaliset lääkärit ne löytävät ja millä perustein "diagnoosi" annetaan? Miksi ne aiheuttavat masennusoireita?
Vierailija kirjoitti:
Tästä kommentista saattaa tulla sanomista, mutta pitkäkestoinen masennus on usein oire jostain fyysisestä vaivasta jota rutiinilääketiede ei löydä. Itse kävin funktionaalisella lääkärillä ja minulla todettiin nk. vuotava suoli ("leaky gut") eli suoliston limakalvot ovat sökönä. Hoitona ruokavaliomuutokset, esim. gluteeni ja maitotuotteet pois sekä tietyt lisäravinteet. Terveeksi on vielä pitkä matka, mutta selkeästi on jonkun verran auttanut.
Itse asiassa hoitajani psykiatrian polilla kertoi, että uusimpien tutkimustulosten mukaan suoliston toiminnalla ja mielialla on havaittu jokin yhteys. Itse olen kärsinyt suolisto-ongelmista pitkään, joten ne saattavat osaltaan selittää masennustani. Pitää kuitenkin muistaa, että masennukseni alkoi ennen suolisto-ongelmia. Voisiko kyseessä olla kierre: masennus vaikuttaa suolistoon ja päin vastoin? Silloin kai tärkeintä on kierteen katkaisu, ja ruokavalion muuttaminen on huomattavasti helpompaa kuin masennuksen parantaminen. Ja se nyt ainakin on varma, että huono ruokavalio lisää mielen ongelmia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kiitos nro 2 pitkästä vastauksesta ja omien kokemuksiesi jakamisesta! Saanko kysyä, miten itse näet tilanteesi, oletko esimerkiksi vuosien aikana oppinut hyväksymään masennuksen ja jaksamattomuuden ja mahdollisesti löytänyt merkityksellisyyttä muualta? Itselläni on välillä sellainen olo kuin taistelisin tuulimyllyjä vastaan. Pohdin olisiko armollisempaa vain hyväksyä asiat sellaisena kuin ne on ja alkaa elämään sen mukaisesti. Minäkään en halua syrjäytyä, haluan osallistua ja kokea olevani hyödyksi. Mietin silti olenko yrittänyt tarpeeksi, olisiko se sitten puhtaasti luovuttamista ja menemistä siitä, mistä aita on matalin - myönnettävä on, että minua häiritsee se mitä muut ajattelee.
Miten sanoisin... käytännön tasolla olen oppinut hyväksymään masennuksen ja jaksamattomuuden. Kun ei jaksa, niin ei kerta kaikkiaan jaksa. Olen lakannut vaatimasta itseltäni asioita, jotka eivät kokemuksen perusteella tule onnistumaan.
Elämäni on aika tyhjää. Vanhat harrastukset eivät enää tuota iloa. Ainoana poikkeuksena on tuo vanha motskari, jonka omistan. Sillä ajaminen on virkistävää. Tosin siinäkin on se ongelma, että se vähäiseltä osaltaan pahentaa ilmasto-ongelmia. Lisäksi rahani eivät yksinkertaisesti riitä kovin pitkiin prätkäajeluihin.
Osallistun paljon nettikeskusteluihin ja pariin chattiin. Vuosien aikana erinäiset ihmiset ovat kertoneet, että keskustelu kanssani on helpottanut ja auttanut. Ja itse asiassa minä en tee paljon muuta kuin seuraan, mitä minulle kerrotaan ja esitän tarkentavia kysymyksiä. En jakele neuvoja ja ohjeita, kun minulla ei yleensä sellaisia ole. Ehkä se asia meneekin niin, että kun kertoo jollekin murheistaan, on pakko muokata asiat sellaiseen muotoon, että ne voi kirjoittaa. Ja se taas kenties selkiyttää omaa ajattelua ja tunne-elämää. Ehkä se sitten on hyödyksi olemista.
Mutta jos minä tavoistani poiketen nyt annan neuvon: tässä keskustelussa puhutaan suoliston toiminnan ja ruokavalion suhteesta mielialaan. Vaikka pitäisikin suoliston syyttämistä mielialoista liiallisena yksinkertaistamisena, siinä kokemukseni mukaan voisi olla jotakin perää. Ja ainakin on hyvä kiinnittää huomiota siihen, mitä syö, kuinka ja mihin aikaan. Tässä on itsellänikin kova opetteleminen juuri käsillä. Sitten ovat tietenkin ne päihteet: ne pitää jättää tai niiden käyttö vähentää hyvin vähäiseksi. Itse olen joutunut vähentämään alkoholia, vaikken koskaan ole juonut huomattavan paljon. Minulle kohtuukäyttökin aiheuttaa masennusta. Toivottavasti et pahastu. En epäile, että käyttäisit kohtuuttomasti mitään. Halusin vain todeta asian.
Ap, niin symppaan sinua!
Minulla on kaltaisesi teinitytär, joka on herkkä ja taiteellinen ja helposti masentuva. Hänellä todettiin pari vuotta sitten masennus sekä yleistynyt ahdistushäiriö.
Lääkkeistä (Seronil) oli apua, terapiasta ei niinkään. Ok, hänellä ei ollut kyse psykoterapiasta, vaan viikottaisista tapaamisista nuorisopsykiatrian terapeutti-sairaanhoitajaan kanssa. Terapeutti oli varmaan ihan ammattitaitoinen, mutta keski-ikäinen mies - hänelle ei tytär varmaan osannut oikein jutella asioista.
No, minulla ja tyttärellä puheyhteys toimii hyvin, mutta en tietenkään ole mikään psykoterapeutti, eikä minun pidä sellaista edes leikkiäkään. Olen yrittänyt jutella, haluaisiko tytär hakeutua uudelleen terapiaan ja tällä kertaa Kelan kustantamaan. Ei kuulemma halua, koska ei koe olevansa masentunut. Silti hän on aina väsynyt ja alisuoriutuu lukiossa. Kun nyt tietäisi, mitä tehdä! Tällaiselle ratkaisukeskeiselle äidille on piinaa katsella, kun lapsi nuokkuu ja on ajoittain hyvinkin toimimattomassa tilassa.
Sinulta kysyisin, oletko syönyt mitään lääkitystä? Kaikille eivät ne sovi, tai ainakaan mikä tahansa lääkitys, mutta ainakin oma tyttäreni hyötyi Seronilista, mm. ajoittaiset kuulohallusinaatiot jäivät pois.
Kuulostaa siltä, että sinulla on meneillään ratkaisukeskeinen psykoterapia, olenko oikeassa? Voisiko auttaa vaihtaa terapiamuotoa? Vaikka psykodynaamiseen?
Tai terapeuttia?
Ei sillä, ei psykoterapiakaan välttämättä toimi. Se voi urautua ikäänkuin samoille poluille, jankkaamaan samoista tunteista ja ajatuksista ilman, että kohteelle tulee mitään uusia oivalluksia omasta psyykestä ja reagointitavoista.
Tämä siis ihan vaan sivullisen maallikon mielipiteenä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse olen huomannut, että terapia auttaa oikeastaan vain irrarationaalisen masennuksen kanssa. Jos masennuksen taustalla on joku ihan konkreettinen vika tai syy on tila yleensä pysyvä. Jos huolesi on esim. fyysinen tai elämäsi ajautunut loputtomaan umpikujaan, niin ei niistä puhumalla tai uusilla ajatusmalleilla nousta. Olo voi keskustelun jälkeen helpottaa hetkeksi, mutta aamulla kun katsot peiliin tuijottaa elämäsi turhuus sinua syyttävillä silmillään syvälle sieluun ja kierre on taas valmis.
Puhukaa siis, mutta älkää odottako sen olevan mikään ihmeratkaisu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulostipa APn ja kakkosen viestit tutulta. Minulla on myös hyvin samantapaisia mietteitä. Olen kolmekymppinen ja työelämässä. Koulunkäynti on aina sujunut hyvin, kävin lukion ja AMK:n. Elämäni on aina ollut jotenkin tyhjää, ja niin kauan olen "päässyt eteenpäin" kun oli esim. koulu kesken. Sitten. Niin mitäs sitten? Yhä odotan koska elämäni oikein alkaa! Tiedän, sitä omaa elämää pitäisi ihan itse elää, mutta kun en tiedä mitä haluan olen vain ajautunut tähän. Tyhjää, oloni on niin tyhjää. Kaikki on pohjimmiltaan tyhjää ja turhaa.
Nyt työelämässä käyn väkisin, koska pakko. En oikein välitä ammatistani, liikaa ihmiskontakteja ja ainaista selvittelyä ja ratkomista, jotka saavat minut väsymään. Ammatin vaihtoa olen miettinyt pari vuotta, en vain ole kiinnostunut mistään niin paljon, että olisin uskaltanut jättää vakityöni. Tässäkin, tyhjää. Tuntuu, että masennus on tyhmentänyt mua, pärjäisinköhän opiskelussa enää? Ainakaan työn ohessa ei ole siihen paukkuja. Viikonloput menee töistä juuri ja juuri toipuessa, viikot jaksan käydä vain töissä.
Masennusdiagnoosin sain pari vuotta sitten, mutta olen kärsinyt lievemmästä masiksesta varmaan vuosikausia. Käyn terapiassa kerran viikossa, ja kokeilin vajaan vuoden Voxraa, joka auttoikin pahimman yli. Terapian hyödystä en oikein osaa sanoa. Kun oikein mikään ei kiinnosta tarpeeksi kuin ehkä sen hetken, on vaikea löytää suuntaa elämälleen.
Lisäksi koko ajan tulee uutta murhetta kun saa jonkun edes vähän käsiteltyä tai poistettua. En mä jaksa enää! Mun murhekuppi on jo täynnä, mun pitäis olla ja elää, mut tätä ruskeaa valuu koko ajan lisää niskaan. Sairautta, kuolemaa, arkisempia murheita. Ei, ei enää.
Te osaatte hyvin ilmaista itseänne ja tuntojanne. Sekin on jo voimavara. Ja se, että pystyisi olemaan itselleen armollinen. Ei kaikkien tarvitse olla uraohjuksia, täytyisi ymmärtää ja hyväksyä omien voimien rajallisuus. Se on ainakin itselle ollut kova paikka miettiä, eikö musta ookaan enempään? Miksi toiset kykenee, miksi mä en?
Fyysinen kuntoni on myös rapistunut, ja juuri nyt pahassa flunssa ollessani mietin, että pakko laittaa suolisto kuntoon. Siitähän tosiaan ollut puhetta, että siellä sijaitsis ilään kuin toiset aivot. Mahavaivojen lisäksi ei oo normaalia et flunssat kestää viikkoja. Koen olevani niin yksin, ei ihmiset ymmärrä. Muiden taudit kestää pari päivää ja mä teen kuolemaa pari viikkoa. En haluaisi, mutta mun keho ei pysty muuhun.
Sori tämä sekava teksti, pää paksuna sitä näpyttelen kännykällä. Tahdon vain sanoa, että meitä muitakin on. Joku jossakin tietää ees vähän miltä susta tuntuu!
Ja kakkonen täällä jälleen:
13, minulla on sama käsitys kuin sinulla: terapia ei auta, jos jokin konkreettisesti vinossa oleva asia ei oikene. Puhumalla paranevat vain abstraktit asiat. Siitä toki voi sitten keskustella, mikä on abstraktia ja mikä konkreettista. Itse lasken tässä yhteydessä esimerkiksi ihmissuhteet ja niiden ongelman konkreettisiksi, vaikka niillä ehdottomasti on abstrakti puolensa.
15, murheita tässä elämässä piisaa. Elämme kriisistä kriisiin. Kun yksi asia on pois päiväjärjestyksestä, toinen tulee riesaksi. Ja valitettavasti niin monien helpolla tarjoama asenteen muutos on todellisuudessa vaikea asia. Ani harvoin asenne muuttuu siksi, että joku selittää murheet pois "vain-asenteen-muutoksella". En osaa lohduttaa kuin toteamalla, että jossakin määrin kokemus on nostanut omaa sietokykyäni.
1, 5 ja 15, oletteko kuulleet fodmap-ruokavaliosta. Sen pitäisi lievittää ärtyneen paksusuolen oireyhtymää. Omaa kokemusta ei ole, koska olen vasta itsekin perehtymässä siihen ja kehittelemässä uutta ruokavaliotani.
Edellisten viestieni ja tämän välillä pyöräilin asioille ja takaisin kotiin, yhteensä 12 kilometriä. Kamalaltahan se hidas vastatuuleen sotkeminen tuntui, mutta jotenkin nyt on virkeämpi ja skarpimpi olo. En pidä rehkimisestä, mutta ehkä se perhana sittenkin on vaivan arvoista... On toki paljon asioita, joita liikunta ei sinällään poista, mutta vähän virkeämpi mieli on hetken lepo ahdistuksesta.
Vierailija kirjoitti:
Ap, niin symppaan sinua!
Minulla on kaltaisesi teinitytär, joka on herkkä ja taiteellinen ja helposti masentuva. Hänellä todettiin pari vuotta sitten masennus sekä yleistynyt ahdistushäiriö.
Lääkkeistä (Seronil) oli apua, terapiasta ei niinkään. Ok, hänellä ei ollut kyse psykoterapiasta, vaan viikottaisista tapaamisista nuorisopsykiatrian terapeutti-sairaanhoitajaan kanssa. Terapeutti oli varmaan ihan ammattitaitoinen, mutta keski-ikäinen mies - hänelle ei tytär varmaan osannut oikein jutella asioista.
No, minulla ja tyttärellä puheyhteys toimii hyvin, mutta en tietenkään ole mikään psykoterapeutti, eikä minun pidä sellaista edes leikkiäkään. Olen yrittänyt jutella, haluaisiko tytär hakeutua uudelleen terapiaan ja tällä kertaa Kelan kustantamaan. Ei kuulemma halua, koska ei koe olevansa masentunut. Silti hän on aina väsynyt ja alisuoriutuu lukiossa. Kun nyt tietäisi, mitä tehdä! Tällaiselle ratkaisukeskeiselle äidille on piinaa katsella, kun lapsi nuokkuu ja on ajoittain hyvinkin toimimattomassa tilassa.
Sinulta kysyisin, oletko syönyt mitään lääkitystä? Kaikille eivät ne sovi, tai ainakaan mikä tahansa lääkitys, mutta ainakin oma tyttäreni hyötyi Seronilista, mm. ajoittaiset kuulohallusinaatiot jäivät pois.
Kuulostaa siltä, että sinulla on meneillään ratkaisukeskeinen psykoterapia, olenko oikeassa? Voisiko auttaa vaihtaa terapiamuotoa? Vaikka psykodynaamiseen?
Tai terapeuttia?
Ei sillä, ei psykoterapiakaan välttämättä toimi. Se voi urautua ikäänkuin samoille poluille, jankkaamaan samoista tunteista ja ajatuksista ilman, että kohteelle tulee mitään uusia oivalluksia omasta psyykestä ja reagointitavoista.
Tämä siis ihan vaan sivullisen maallikon mielipiteenä.
Oman lapsen tuskan ja vaikeuksien katsominen on raskasta. Ei minunkaan äitin pystynyt suoranaisesti auttamaan minua. Ainoa konkreettinen, mihin hän kykeni, oli lastensuojelu ja sitten kutsua poliisi paikalle, kun todella pahan olon hetkenä särjin yhden tuolin. Lastensuojelu tarjosi minulle tuettua asumista omassa asunnossa. En oikein innostunut asiasta. Ja lisäksi olin muutoinkin lähdössä kotoa toisaalle opiskelujen vuoksi. Poliisi nyt ei ole terapeutti. Se virkavallan visiitti johti siihen, että poistuin välittömästi kotoa, jos äitini poistui johonkin sanomatta mihin menee.
Teini-ikäistä ei suoranaisesti voi pakottaa. Jos hänen elämänsä tekee riittävän hankalaksi, hän saattaa esimerkiksi ruveta olemaan poissa kotoa myöhään tai yökaudet. Kuitenkin pitäisi voida tehdä jotakin, kun teini-ikäinen kuitenkin on vielä vanhempien vastuulla. Olet varmaan huolehtinut mahdollisuuksiesi mukaan hänen elämänsä säännöllisyydestä. Ruokavalioon kannattaa kaiken täällä kirjoitetun perusteella kiinnittää huomiota. Lähtisikö hän kanssanne vaikka puolen päivän vaellukselle metsään? Tai voisitteko vuokrata kanootin joskus kesällä? Yhteinen pyöräretki johonkin luonnonkauniiseen paikkaan? Eivät nämäkään ole patenttiratkaisuja, eikä tällaisia voi säännöllisenä liikuntana oikein toteuttaa, mutta ehkä ne virkistäisivät sittenkin paremmin kuin leffailta ja naposteltava tms.
Ja vielä kerran kakkonen tässä!
Tämä voi olla ihan huuhaatakin, mutta joskus mielessäni on käynyt, että television ja tietokoneen tuijottaminen itsessään aiheuttaisi masennusta. Se on jotenkin lamaannuttavaa tai turruttavaa ja kenties liian helppoa. Koneen tai telkun ääressä ei kohtaa niitä sosiaalisia haasteita, jotka kuitenkin toisivat mukanaan toisten ihmisten kohtaamisesta johtuvaa mielihyvää.
Mua lohduttaa lukea teidän kommentteja. "Koska elämä oikein alkaa?" on hyvin ilmaistu. Oikeesti vähän lohduttaa, kun joku osaa sanoittaa näitä tuntoja. Mun ongelmat ovat hyvin samantapaisia kuin tässä on kuultu: hyvä koulumenestys, työssä ei pärjää. Ystäviä mulla ei oikein ole, kun kakkki ei-masentuneet elävät ihan toisessa todellisuudessa. Ehkä pitäisi olla avoin ja etsiä kontakteja meistä masentuneista.
Mun masis ei ole sukulaisten eikä kai perheenkään tiedossa. Ehkä näin keski-ikäisenä alisuoriutujana vois vihdoin paljastaa itsensä.
Ap, onko sulla läheisiä ihmisiä vai etkö koe saavasi ihmissuhteistakaan oikein mitään?
netissä ja luurissa roikkuminen ei ainakaan mun oloa paranna. Silti olen niissä kiinni. Kirjat ei saa aikaan samaa fiilistä, vaikkei niissäkään eläviä ihmisiä tapaa.
Alue: Aihe vapaa
Hei! Kertomuksesi muistuttaa huomattavasti minun elämääni. Olen nyt 46-vuotias, ja ainoa, missä aikanaan olen menestynyt, on opiskelu. Sekin on mennyt niin, että olen saavuttanut hyviä ja kiitettäviä koetuloksia, mutta en ole ollut mikään hyvä olemaan läsnä koulussa tai yliopistossa. Jatkoin vielä lisensiaatiksi asti, mutta väitöskirjan tekeminen jäi sitten kesken. Itse olen painiskellut masennusoireiden kanssa teini-ikäisestä asti, siis vähintään 30 vuotta. Silloin 1980-luvulla saamattomuuttani tai kyvyttömyyttäni olla koko päivää koulussa ei vielä osattu pitää masennuksena. Enkä minä ollut valmis ottamaan mitään apua vastaan, koska arvelin, että se "apu" olisi ollut rankaisemista, alistamista ja pakottamista.
Aikuisikä on kulunut lyhyissä työsuhteissa, sairaslomilla, erilaisissa harjoitteluissa ja työttömänä. Nuorena olin melko huoleton veikko, joka oli tyytyväinen vähällä vaivalla sujuvaan koulunkäyntiin ja jolla oli mieleinen harrastus, meripartio. Ensimmäisen kerran tajusin olevani jotenkin pohjalla 17-vuotiaana, kun en saanutkaan käytyä lukiota ja olin vain kotona, paitsi jos olin partiohommissa. Siitä tie lähti sillä kertaa ylöspäin. Olin ensin ammattikoulussa yhden talven, sitten siirryin iltalukioon, mikä oli elämäni viisaimpia ratkaisuja. Läsnäoloa ei ollut kuin muutama tunti alkuillasta ja varsinainen opiskelu hoitui kotona kokeita ennen. Taloudellisesti oli tiukkaa, mutta muutoin meni hyvin. Sitten seurasi intti, josta lähdin sivariin sopeutumisvaikeuksien vuoksi. Sen jälkeen tentin lukion loppuun ja pääsin ensi yrittämällä opiskelemaan haluamaani ainetta yliopistoon. Alkoi seurustelu, jota olin pitkään toivonut. Meni hyvin. Samalla aloin kuitenkin oireilla fyysisesti. Oli tihentynyttä virtsaamistarvetta ja nivelkipuja ja muuta, jolle ei löytynyt mitään syytä. Lääkäri patisti psykologille, mistä ei ollut minulle mitään hyötyä.
Olen päällisin puolin hyväntuulinen veikkonen. Nauran helpolla ja lasken leikkiä. Aina sisimmässäni asuu kuitenkin kaksi inhottavaa veijaria: väsymys ja ahdistus. Nukun helpolla kymmentuntisia yöunia, ja pitempiäkin. Ja ahdistus löytää aina uuden aiheen itselleen jostakin. En siis ahdistu tietyistä asioista, vaan ahdistus on yleistynyttä ja ilmenee huolestumisena milloin mistäkin asiasta - ja jopa suoranaisena pelkona.
Olen ollut terapiassa, mutta se ei johtanut mihinkään. Olen syönyt lääkkeitä, ja ne ovat auttaneet jonkin verran, mutta niistä on ollut myös kiusallisia sivuvaikutuksia. Tällä hetkellä verenpaineeni on käsittämättömissä lukemissa mahdollisesti Voxra-nimisen lääkkeen vuoksi. Toistaiseksi lääkärit eivät ole suostuneet edes kokeilemaan, laskisiko Voxran jättäminen painetta. Tunnen itseni vanhaksi papaksi.
Nyt on meneillään uusien elintapojen opettelu: ravinnon pitää muuttua huomattavasti kasvispainotteisemmaksi ja liikuntaa pitää lisätä. Olen tällä hetkellä rapakuntoinen. Lisäksi lääkäri kysyi, että aionko enää palata työelämään. Se nyt on selvää, että tavallinen päivä- tai vuorotyö ei tule kysymykseen. En kerta kaikkiaan jaksa, olen kokeillut monenlaista työtä, ja aina tulos on sama: uupumus ja ahdistus. En jaksanut teininä seitsemän tunnin koulupäiviä enkä aikuisena kahdeksan tunnin työpäiviä. Työkyvyttömyyseläke olisi toki huomattava helpotus, mutta toisaalta kotiin makoilemaan jääminen pahentaisi tilannettani entisestään. Jotakin ihmisen on tehtävä terveytensä ylläpitämiseksi. Enkä haluaisi syrjäytyä yhteiskunnasta märehtimään eläkepäiviä. Minulla on kuitenkin tarve osallistua ja olla hyödyksi.
Pitkä vastaus... voisinpa saada yhteyden suoraan ap:hen.