Olen vähän päälle kolmekymppinen ja kaipaan nuoruuttani.

Perhe on, lapsiakin. Ei vaan kiinnosta enää yhtään. En tahtoisi olla tässä, tahtoisin päästä ajassa kymmenen tai viisitoista vuotta taaksepäin. En jaksa enää tätä elämää, kantaa vastuuta suurin piirtein yksin. Olla koko ajan aikuinen. Tahtoisin olla nuori ja huoleton. Kuuntelen teiniangsti-musiikkia ja fiilistelen. Kohta varmaan korkkaan omppuviinin ja käyn salaa tupakalla.

En kyllä kaipaa sitä nuoruuden kohkaamista yhtään. Väsyttää jo ajatuskin.

ole kaivannut nuoruuttani.

Ja elän elämäni parasta aikaa. Mukero menee kohta kouluun, seksielämäni on niin hurjaa, että sensuroin itseni jopa tältä palstalta.



Mulla on varmaan 40 vee villitys.

Olen erittäin tyytyväinen ja onnellinen. Joten varmaan ap:lläkin tunne menee ohi.

Tule nuoruus takaisin! Kanssasi mä makaisin!

Mä vasta odotan milloin mun nuoruus alkaa. :(

34v.

Juu ja se meni jo. Haikailey nelikymppisenä komikymppisyyden perään. Ja elämä menee ohitse.

Mulla oli kolmenkympin tienoilla myös noita tunteita. Luulen, että tuo nuoruuden, tai oikeammin vapauden ja huolettomuuden, kaipuu liittyi elämäntilanteeseen. Koin vauva- ja pikkulapsiajan todella rankaksi ja elin tunnetasolla ja fyysesti näivettävässä parisuhteessa. Uralla en ollut vielä päässyt kunnolla alkuun.

Nyt muutama vuosi myöhemmin 34-vuotiaana koen olevani onnellisempi kuin koskaan. On aivan ihanaa olla kahden upean, suorastaan silmissä kasvavan, lapsen äiti. Lapset ovat 5- ja 7-vuotiaat. Olen juuri eronnut sovussa lasten isästä ja saanut ensimmäisen oman alani vakityöpaikan. Tavannut uusia mielenkiintoisia ihmisiä ja rakastunutkin. Niin paljon hyvää on elämä antanut kun on vaan uskaltanut avoimin mielin elää. Aivan ihanaa, kun elämän ei tarvitse enää varsinaisesti johtaa mihinkään vaan on hyvä olla näin. Sopivasti valmista ja keskeneräistä.

Luulen, että tuo oma kriisini ei liittynyt varsinaisesti ikään vaan elämäntilanteeseen.

Suunnilleen tuossa iässä minä olin viisaimmillani. Tiesin ja osasin kaiken mitä tarvittiin ja toisaalta kai minäkin kaipasin nuoruuttani, joka oikeastaan jäi lyhyeksi, oli nimittäin pakko painaa hommia hulluna heti koulusta päästyään ihan vain saadakseni rahaa. Nyt sitten olen 55v, työkyvyttömyyseläkeläinen, ja minusta tuntuu, etten vieläkään osaa mitään enkä tiedä mistään mitään. Nuoruuttani sensijaan en enää haikaile.