Voiko omasta lapsesta tulla sellainen, jonka läsnäolosta ei oikein pidä ja jota on vaikea rakastaa?

Voi tietenkin ja samoin lapsi voi tuntea vastenmielisyyttä ja inhoa vanhempaansa kohtaan. Nämä molemmat ihan missä iässä tahansa.

Kyllä voi, mutta on siihen yleensä jokin tai joitain syytä. Eli ei se, ettei halua rakastaa tai, jonka läsnäolosta oikein pidä ihan tyhjästä luullakseni synny. 

Vaikka vanehmpi rakastaakin lastaan, ei se tarkoita, että yhdessä olo on 24/7 onnea ja autuutta. Lapsen käytös ärsyttää ja ottaa päähän tuon tuostakin, kaikkia vanhempia. Toisaalta, jos lapsi on kovin erilainen (tai joskus liian samanlainen) temperamentiltaan kuin vanhempi itse, voi kommunkaatio- ja molemminpuolisia ymmärtämisongelmia syntyä. Esim. aktiivinen, sosiaalinen, nopeita päätöksiä tekevä vanhempi saa hyvin hitaasti lämpiävän ujon lapsen.

oma poikani paatui huumausaineihin ja on veloissa niin pahasti että hengestään vielä joku päivä pääsee.

rakastin lastani koko hänen lapsuutensa mutta kyllä minä pikkuhiljaa näin mihin suuntaan oltiin menossa vaikka kuinka yritin suojella maailman pahalta.

mutta sinne hän taitaa kuulua kun valitsi perheen ja sen elämän väliltä. ei kasvokkain yhteyttä melkein vuoteen.

rakastan edelleen mutta en pidä hänestä enää niin paljon kuin äitien kuuluu lapsestaan välittää. kaikkeni olen tehnyt.

Vierailija kirjoitti:

Voi tietenkin ja samoin lapsi voi tuntea vastenmielisyyttä ja inhoa vanhempaansa kohtaan. Nämä molemmat ihan missä iässä tahansa.

Hyvä huomio toi, että myös lapset voivat kokea tai inhotusta omia vanhempiaan kohtaan - syystä tai toisesta. On käsittämätöntä, että osa vanhemmista kai luulee, että heidän laps(i)en rakkaus ja ihailu heitä kohtaan on ikuista ja rajatonta vain koska he (bilogisia)vanhempia. Toisaalta jos ja kun lapsi elää "normaalin " murrosiän, niin lapsi saattaa mm. haistatella vanhemmilleen ja olla piittaamatonv vanhempien antamia viisauksia kohtaan, tämä ei vielä tarkoita, etteivätkö jälkikasvu samalla -jossain sisimmässään myös rakastaisi ja arvostaisi vanhempiaan.

Mutta jos vanhemmat käyttäytyvät alinomaan lasta tai toisaan tai ulkomaailmaa kohtaan halvekisttavasti, kuten käyttäen henkistä tai fyysistä väkivalttaa tai oleiskelevat alinomaan kännissä välittämttä ympäristöstään tai esim kodin siistiydestä pätkän vertaa, niin lapsella on ihan perusteltu syy katkaista välit vanhempiinsa ja / kokea vastenmielisyyttä heidän läsnäolosta ati vaikeuksia osoittaa vastarakkautta.    

Se, että ei jaksa leikkiä ei tarkoita, että ei rakastaisi lastaan.

Tarpeeksi monta kertaa kun leikit samaa leikkiä voi kyllästys hiipiä mukaan.

Lapsilla on usein joku tiietty leikki mitä he mielellää leikkivät. Kun sadas kerta samaa tulee niin täytyy olla superihminen, että enää innostuu.

Lapsi voi olla persoonaltaan toisenlainen kuin vanhempi.

Itse olin omaan lapsuuteni perheeseen " sopimaton".

Lapsi perii kummaltakin vanhemmalta.

Kiinnostuksen kohteet voi olla siin ihan toiset.

Jos aihe kiinnostaa katso elokuva Poikani Kevin.

Minun vanhemmat oli tällaisia. Heidän ei olisi pitänyt tehdä lapsia lainkaan. Itse en aio tehdä.

Se, että vihataan välillä toisen käytöstä ei tarkoita, että ei rakastettaisi.

Vierailija kirjoitti:

Voi tietenkin ja samoin lapsi voi tuntea vastenmielisyyttä ja inhoa vanhempaansa kohtaan. Nämä molemmat ihan missä iässä tahansa.

ei pidä ihan paikkaansa. Ihmisellä on sisäänrakennettu vietti kiintyä lapsiinsa ja vauvan henkiinjääminen riippuu ihan täysin aikuisen huolenpidosta. Lapset ovat lojaaleja vanhemmilleen ja rakastavat aivan kauheitakin vanhempia, ja välillä se rakkaus jää negatiivisten tunteiden alle piiloon. Vanhemmat voivat olla kyllästyneitä tai ärtyisiä, mutta yleensä viimeistään jos lapselle tapahtuu jotain tai hön on jonkinlaisessa vaarassa, vanhemman kiintymys aktivoituu.

Eli negatiivisia tunteita voidaan kyllä kokea puolin ja toisin, mutta psyykkisesti terveet ja tasapainoiset vanhemmat ja lapset ovat toisiinsa kiintyneitä, ja tämä kiintymys alkaa kehittyä lapsen ensimmäisestä elinpäivästä alkaen vanhempien ja lasten välisessä suhteessa.

Juu, ehkä kysymys kuuluu "onko olemassa psyykkisesti häiriintyneitä vanhempia jotka ei kiinny lapseen tai rakasta tätä", vastaus on kyllä.

Voi. Lapset eivät synny vanhempiensa kopioina tai tabula rasoina, tyhjinä tauluina. On ihan mahdollista, että vanhemman ja lapsen temperamentit ei kohtaa. Esimerkiksi jos vanhempi on hiljainen introvertti, voi vilkas ekstrovertti lapsi tuntua "vieraalta" ja käydä jatkuvasti hermon päälle. Ekstroverttivanhempi taas ei näkisi tilanteessa mitään kummallista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voi tietenkin ja samoin lapsi voi tuntea vastenmielisyyttä ja inhoa vanhempaansa kohtaan. Nämä molemmat ihan missä iässä tahansa.

ei pidä ihan paikkaansa. Ihmisellä on sisäänrakennettu vietti kiintyä lapsiinsa ja vauvan henkiinjääminen riippuu ihan täysin aikuisen huolenpidosta. Lapset ovat lojaaleja vanhemmilleen ja rakastavat aivan kauheitakin vanhempia, ja välillä se rakkaus jää negatiivisten tunteiden alle piiloon. Vanhemmat voivat olla kyllästyneitä tai ärtyisiä, mutta yleensä viimeistään jos lapselle tapahtuu jotain tai hön on jonkinlaisessa vaarassa, vanhemman kiintymys aktivoituu.

Eli negatiivisia tunteita voidaan kyllä kokea puolin ja toisin, mutta psyykkisesti terveet ja tasapainoiset vanhemmat ja lapset ovat toisiinsa kiintyneitä, ja tämä kiintymys alkaa kehittyä lapsen ensimmäisestä elinpäivästä alkaen vanhempien ja lasten välisessä suhteessa.

Harmi vain, että kaikki vanhemmat eivät ole psyykkisesti terveitä ja tasapainoisia. - Ja kyllä se voi olla  vanhemmankin rakkuas lastaan kohtaan, vähintäänkin koetukella jos tai kun lapsi ei ole psyykkisesti kunnossa ja / tai on kovin tasapainoton.  - Olkoonkin, että tällainen käytös olisi sairauden aiheuttamaa, eikä vain lapsen tahallista ja tietoista huonoa käytöstä.