Lue keskustelun säännöt.
Kaikki lapsuuden kauheudet eivät suinkaan näy ihmisessä 18-v. syntymäpäivänä
08.09.2017 |
http://www.iltalehti.fi/viihdeuutiset/201709082200380686_vd.shtml
Monilla lapsuuden vaikeat kokemukset aiheuttavat vasta aikuisuudessa eniten ongelmia. Sineadkin oli nuorena kuuluisa ja suosiota saanut pop-laulaja. Nyt kertoo yrittäneensä itsemurhia jatkuvasti ja että hänen äitinsä nautti pahan tekemisestä hänelle kidutuskammion kanssa.
Kommentit (4)
Vierailija kirjoitti:
Ei, ei näy. Itsekin sain elää ihan lähelle keski-ikää ennen kuin se kaikki p.ska alkoi kiehua yli. Toki ennen sitäkin se oireili, mutta pystyin paremmin painamaan sen alas ja tukahduttamaan. Siitä huolimatta sekoilut tuli sekoiltua joita ei olisi ollut jos lapsuus ja nuoruus olisivat olleet normaalit ja turvalliset.
Iän myötä jotenkin se tuska kasvoi niin suureksi ettei mahtunut enää sisään enkä saanut sitä sullottua pois tajunnasta. Sairastuin psyykkisesti. Vakava masennus ja suunnaton ahdistuneisuus. Itsemurhaa en koskaan ole harkinnut, mutta kuolemaa toivonut tosissani ja hartaasti. Minulla on kaksi jo aikuista lasta ja heidän takiaan en ole halunnut henkeäni riistää. Tytölle varsinkin olen valtavan tärkeä enkä voi sellaista tuskaa aiheuttaa.
Lapset tietävät menneisyyteni. Ja se ei ole kaunis kertomus. Julma tarina pienestä tytöstä jonka oli pakko kasvaa täysin yksin itsestään itsenäisesti huolta pitäväksi pikku-aikuiseksi.
No, se on menneisyyttä. Se taakka ja haava on kannettava eikä katkeraksi saa heittäytyä. Eteenpäin on aina katsottava jos mielii jaksaa elää, ja elettävähän on niin kauan kuin ei kuolo korjaa. Keskityn kaikkeen kauniiseen ja hyvään. Rakastan eläimiä ja luontoa. Kuljen paljon luonnossa koiran kanssa ja tarkkailen lintuja ja ympäristöä. Metsästä löytyy rauha sielulle. Olen karsinut pois elämästäni ihmiset jotka eivät tuoneet mitään hyvää, jotka haavoittivat. Olen sairauseläkkeellä sairaanhoitajan työstä (tietysti haavoittuneesta tuli toisten hoitaja!) joten minulla on aikaa. Teen käsitöitä ja luen. Ihmisiin en paljon luota enkä pysty helpolla suhteita luomaan. Enpä niin kaipaakaan. Minulla on lapseni, heidän puolisonsa, oma rakas kissani ja koirani. Elän hyvää elämää!
Mulla samaa. Ikävä kyllä olen sosiaalinen luonne. Minullakin on lapsia, saa nähdä miten hyvin jaksan heistä huolta pitää. Meinaan samaa kuin sulla, jos oikein ymmärsin, sekoilu alkoi ihan väärään aikaan elämässä.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On hyvin tavallista, että lapsi ja nuori torjuu vaikeimmat jutut. Vasta paljon myöhemmin ne alkavat pulpahdella esiin alitajunnan syövereistä. Moni kokee ikävän yllätyksen, jos haluaisi keskustella kokemuksistaan vanhempiensa kanssa, mutta ei saa vastakaikua. Monet vanhemmat vähättelevät tapahtumia ja jopa kieltävät niiden olemassaolon. Ei ole ihme, että terapioihin on niin pitkät jonot, kun jossakin on päästävä purkamaan varhaisia kokemuksiaan. Monesti ne kokemukset ovat kuin jonkinlaisia häivähdyksiä eli on liki mahdotonta kertoa mitään konkreettista. Onneksi ammattilaisilla on paremmat keinot käytössään, joten portit saattavat avautua. Mutta ovatko kaikki muistot todellisia, vai onko mukana myös mielikuvituksen luomia muistoja?
Minä aloin oireilla kun sain ensimmäisen lapseni:(
Ei, ei näy. Itsekin sain elää ihan lähelle keski-ikää ennen kuin se kaikki p.ska alkoi kiehua yli. Toki ennen sitäkin se oireili, mutta pystyin paremmin painamaan sen alas ja tukahduttamaan. Siitä huolimatta sekoilut tuli sekoiltua joita ei olisi ollut jos lapsuus ja nuoruus olisivat olleet normaalit ja turvalliset.
Iän myötä jotenkin se tuska kasvoi niin suureksi ettei mahtunut enää sisään enkä saanut sitä sullottua pois tajunnasta. Sairastuin psyykkisesti. Vakava masennus ja suunnaton ahdistuneisuus. Itsemurhaa en koskaan ole harkinnut, mutta kuolemaa toivonut tosissani ja hartaasti. Minulla on kaksi jo aikuista lasta ja heidän takiaan en ole halunnut henkeäni riistää. Tytölle varsinkin olen valtavan tärkeä enkä voi sellaista tuskaa aiheuttaa.
Lapset tietävät menneisyyteni. Ja se ei ole kaunis kertomus. Julma tarina pienestä tytöstä jonka oli pakko kasvaa täysin yksin itsestään itsenäisesti huolta pitäväksi pikku-aikuiseksi.
No, se on menneisyyttä. Se taakka ja haava on kannettava eikä katkeraksi saa heittäytyä. Eteenpäin on aina katsottava jos mielii jaksaa elää, ja elettävähän on niin kauan kuin ei kuolo korjaa. Keskityn kaikkeen kauniiseen ja hyvään. Rakastan eläimiä ja luontoa. Kuljen paljon luonnossa koiran kanssa ja tarkkailen lintuja ja ympäristöä. Metsästä löytyy rauha sielulle. Olen karsinut pois elämästäni ihmiset jotka eivät tuoneet mitään hyvää, jotka haavoittivat. Olen sairauseläkkeellä sairaanhoitajan työstä (tietysti haavoittuneesta tuli toisten hoitaja!) joten minulla on aikaa. Teen käsitöitä ja luen. Ihmisiin en paljon luota enkä pysty helpolla suhteita luomaan. Enpä niin kaipaakaan. Minulla on lapseni, heidän puolisonsa, oma rakas kissani ja koirani. Elän hyvää elämää!