Ahdistaa ajatellakin tulevaisuutta

Samoin. Kaipaisin elämää ilman tulevaisuudenpelkoa. Tuntuu, että olen elänyt puolet elämästäni murehtien aina jotakin. Milloin kokeita, terveyttä, esiintymistä, kuolemanpelkoa, työttömyyttä, huolta lasten terveydestä tai toimeentulosta, tulevaisuudesta...

Pahinta on se, että olen empaattinen ihminen ja murehdin vielä tuttujenkin asioita ja huolia, joita he minulle vuodattavat.

Ja vielä tuo Pohjois-Korean ydinohjus-hullukin.

Pura se ahdistus osiinsa.

Nimeä asiat, jotka aiheuttavat toivottomuuden tunteen (voit tehdä sen vaikka täällä, jos haluat jakaa murheesi).

Sitten etene asia kerrallaan. Kuinka ongelman 1 voisi ratkaista tai ainakin helpottaa sitä? Entä mitä voit tehdä ongelmalle 2? Miten suhtautua ongelmaan 3?

Analyyttisyys auttaa. Pian huomaat, että ei se tulevaisuus ihan musta olekaan.

Vierailija kirjoitti:

Pura se ahdistus osiinsa.

Nimeä asiat, jotka aiheuttavat toivottomuuden tunteen (voit tehdä sen vaikka täällä, jos haluat jakaa murheesi).

Sitten etene asia kerrallaan. Kuinka ongelman 1 voisi ratkaista tai ainakin helpottaa sitä? Entä mitä voit tehdä ongelmalle 2? Miten suhtautua ongelmaan 3?

Analyyttisyys auttaa. Pian huomaat, että ei se tulevaisuus ihan musta olekaan.

Olen juurikin ajatellut elämää hyvin analyyttisesti ja siinä se ongelma onkin, kun en keksi tulevaisuudesta mitään mitä odottaa. Kaikki on vaan kamalaa pakkopullaa. Tekee mieli poistua tästä maailmasta lopullisesti, koska kaikki on aina vaan niin vaikeaa.

Kirjoittaen tunnot kuin suoraan elämästäni. Tulevaisuus on näyttäytynyt jo pitkään mustana ja toivottomana. Useimmiten minäkin olen valmis lähtemään, lopullisesti. Mennyt elämä näyttäytyy vain sarjana huonoja päätöksiä, minkä vuoksi olen pitkäaikaistyötön. Ja turhautunut sekä masentunut.

Oma ahdistukseni on alkanut oireilla somaattisesti. Vatsakipu tauotta. Käsien vapina. Itku. Ruokahalun menetys.

Nyt kuitenkin  - juuri tänään - minulla on hieman parempi olo. Olen hakeutumassa työvoimakoulutukseen, tosin en tiedä pääsenkö haastattelusta eteenpäin. Olen myös ajatellut toista tulevaisuuspolkua, johon aluksi kuuluu työharjoittelupaikan hankkiminen.

Tämän lisäksi - enkä ole edes uskonnollinen - mieleeni juolahti Lootin vaimo, joka jähmettyi suolapatsaaksi, kun katsoi taaksepäin. Tulkitsen tämän niin, että turha vatvoa menneitä ratkaisuja, jotka ovat johtaneet tähän tilanteeseen: on aika katsoa eteenpäin, tulevaan.

Voimalauseeni on "minä olen". Yhä hengitän ja sydän lyö - tuli mitä tuli (vaikka pahoin pelkäämäni karenssi), niin henkiin jään.

Kirjoitin ihan huvikseni äsken listan siitä, missä olen hyvä tai mitä osaan. Osaan (ihan riittävän hyvin) tehdä kotitaloustyötä. Kiitos kotiäiti- ja työttömyysaikojen. Osaan siivota. Osaan puutarhahommia.

Tulevaisuudesta ei voi tietää kukaan, ei edes kaikkein menestyneimmät, energisimmät, aikaasaavimmat tyypit.

Lähetän paljon, paljon toivoa ja apua. Tsemppiä. Et ole yksin.

Anna itsellesi lupa elää omannäköistä elämää, älä vertaa itseäsi AV:n eläjiin.

Minun elämäni ei taida olla paskankaan arvoista mutta ainakin siinä näkyy vahvasti oma kädenjälki. Olen siitä ylpeä.