Anopit on kyllä vihatuimpia ihmisiä

Mun kaveripiirissäni melkein kaikilla on mukavat ja ihanat anopit. Mulla ei ole, siis mieskin pitää anoppini käytöstä minua kohtaan ikävänä ja outona. Lasten vuoksi jaksoin aika pitkään pitää hyviä välejä, kunnes lopulta ymmärsin, ettei lapsillekaan ole hyväksi mummosuhde, jossa mummo elää jotain elämänsä kilpailua miniäänsä vastaan, ja yrittää käännyttää lapsia äitiään vastaan. Nykyään välit ovat todella etäiset. Näitä asioita yritettiin kyllä moneen otteeseen jutella ja selvittää auki, mutta anoppi ei suostu juttelemaan kanssani. Jos sanon (tai mies sanoo jostain) ikävästä käytöksestä, niin tavallaan teeskentelee kuin ei kuulisi ja jatkaa puuhiaan.

Mutta ihan yleensä ottaen, onhan anoppi-miniä suhde kovin vaikea. Täytyy tavallaan kemiat natsata jokseenkin yhteen ja molempien osata antaa tilaa toiselle. Monille varmasti lasten syntymä on "näytön paikka", jotkut miniät saattavat herkillä ymmärtää kokoajan väärin anopin puheet, ja toisaalta voi käydä niin että anoppi ei osaa antaa miniälle tilaa olla oman perheensä äiti. Sehän on tavallaan myös monissa perheissä viimeinen hetki, jolloin äiti luopuu pojastaan. Pojasta, jolle täytyy tulla oma perustettu perhe tärkeämmäksi kuin lapsuuden perhe.

Tosiaan korostan sitä, että omassa ystäväpiirissäni kaikilla on kuulemma ihanat anopit, tai toki voi jotain ongelmia olla, mutta ne ovat sellaisia mitä tulee useimmissa sukulaissuhteissa muutenkin.

Anoppi-miniä suhteesta tulee vaikea, jos anoppi ei ymmärrä rooliaan - eli alkaa päsmäröidä häitä, ristiäisiä, nuorenparin elämää, vauvanhoitoa/lapsenkasvatusta. Lapsen syntymästä voi herätä myös ongelmia, esimerkiksi jos anoppi ei tahdo millään ymmärtää, että miniä on lapsensa äiti, ja häntä ei voi kyynärpäätaktiikalla lyödä kumoon kun lasta mennään katsomaan. Minun anopillani meni tuon ymmärtämisessä kauan. Yritti omia esikoistamme, käyttäytyi kylässä kuin olisi ollut hänen äiti, etsi aina vain oman sukunsa piirteitä lapsesta, yritti tunkeutua arkeemme puhelinlankoja pitkin kuin olisi ollut perheenjäsen, ja mikä hulluinta: kutsui itseään välillä lapselle äidiksi. Ei ylipäätään kertakaikkiaan pystynyt millään tasolla tunnustamaan että minä olen lapseni äiti. Aina maitoa itkeävän vauvan yritti tyrkyttää pojalleen, vaikka minä olin ihan vieressä. Kaikin tavoin koitti minulle osoittaa, että tämä vauva on vain hänen, hänen sukunsa ja poikansa oma juttu. Minä olin ikään kun vain se nainen joka synnytti hänelle lapsenlapsen, ja minun olisi pitänyt jotenkin tajuta siirtyä syrjään..

Minä olin nuorena naisena liian kiltti ja annoin aina asian olla, otin vain etäisyyttä tuohon aikaan. Mies hyväksyi ja ymmärsi, ja pistimme tapaamiset joksikin aikaa jäihin ja senkin jälkeen maltillisesti näimme. Onneksi anoppi iän myötä muuttui rauhallisemmaksi ja nyt lasten ollessa isompia, välimme ovat jo oikeastaan hyvät. Hankalista miniöistä minulle ei ole (vielä) kokemusta, mutta varmasti on sellaisia tarinoita joissa miniässä on vikaa. 

Mulla on maailman ihanin anoppi. Liiankin kiltti, joten tullut monesti hyväksikäytetyksi muiden taholta.