Kertokaapas, iäkkäämmät, miltä se tuntuu kun kaverit alkavat kuolemaan pois?

Ei omaan kuolemaan suhtaudu enää edes 60-vuotiaana, saatikka vanhempana, samalla tavalla kuin nuorena. Ihmisen psyyke on jotenkin niin rakentunut, että väistämätön asia on jopa helppo hyväksyä.

No tuskin täällä hirveästi yli 80-vuotiaita kirjoittelee. Ei vielä viisi- tai kuusikymppisiltäkään kavereita jatkuvasti kuole.

Onhan se kaihoisaa, mutta samalla tietää, että he elävät astraalitasolla ja suojelevat meitä tänne jääneitä enkeleinä.

Tässä oppii käsittämään ja suhtautumaan elämään niin, että se on vain tietty ajanjakso mikä lyhenee jokaisella joka päivä.

Itsestäänselvyys, joka oli nuorempana vain puhetta, mutta jonka oppii vasta vanhemmiten ymmärtämään syvällisemmin.

Lohduttomalta. Seurasin vierestä kahden ystäväni 62v. ja 55v. kamppailua syöpää vastaan. Uupuneina (jouluk.2016, toukok. 2017) nukkuivat pois. Jäljelle jää vain muistot ja tyhjyys.

Harva nykyään kuolee pelkästään vanhuuteen.

t: ystävien muistolle N52v.

Katri Helena - Ystäväin

Mulla ei ole vielä kuollut yhtään kaveria tai ystävää. Joitain ikäluokkani tuttuja ja koulutovereita kyllä. Olen 60v.

Olen 50+. Viimeksi viikonlopun lehdessä oli tuttu kuolinilmoituksessa. Oli n. 1,5 vuotta vanhempi kuin minä. Ei tunnu juuri miltään, koska useimpien kuolinsyy on onnettomuus tai todella huonot elintavat. Kahden entisen miesystävän kuolinilmoituksen olen lukenut lehdestä. Toinen oli onnettomuus, toisesta luulen että oli alkoholin suurkulutus. Kuolema tulee kun on tullakseen. Voisihan sitä elää suojattua elämää, mutta silloin jäisi paljon kokematta.

Mulla on noin puolet kavereista kuollut ja ikää vasta 25v. Paskaltahan se tuntuu

Olen sen verran pitkäikäistä sukua, että on hyvin todennäköistä, että minä olen se, joka seuraan kuinka kaverit kuolevat ympäriltä. Sisaruksistani voin kyllä olla jopa se ensimmäinen lähtijä.

Seuraava jännittäminen on, kuka vanhemmistani ja appivanhemmistani on ensimmäinen lähtijä. Kaikki jo yli 70v.

Olen 48 v ja nyt on kolme nuoruuden kaveria kuollut. Yhdellä veritulppa meni aivoihin, yksinsyöpään ja kolmas tappoi itsensä. Nyt kuulin juuri neljännestä, jolla syöpä levinnyt.

Tällaista tämä ihmiselämä on... katsoin juuri valokuvaa levin reissulta 90-luvun alusta, joss olimme 22-27-vuotiaita. Kaikki sinkkuja tuolloin, kukaan ei ollut pariskunta. Näin on mennyt:

1. Nainen, minä: mies petti ja jätti 20 v jälkeen

2. Nainen: ero narsistista, vieläkin traumoja

3. Nainen: mies vain häipyi 15 v aviovuoden jälkeen, luuli olevansa onnellinen

4. Mies: kuoli syöpään

5. Mies: tappoi itsensä

6. Mies: alkoholisoitui, mutta raitistui taannoin

Niin, ei tässä kuolemat tunnu sen kummemmilta....

Kyl ne rupee jo 5-kymppisenä kuoleen.

Juuri sisko haudattiin.

Oma oikee jalka pahasti jo haudassa....

Kävin viikonloppuna entisellä kotiseudulla luin paikallislehdestä kuolinilmoitukset. Niitä oli kahdeksan. Vain yksi kuolleista oli syntynyt 20-luvulla , yksi 60-luvulla ja kuusi oli syntynyt 40-luvulla.

Elämän lopullisuus on yhä todempaa päivä päivältä. Näin ja kohtasin kuolemaa työelämässä yllin kyllin, mutta en kylmettynyt siihen koskaan. Saatoin isäni rajan tuolle puolen ja se tapahtuma jätti itselleni myös levollisen olon ja toiveen, että kunpa joku läheinen on myös rinnalla lopun koittaessa. Sisareni valvoivat äitini vierellä hänen lähtönsä koittaessa.

Ennen ei jätetty kuolevaa potilasta yksin sairaalassa vaan kyettiin irrottamaan yksi henkilökunnasta valvomaan rinnalle, yleensä opiskelija jos heitä oli. Edellinen silloin kun kuoleman merkit olivat selvät, mutta monet kerrat kuolema tuli yllättäen.

Tietysti sairaalassa järjestetään aina olosuhteet niin, että omaiset voivat valvoa kuolevan rinnalla halutessaan ja harva omainen kieltäytyy.

Kuolema kohtaa jokaisen, kannattaa elää elämä nauttien ja pyrkiä ihmisenä tekemään hyvää lähimmäisille.

Terv. Esh( eläkeläinen)

Ekat kuoli kun olin 25 kieppeillä. Siihen tottuu.

Olen 66v ja yks ystävä kuoli syöpään 70 vuotiaana. 3 entistä työkaveria kuollut syöpään, kaikki minua vanhempia. Äiti elää ja on 94 vuotta. En pelkää kuolemaan. Olisin valmis lähtemään vaikka heti. On sairauksia.

Koulukavereita on kuollut jo muutamia, nuorin jo 12-vuotiaana, seuraava vähän yli kolmekymppisenä ja kolmas eläkeiän kynnyksellä. Läheisiä on kuollut niin paljon, että en ole pysynyt edes luvuissa mukana. Ikä on vaihdellut reilusti alle viisikymppisistä aina lähes satavuotiaisiin. Tähän päälle vielä monet kollegat joko jo työikäisinä tai eläkkeellä ollessaan. Menetyksiä on ollut niin paljon, että jotenkin siihen on jo alkanut turtua. Onhan se selvä, että läheisiä suree eri tavalla kuin tuttavia, nuoria eri tavalla kuin iäkkäitä. Minulle kovin paikka on tähän mennessä ollut veljen kuolema viitisentoista vuotta sitten. Kun mies parhaassa iässä kuollee, se on niin epäoikeudenmukaista. 

Joka kolmas sairastuu syöpään ja suuri osa paranee mutta myös yhä useampi menehtyy. Saa kuulla vähän väliä tutuista, jotka ovat menehtyneet. Surullista.

Vihaan otsikoita julkkiksista jotka SELÄTTIVÄT syövän. Syöpään voi sairastua uudelleen. Näin on tapahtunut minun tutuille.

Ihan kivalta, jää täällä vanhainkodissa enemmän syötävää.

Ei ole kavereita, joten ei ole kokemusta.

olen 48v ja nuorin kuollut lähipiiristäni on miespuolinen työkaverini, joka pari vuotta sitten kuoli täysin yllättäen sydänkohtaukseen. Oli hyväkuntoinen, urheileva mies ja kyllä se hiukan säikäytti miten arvaamatonta tämä elämä on. Tämä mies lähti innoissaan työvuorostaan lomamatkalle vaimonsa kanssa ja seuraavana päivänä hampaitaan illalla pestessään hotellissa  sai massiivisen sydänkohtauksen, johon pari päivää myöhemmin sitten kuoli.

Muut lähipiirissäni kuolleet ovat kaikki yli 70v vanhoja.