Lue keskustelun säännöt.
Ovatko ihmiset yleensä ihan aidosti iloisia toisten puolesta?
31.08.2017 |
Onko minussa jotain vikaa, kun en tunne mitään aitoa iloa siitä jos joku toinen menee naimisiin, saa lapsia tai tapahtuu elämässä jotain muuta hienoa? Kertokaas rehellisesti, tunnetteko toisten ihmisten elämän iloista ihan aitoa iloa, vai onko se kaikkien kohdalla enemmän teeskentelyä, ja oikeasti teille on ihan sama?
Kommentit (38)
Tunnen iloa toisten onnistumisesta, varsinkin jos näen ja kuulen heidän ilonsa. Tunnetilojen kautta ilo tarttuu. Se miten vahvasti näin käy, vaihtelee tilanteesta toiseen. Joskus koen iloa toisen puolesta vain pinnallisesti ja ilmaisen sitä jollain muodollisella tavalla. Tämä on ihan ok, vastustan ajatusta, että ihmisen tulisi jotenkin pumpata itseensä positiivisia tunteita. Asennoituminen on viime kädessä valintakysymys, tunteminen ei.
Joku kommentoi, että iloa toisen puolesta kokee varsinkin silloin, jos onnistuminen tapahtuu sellaiselle, jolla on siihen asti ollut vaikeuksia. Allekirjoitan tämän. Ilo (toisen puolesta) korostuu huomattavasti silloin. On normaalia, että tilan parantuminen huonosta hyväksi kirvoittaa voimakkaampia ja syvempiä myötäilon tunteita toisessa ihmisessä kuin se, että lisää myötäkäymisiä liittyy aiempiin myötäkäymisiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En jollei siitä ole minulle jotain hyötyä ja jollen pidä ihmisestä. Muutoin aivan sama.
Vierailija kirjoitti:
En jollei siitä ole minulle jotain hyötyä ja jollen pidä ihmisestä. Muutoin aivan sama.
Siis jos pidän ihmisestä.. yleensä tosin silloinkin aivan sama. Saatan kokea tuollaista pintapuolista ilahtumista hetkellisesti mutta että jotenkin iloitsisin siitä että kaveri saa työpaikan tai vauvan niin en todellakaan. Jollei se siis hyödytä minua mitenkään.
Olen aidosti iloinen, mutta en yleensä mitenkään ylitespursuavasti. Toki siskonlapsien syntymä esim. on ollut sellainen iloinen tapahtuma, että on tuntunut jo todella onnelliselta olo, mutta ei sellaiset asiat, että joku saa esim. töitä/vakinaistetaan/valmistuu koulusta tms. Toki siis iloinen niistäkin, mutta en kyllä voi sanoa sen olevan mikään suurta iloa ja onnea ja euforiaa tuottava hetki minulle, eikä kai se ole tarkoituskaan, eikö se ole pääasia, että se jota "onni" on potkaissut on iloinen, onnellinen ja euforinen?
Työkavereiden asiat ei yleensä minua edes hirveästi kiinnosta. Siis jos työkaverin lapsi valmistuu jostakin, niin ei hetkauta minua suuntaan taikka toiseen, toki kohteliaisuudesta silti onnittelen. Samaten työpaikalla synttäreiden vietot ja sellaiset koen lähinnä kiusallisiski, mutta vapaa-ajalla tietysti mielelläni osallistun kavereiden/läheisten juhlistamiseen, kai se on työpaikalla juuri sitä, että tilanne on luonnoton enkä ole mukana omasta vapaasta tahdostani. Niin ja en vastaavasti oleta myöskään, että muita kiinnostaa minun synttärini tai minun saavutukseni, sitä kohteliasta onnittelua lukuunottamatta.
Muutoin olen hyvin empaattinen ihminen kyllä, ainakin silloin kun kohtaan ihmisiä, välttämättä en muiden murheita kotona murehdi ja öitä valvo siltikään.
Vierailija kirjoitti:
En jollei siitä ole minulle jotain hyötyä ja jollen pidä ihmisestä. Muutoin aivan sama.
Jos alkaa asioita syvällisemmin pohtimaan, niin näinhän se juuri menee. Mutta suurin osa ihmisistä ei tätä näe, eikä myöskään halua että siitä puhutaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen vain harvoin aidosti ja vilpittömästi iloinen toisen puolesta. Yleensä vain lasteni ja kaikkein lähimmäisteni puolesta.
Jos vaikka joku kaverini onnistuu usein asioissa, joissa itsekin haluaisin onnistua, niin kyllä minä ihan rehellistä kateutta tunnen. Tai jos joku saa asioita tekemättä yhtään niin paljon töitä kuin itse tunnen tekeväni, niin tunnen epäoikeudenmukaisuutta, enkä iloa. Jos taas kaveri saa/onnistuu jossain, mikä ei itseäni juuri kiinnosta, niin silloin voin olla neutraalin iloinen hänen puolestaan, vaikkei mitään syvempää tunnetta tulekaan.
Se, että joku tuntematon tai tuttu onnistuu lopulta voittamaan pahat vaikeudet elämässään, niin siitä tunnen kyllä vilpitöntä iloa.
Kyllä minä ainakin iloitsen, olen ilmeisesti aika harvinaisen epäkateellinen ihminen. Kun oma elämä on ok, ei ehkä senkään takia tule kadehtineeksi ja ajatelleeksi, että "miksi tolla noin, miksei mulle ikinä..."
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tottakai! Varsinkin kun jollain kaverilla menee hyvin. Saa itsekin positiivista energiaa siitä kun toinen voi hyvin. Niin kuin edellinenkin sanoi, ei ole minulta pois, päinvastoin.
Nämä on niitä fraaseja joita ihmiset mielellään hokevat kiillottaakseen omaa sädekehäänsä. En halua olla ilkeä, mutta minusta tästä asiasta vaan on syytä puhua.
Se että sinä sanot saavasi itse positiivista energiaa toisen onnesta kertoo sen, että sinulle on tärkeää saada itse jotain hyvää ja se on todellakin täysin inhimillistä. Eikö epäitsekkäintä olisi ajatella että "Tuttu voitti lotossa, minäkin olisin halunnut, tunnen kateutta, mutta kohtelen häntä silti yhtä hyvin kuin aina olen kohdellut ja ehkäpä tuttuni on tehnyt jotain todella hyvää mistä hän sai palkinnoksi tämän"?
Minä en ymmärrä, miksi niin monet kokevat olevansa muiden yläpuolella, olevansa epäinhimillisiä pyhimyksiä, joissa on vain hyviä ja ihailtavia puolia. Sanotaan ettei koskaan muka tunneta kateutta, jotta vältyttäisiin leimautumasta pahaksi ihmiseksi. Mutta kun eivät inhimilliset tunteet ole merkki pahuudesta. Ne ovat merkki siitä että me kaikki ollaan vain ihmisiä.
Kateutta voi tuntea vain siitä mitä itsellä ei ole, mutta jota haluaisi. Monelle suuri omaisuus on loppujen lopuksi ihan samantekevä asia, ja joillekin se on asia joka jo on. Silloin ei ole ongelma iloita toisen voitosta, eikä edes edellytä mitään pyhimystason tyyppiä.
Mistä sinä lottovoiton tähän repäisit? Puhuin ihan yleisesti kateudesta.
Eipä taida olla ja useimmat eivät pysty peittämään kateuttaan. Itse mielestäni olen hyvä piilottamaan kateuden ja näytän iloista hymynaamaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä ajattelen asian ennemmin niin, että ilo tarttuu. Kun joku on iloinen ja onnellinen, minäkin tulen helposti hyvälle tuulelle. En tiiä, itteni vai toisen puolesta, mutta onko sillä väliä? Mä pystyn myös helposti tuntemaan sekä pientä kateutta (olisinpa minäkin jaksanut ponnistella noin, niin olisi voinut saavuttaa saman) ja iloiseksi siitä, että toinen on onnistunut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tottakai! Varsinkin kun jollain kaverilla menee hyvin. Saa itsekin positiivista energiaa siitä kun toinen voi hyvin. Niin kuin edellinenkin sanoi, ei ole minulta pois, päinvastoin.
Nämä on niitä fraaseja joita ihmiset mielellään hokevat kiillottaakseen omaa sädekehäänsä. En halua olla ilkeä, mutta minusta tästä asiasta vaan on syytä puhua.
Se että sinä sanot saavasi itse positiivista energiaa toisen onnesta kertoo sen, että sinulle on tärkeää saada itse jotain hyvää ja se on todellakin täysin inhimillistä. Eikö epäitsekkäintä olisi ajatella että "Tuttu voitti lotossa, minäkin olisin halunnut, tunnen kateutta, mutta kohtelen häntä silti yhtä hyvin kuin aina olen kohdellut ja ehkäpä tuttuni on tehnyt jotain todella hyvää mistä hän sai palkinnoksi tämän"?
Minä en ymmärrä, miksi niin monet kokevat olevansa muiden yläpuolella, olevansa epäinhimillisiä pyhimyksiä, joissa on vain hyviä ja ihailtavia puolia. Sanotaan ettei koskaan muka tunneta kateutta, jotta vältyttäisiin leimautumasta pahaksi ihmiseksi. Mutta kun eivät inhimilliset tunteet ole merkki pahuudesta. Ne ovat merkki siitä että me kaikki ollaan vain ihmisiä.
Kateutta voi tuntea vain siitä mitä itsellä ei ole, mutta jota haluaisi. Monelle suuri omaisuus on loppujen lopuksi ihan samantekevä asia, ja joillekin se on asia joka jo on. Silloin ei ole ongelma iloita toisen voitosta, eikä edes edellytä mitään pyhimystason tyyppiä.
Mistä sinä lottovoiton tähän repäisit? Puhuin ihan yleisesti kateudesta.
Hän ei puhu lottovoitosta, vaan voitosta, tarkoittaen ylipäätään menestystä. Jos oma elämä on kunnossa, ei kadehdituta.
Kovin kirjaimellisesti ja vieläpä väärin luet ihmisten kommentteja.
ohis
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulle tärkeiden ihmisten niin ilot kuin surutkin tuottavat aitoa iloa ja aitoa surua. Näiden kohdalla oma huonokin päiväni muuttuu hyväksi toisen ilon vuoksi ja vastaavasti hyväkin päivä muuttuu hetkessä huonoksi toisen surun vuoksi. Vähemmän tärkeiden, kuten esim työkaverit tai naapurit, kohdalla taas on kyse pikemminkin siitä, että on kiva juttu, että työkaveri saa lapsen tai naapuri on ostanut uuden auton, mutta asia ei vaikuta omaan elämääni ja omiin tunteisiini millään tavalla. Näiden ilo ei paranna huonoa päivääni eikä heidän surunsa pilaa omaa hyvää päivääni. Tuntemattomien kohdalla, esim jos luen lehdestä, että joku julkkispari on saamassa lapsen, reaktioni on lähinnä "aha". Ei vaikuta mitenkään vaan on yksi uutinen tuhansien muiden joukossa.
Minun mielestäni, en ole mitenkään katkera vaikken tunnekaan mitään suurta iloa muiden puolesta. Esim. kun ystäväni oli raskaana, lähinnä surin hänen puolestaan, sillä hän menetti opiskeluvuodet, nuoruuden seurustelut, ystävien kanssa reissaamiset jne. Tiedän että hän kaipaa tällaisia kokemuksia, koska hän itse puhuu siitä. Olen surullinen hänen puolestaan, mutta tietysti kehun hänen äitiyttään ja korostan kuinka tärkeää työtä hän tekee lapsiansa hoitaen ja kasvattaen. Itsehän en edes pidä lapsista, mutta ystävä ei tee sillä tiedolla mitään.
Kun toinen ystävätär erosi, esitin että olen järkyttynyt, ja kyselin että pärjääkö hän nyt varmasti jne. Oikeasti olin riemuissani, suhde oli todella kamala ja mies todella huono. Mutta ystäväni tuskin olisi ilahtunut siitä tiedosta että toivoin heidän eroansa (kukapa nyt haluaisi että ystävä on huonossa suhteessa).
Reaktioni ei ole ollenkaan synkassa sen kanssa mitä oikeasti tunnen. Ja niinhän se on varmasti useimmilla ihmisillä, me annamme ihmisille sen mitä he kaipaavat ja haluavat. Tai ainakin mitä kuvittelemme heidän haluavan. Se on sitä aitoa empatiaa ja toimeen tulemista muiden kanssa. Vähiin kävisi ystävät jos rehellisiä oltaisiin aina toisillemme.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minun mielestäni, en ole mitenkään katkera vaikken tunnekaan mitään suurta iloa muiden puolesta. Esim. kun ystäväni oli raskaana, lähinnä surin hänen puolestaan, sillä hän menetti opiskeluvuodet, nuoruuden seurustelut, ystävien kanssa reissaamiset jne. Tiedän että hän kaipaa tällaisia kokemuksia, koska hän itse puhuu siitä. Olen surullinen hänen puolestaan, mutta tietysti kehun hänen äitiyttään ja korostan kuinka tärkeää työtä hän tekee lapsiansa hoitaen ja kasvattaen. Itsehän en edes pidä lapsista, mutta ystävä ei tee sillä tiedolla mitään.
Kun toinen ystävätär erosi, esitin että olen järkyttynyt, ja kyselin että pärjääkö hän nyt varmasti jne. Oikeasti olin riemuissani, suhde oli todella kamala ja mies todella huono. Mutta ystäväni tuskin olisi ilahtunut siitä tiedosta että toivoin heidän eroansa (kukapa nyt haluaisi että ystävä on huonossa suhteessa).
Reaktioni ei ole ollenkaan synkassa sen kanssa mitä oikeasti tunnen. Ja niinhän se on varmasti useimmilla ihmisillä, me annamme ihmisille sen mitä he kaipaavat ja haluavat. Tai ainakin mitä kuvittelemme heidän haluavan. Se on sitä aitoa empatiaa ja toimeen tulemista muiden kanssa. Vähiin kävisi ystävät jos rehellisiä oltaisiin aina toisillemme.
Tuo on ihan ymmärrettävää, että annetaan ihmisille sellaisia reaktioita kuin he haluavat, mutta en silti sanoisi sitä aidoksi empatiaksi. Varsinkin jenkeissä, monissa paikoissa, tuo epäaito feikkaaminen taitaa olla tyypillistä.
Ihmisestä kuitenkin ajan kuluessa paljastuu myös se oikea luonne, ja feikkaaja paljastuu lopulta. Ei tietenkään, jos ollaan harvoin tekemisissä, mutta jos on ystävä, jonka kanssa on paljon tekemisissä tai oma kumppani, niin kyllä oikeasti empaattisen ja feikkaavan empaattisen eron lopulta huomaa.
Vierailija kirjoitti:
Tottakai! Varsinkin kun jollain kaverilla menee hyvin. Saa itsekin positiivista energiaa siitä kun toinen voi hyvin. Niin kuin edellinenkin sanoi, ei ole minulta pois, päinvastoin.
Siinäpä se, jos sulla on ollut aina kavereita. Totta kai siitä saa itseluottamusta elämään, kun tietää, että lähellä on ihmisiä jotka välittää.
Sitten se menee vaikeaksi, kun ketään ei kiinnosta, mitä sulle kuuluu. On todella vaikeaa olla vilpittömästi iloinen toisen puolesta, kun on kroonisen yksinäinen.
Mikä neuvoksi tähän ongelmaan?
En tunne yleensä kateutta tai vahingoniloakaan. Ilo toisen puolesta on ehkä sellainen älyllinen asia, mutta ei mene tunteisiin asti. Voin todeta, että tämä on hyvä juttu, mutta harvemmin tulee koettua sitä oikeaa tunnetta eli ilon läikähdystä rinnassa. Vasta sitten kun läheiselle ihmiselle käy jotain hyvää, koen itsekin samaa tunnetta. Jonkun muun asioista saatan ehkä kokea kuitenkin jonkinlaista tyytyväisyyttä.
Eilen eräs englantia puhuva nuori nainen kysyi minulta neuvoa matkahuollon bussiterminaaliin. Hän oli suunnistamassa ihan väärään suuntaan ja neuvoin hänelle tien. Hän näytti niin ilahtuneelta.
Siitä tuli koko päiväksi todella hyvä mieli.
Tietysti olen iloinen muiden puolesta! En muista koska olisin tuntenut kateutta, olen sellainen peruspositiivinen ihminen, tyytyväinen hyvin vähään.
Olen huomannut olevani vilpittömän, innostuneen iloinen ihan lähimpien puolesta. Siis esim. siskoni ja jälkikasvuni. Muiden onnellisuus ja iloiset tapahtumat toki ilahduttavat, olen iloinen heidän puolestaan ja kyselen asiasta jne., mutta ei niillä mun elämään mitään suurta vaikutusta ole. Hieno juttu, mutten esim. kaikkien kavereiden ylennyksillä tai hienoilla lomamatkakokemuksilla leijaile pilvissä. Eikä sen tarvitse olla kateutta. Tuo kateuskortti on vain niin helppo vetää esiin selittämään joka asiaa, mutta ei kaikki asiat ihan oikeasti niin syvälle ihon alle mene.