Ystäväni, kolmen lapsen yh, on katkera minun elämästäni

Kirjoitan tämän avauksen koska tekee vaan mieli avautua edes johonkin. Olen ollut lastentarhasta saakka tähän hetkeen (29-vuotiaaksi) ystävä erään ihmisen kanssa, joka alkaa nyt käydä vähän liikaa hermoille.

Meidän tiemme alkoivat kulkea eri suuntiin jo yläasteen lopulla. Hän muuttui ongelmanuoreksi, jätti koulut käymättä ja keskittyi bilettämiseen ja alkoholiin. Minä menin lukioon, sieltä yliopistoon ja sittemmin olen valmistunut ja hyvässä, hyväpalkkaisessa työssä. Ei minunkaan elämäni silti ruusuilla tanssimista ole, työstressi on kuluttavaa, vapaa-aikaa ei ole tarpeeksi, enkä ole ehtinyt ajatellakaan perheen perustamista.

Ystäväni ei ole ollut päivääkään elämässään töissä, ja lapsia hän on hankkinut jo kolme kappaletta kolmen eri miehen kanssa. Kukaan noista miehistä ei ole kuvioissa enää. Lapset ovat kaikki tavalla tai toisella erityislapsia, ja epäilen epäsäännöllisen elämäntyylin ja äitinsä henkilökohtaisten ongelmien olevan tässä osatekijä.

Olen ollut ystäväni tukena jo vuosia parhaani mukaan. Samaa ei voi sanoa hänestä, ei häntä koskaan kiinnostanut miten minulla menee mm. opiskelun saralla.

Viime aikoina hän on alkanut purkaa turhautumistaan elämäänsä minuun. Viimeinen pisara oli, kun hän kertoi näkemyksensä siitä miten minulle on kaikki tämä "menestykseni" kannettu hopealautasella eteen. On kyllä totta että esim. lapsuudenperheemme olivat hyvin erilaiset ja minua on aina kannustettu opiskelemaan kun taas häntä ei, mutta onhan se mielenkiintoista tulla mollatuksi saavutuksistaan, kun on vuosikausia opiskellut ja kituutellut opintotuella päästäkseen tavoitteeseensa! Ystävässäni on paljon hyvää, mutta totuus on että sinä aikana kun minä tietoisesti pyrin elämässäni eteenpäin, keskittyi hän huonoon seuraan, juhlimiseen ja lasten tekemiseen vailla mitään edellytyksiä elättää heitä omin avuin.

Ja kaiken tämän jälkeen minä saan osakseni syytöksiä helposta elämästä. Väärin. Elämä on valintoja!