Lue keskustelun säännöt.
Miten jaksaa masentuneen puolison rinnalla? Saako masentuneen jättää?
29.08.2017 |
Mies joutui pyörätuoliin pari vuotta sitten. Oli ja on edelleen miehelle kova paikka, mutta nyt alkaa omat voimat olla todella vähissä, kun mies on käytännössä yks hoidettava lisää. Miehen masennus johtuu suurelta osin pyörätuoliin joutumisesta ja siitä, ettei hän ole oikeastaan mitään apua vastaan. On tarjottu jopa hoitoa osastolla, mutta mies on kieltäytynyt. On käynyt monilla terapeuteilla, ekaks julkisilla, nyt yksityisellä. Useimmiten ei edes jaksa mennä terapiaan vaan peruu sen millon milläkin verukkeella.
Meillä on kolme lasta. Nuorin on vähän vajaa 2v ja hän ei vieläkään nuku kokonaisia öitä, joten sekin syö omaa jaksamista. Muut lapset on 7v ja 4v. Lapset myös oireilee ilmeisesti siksi, kun isä on nykyään niin passiivinen eikä tee lasten tai muutenkaan yhtään mitään.
Käytännössä yksinhuoltajana avioliitossa ja nyt mennään niin omien voimavarojen äärirajoilla. Kaipaan sitä aikaa, kun oli puoliso, jonka kanssa keskustella asioista, päättää asioista yhdessä jne. ja että yleensäkin oli joku tukena ja sanomassa, että kyllä kaikki järjestyy, kun itsellä usko ei siihen riittänyt.
Välillä on tullut mietittyä jopa eroa, vaikka ajatuskin tuntuu kamalalta. Kotona olo ahdistaa mm. miehen kiukuttelun ja negatiivisuuden takia. Olo on paljon parempi mm. töissä tai kun oltu lasten kanssa välillä esim. sukulaisten luona.
Miten masentuneen rinnalla jaksaa masentumatta itse? Miten masentuneen voi saada suhtautumaan jotenkin myönteisemmin hoitoon tai siis ottamaan sitä yleensäkin vastaan? Jotain vinkkejä?
Kommentit (35)
Ei eroamiseen tarvitse kysyä lupaa keneltäkään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Selvä se, että miehen pitäisi yrittää parantua masennuksestaan.
Mutta mitä ap ajattelisi, jos mies olisi jo yrittänyt vaikka pari vuotta täysillä, mutta olisi edelleen masentunut. Sittenkö ap kestäisi tilanteen ja elelisi edelleen miehensä kanssa.
No itse asiassa kyllä. Jos mies oikeasti olisi tämän parin vuoden aikana ottanut kaiken tarjotun avun vastaan ja oikeasti yrittänyt parantua eikä vaan möllöttäis kotona ja keksis millon minkäkin tekosyyn, ettei vaan tarvitse mennä terapiaan tmv. Tilanne olisi aivan eri, koska mies olisi tällöin edes yrittänyt ja vaikkei olisikaan vielä parantunut niin tilanne olisi silti eri kuin nyt.
Lähipiirissä on ollut kahdellakin ihmisellä masennusta ja toisen kesti siitä huolimatta, että otti alusta asti apua vastaan mukisematta niin toipua masennuksesta useamman vuoden. Joten en todellakaan oleta niin kun jo aiemminkin olen kirjottanut, että jos mies alkaa ottaa apua vastaan, että sitten tapahtuu jokin nopea parantuminen, koska niinhän se ei mene.
ap
Vierailija kirjoitti:
Lasten kannalta masentunut isä sinun hoivissasi on parempi kuin yksin jätetty masentunut isä, joka masentuu entisestään ja alkaa itsemurhayritykset tai jää muuten nälissään sänkyyn vaan makaamaan.
Lapsista olisi riipivää kuulla, miten isä sanoisi, että hänet on jätetty yksin ja ei pärjää. Lapset sen pärjäämättömyyden näkisivätkin.
Voisitteko mennä avioparileirille tms apuun, jossa voisitte keskustella asioistanne. Ehkä miehesi ei jotenkin tajua näkökulmaasi ja sinä et hänen.
Niin kun jo olen monesti sanonut, että mä en enää kovin kauaa jaksa tätä saman katon alla asumista, jos tilanne jatkuu samanlaisena. Kotona olo ahdistaa ja lapset oireilee, kun ennen niin aktiivinen isä on täysin apaattinen/passiivinen ja kiukuttelee niin lapsille kun mullekin.
No suurin ongelma on nimenomaan se, ettei mies enää halua keskustella mistään asioista. Mihinkään ei saa mitään kunnollisia vastauksia, lähinnä jotain äkäsiä murahduksia. Pariterapiaa olen ehdottanut ja mies ollut tätä vastaan. Kerran jopa varasin ajan pariterapeutille, jolle siis ensin selitin tilanteemme ja miehen vastusteluista huolimatta vein hänet sinne, mutta sekään ei oikeastaan mitään auttanut, koska mies ei tuollakaan suostunut mistään keskustelemaan. Tilanne on niin umpisolmussa enkä enää tiedä mitä tehdä, jos mies edelleenkin kieltäytyy tarjotusta avusta.
ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Parisuhteessa ollaan, koska se parantaa omaa elämää jollakin tavalla. Ei siinä toisen mieliksi tai säälistä olla. Jos parisuhde ei enää lisää onnellisuuttasi, eikä tilanne osoita mitään merkkejä paremmasta, lapseton ihminen on vapaa lähtemään.
Jos suhteeseen on hankittu lapsia, tilanne on hieman monimutkaisempi. Silloin tulee valita se vaihtoehto, joka on lasten hyvinvoinnin kannalta paras, vaikka vanhempi joutuisi joustamaan omista tarpeistaan. Tämän hyväksyy jokainen, joka lapsia hankkii.
Ei avioliitto ole konmarittamista. Ei voi olla niin, että jos ei koe avioliitosta enää iloa, niin se jätetään.
Ei vain voi olla vaan pitää olla. Minulle parisuhde on täysin vapaaehtoinen järjestely, jonka tarkoituksena on molempien osapuolten onnellisuuden lisääminen. Jos tämä järjestely ei enää toimi, eikä sitä yrityksistä huolimatta saada korjattua, on vain ja ainoastaan oikein purkaa se
Kenenkään ei pidä joutua luopumaan onnellisuudestaan parisuhteen takia. Erityisen tärkeä neuvo tämä on uhrimielisille naisille.
Olen aivan eri mieltä. Minusta rakkaan ihmisen takia pitää joustaa ja yrittää. Ei avioliitto siten minusta eroa muista läheisistä ihmissuhteista: jos vaikkapa isäni onkin nyt 90-vuotiaana rasittava jäärä, en katkaise suhdettani häneen sen takia. Tai vaikka lapseni nyt teini-iässä on välillä tosi ärsyttävä, en katkaise välejäni häneen.
Toisin sanoen rakkaus aiheuttaa sen, että pitää yrittää. Paremman toivossa en halua heittää hanskoja tiskiin.
Tietysti asia on eri silloin, jos toinen ei millään auttamisella suostu yrittämään ja vastuullani on lasten mielenterveys.
Mutta aika kylmänä ja itsekkäänä pidän ajatusta siitä, että heti, kun parisuhde lakkaa olemasta pelkästään KIVAA, niin potkua persauksille. Jos tuo asennne on yleinen, se selittää toki osaltaan nykyisiä avioerolukuja.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Parisuhteessa ollaan, koska se parantaa omaa elämää jollakin tavalla. Ei siinä toisen mieliksi tai säälistä olla. Jos parisuhde ei enää lisää onnellisuuttasi, eikä tilanne osoita mitään merkkejä paremmasta, lapseton ihminen on vapaa lähtemään.
Jos suhteeseen on hankittu lapsia, tilanne on hieman monimutkaisempi. Silloin tulee valita se vaihtoehto, joka on lasten hyvinvoinnin kannalta paras, vaikka vanhempi joutuisi joustamaan omista tarpeistaan. Tämän hyväksyy jokainen, joka lapsia hankkii.
Ei avioliitto ole konmarittamista. Ei voi olla niin, että jos ei koe avioliitosta enää iloa, niin se jätetään.
Ei vain voi olla vaan pitää olla. Minulle parisuhde on täysin vapaaehtoinen järjestely, jonka tarkoituksena on molempien osapuolten onnellisuuden lisääminen. Jos tämä järjestely ei enää toimi, eikä sitä yrityksistä huolimatta saada korjattua, on vain ja ainoastaan oikein purkaa se
Kenenkään ei pidä joutua luopumaan onnellisuudestaan parisuhteen takia. Erityisen tärkeä neuvo tämä on uhrimielisille naisille.
Olen aivan eri mieltä. Minusta rakkaan ihmisen takia pitää joustaa ja yrittää. Ei avioliitto siten minusta eroa muista läheisistä ihmissuhteista: jos vaikkapa isäni onkin nyt 90-vuotiaana rasittava jäärä, en katkaise suhdettani häneen sen takia. Tai vaikka lapseni nyt teini-iässä on välillä tosi ärsyttävä, en katkaise välejäni häneen.
Toisin sanoen rakkaus aiheuttaa sen, että pitää yrittää. Paremman toivossa en halua heittää hanskoja tiskiin.
Tietysti asia on eri silloin, jos toinen ei millään auttamisella suostu yrittämään ja vastuullani on lasten mielenterveys.
Mutta aika kylmänä ja itsekkäänä pidän ajatusta siitä, että heti, kun parisuhde lakkaa olemasta pelkästään KIVAA, niin potkua persauksille. Jos tuo asennne on yleinen, se selittää toki osaltaan nykyisiä avioerolukuja.
Ja tuo siis oli seiskan kommentti, sorry unohdus
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos alkaa vaikuttaa lapsiin negatiivisesti niin kyllä erokin voi olla paras ratkaisu.Joo myötä ja vastamäessä,mutta lasten hyvinvointi menee minusta etusijalle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Parisuhteessa ollaan, koska se parantaa omaa elämää jollakin tavalla. Ei siinä toisen mieliksi tai säälistä olla. Jos parisuhde ei enää lisää onnellisuuttasi, eikä tilanne osoita mitään merkkejä paremmasta, lapseton ihminen on vapaa lähtemään.
Jos suhteeseen on hankittu lapsia, tilanne on hieman monimutkaisempi. Silloin tulee valita se vaihtoehto, joka on lasten hyvinvoinnin kannalta paras, vaikka vanhempi joutuisi joustamaan omista tarpeistaan. Tämän hyväksyy jokainen, joka lapsia hankkii.
Ei avioliitto ole konmarittamista. Ei voi olla niin, että jos ei koe avioliitosta enää iloa, niin se jätetään.
Ei vain voi olla vaan pitää olla. Minulle parisuhde on täysin vapaaehtoinen järjestely, jonka tarkoituksena on molempien osapuolten onnellisuuden lisääminen. Jos tämä järjestely ei enää toimi, eikä sitä yrityksistä huolimatta saada korjattua, on vain ja ainoastaan oikein purkaa se
Kenenkään ei pidä joutua luopumaan onnellisuudestaan parisuhteen takia. Erityisen tärkeä neuvo tämä on uhrimielisille naisille.
Olen aivan eri mieltä. Minusta rakkaan ihmisen takia pitää joustaa ja yrittää. Ei avioliitto siten minusta eroa muista läheisistä ihmissuhteista: jos vaikkapa isäni onkin nyt 90-vuotiaana rasittava jäärä, en katkaise suhdettani häneen sen takia. Tai vaikka lapseni nyt teini-iässä on välillä tosi ärsyttävä, en katkaise välejäni häneen.
Toisin sanoen rakkaus aiheuttaa sen, että pitää yrittää. Paremman toivossa en halua heittää hanskoja tiskiin.
Tietysti asia on eri silloin, jos toinen ei millään auttamisella suostu yrittämään ja vastuullani on lasten mielenterveys.
Mutta aika kylmänä ja itsekkäänä pidän ajatusta siitä, että heti, kun parisuhde lakkaa olemasta pelkästään KIVAA, niin potkua persauksille. Jos tuo asennne on yleinen, se selittää toki osaltaan nykyisiä avioerolukuja.
Olkiukko. Kiva-sanaa ei ole käyttänyt kukaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Viisas neuvo palstalta vuosien takaa: on lupa lähteä, kun et jaksa enää sairastumatta itse, eikä mikään apu auta jaksamaan.
Mutta mielestäni te ette ole vielä siinä tilanteessa, että kaikki apukeinot olisi kokeiltu. Ensinnäkin voisit ap hakeutua myös itse ammattiavun piiriin, jotta saisit purettua jollekin taakkaasi. Lisäksi miehelle on tehtävä tavalla tai toisella selväksi, että et enää kestä, mikäli hän ei ota apua vastaan. Tämän voi tehdä myös ammattiauttajan, esim. pariterapeutin, vastaanotolla.
Sellainen lohdutuksen sana, että mikäli mies suostuu hoitoon (esim. sopivaan masennuslääkitykseen), tilanteenne voi alkaa helpottua melko nopeastikin. Onko miehellä mitään harrastuksia tai mielenkiinnon kohteita, joista saisi elämään sisältöä? Onko hänellä vertaistukea?
No ei ehkä vielä olla siinä tilanteessa, että kaikki ois kokeiltu, varsinkaan kun mies ei apua ota vastaan. Mutta jos tilanne jatkuu samanlaisena pitkään niin sitten en enää tiedä miten itse jaksan, koska masennuksen oireita alkaa itselläkin olla.
Mä olen itse asiassa ens viikolla menossa itse "terapeutille", koska jo pidempään tuntunut, ettei oma pää kestä tätä tilannetta ja vaikka lähipiiri kuunteleekin niin ei sekään pidemmän päälle auta vaan tarvitsen nimenomaan itsekin ammattilaista.
Miehen kanssa keskustelen tänään tai huomenna, ettei tilanne voi jatkua tällaisena vaan hänen on alettava ottaa apua vastaan. Lapset menevät muutamaksi päiväksi isovanhemmille juuri siksi, että saadaan miehen kanssa keskusteltua rauhassa.
Miehen harrastukset ovat tähän asti liittyneet liikuntaan ja pyörätuoliin joutumisen jälkeen ei ole ne kiinnostaneet. Vertaistukeakin miehelle on tarjottu, mutta sille mies on viitannut kintaalla sanoen, ettei sitä tarvitse. Olen yrittänyt saada miehen kiinnostumaan mm. liikkumisesta yrittämällä houkutella lähtee kokeilee jotakin ja muutaman kerran konkreettisesti vienyt paikan päälle kertomatta mihin ollaan menossa. Näistä ei ole ollut mitään apua ja aina olen saanut haukut, että miks miestä sinne vien, kun ei hänestä siihen koskaan ole jne.
Samoin olen yrittänyt saada miehen kiinnostumaan jostain muusta, mutta mikään ei kiinnosta ja omasta mielestään ei pysty enää mitään tekemään, kun jalat on halvaantuneet. Totuus on kyllä aivan eri ja varmasti pystyisi liikuntaakin harrastamaan, jos vaan haluaisi.
ap
Kuulostaa siltä, että kun vielä puhut miehesi kanssa jaksamisesi loppuvan, olet tehnyt puolisona kaiken voitavasi. Olisi varmaan hyvä painottaa miehelle, että edellytät häneltä nyt hoidon vastaanottamista, etkä (nopeaa) parantumista. Loppu riippuu miehestä, niin raadollista kuin se onkin. Tekipä hän minkä ratkaisun hyvänsä, sinun on ajateltava omaa mielenterveyttäsi niin itsesi kuin lastenne vuoksi. Yritä sivuuttaa syyllistävät kommentit, koska ne tulevat ihmisiltä, jotka eivät tiedä kokonaistilannettanne, eivätkä osaa samaistua osaasi.
Kävin vähän samantapaisen prosessin läpi vuosia sitten, kun silloinen avomieheni sairastui äkillisesti hyvin vaikeaan psyykkiseen sairauteen. Hän oli osittain sairaudentunnoton, joten tarjottu hoito ei tehonnut parhaalla mahdollisella tavalla. Olin käytännössä miehen omaishoitaja ja paloin kaikista tukitoimista huolimatta niin pahasti loppuun, että lopulta ero oli ainoa vaihtoehto. Mies päätyi valitettavasti itsemurhaan. Tunsin tietysti valtavaa syyllisyyttä, mutta olen edelleen sitä mieltä, että tein oikean päätöksen erotessani, koska olisin lopulta sairastunut yhtä pahasti kuin mies, enkä myöskään pystynyt auttamaan häntä mitenkään sairautensa kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Parisuhteessa ollaan, koska se parantaa omaa elämää jollakin tavalla. Ei siinä toisen mieliksi tai säälistä olla. Jos parisuhde ei enää lisää onnellisuuttasi, eikä tilanne osoita mitään merkkejä paremmasta, lapseton ihminen on vapaa lähtemään.
Jos suhteeseen on hankittu lapsia, tilanne on hieman monimutkaisempi. Silloin tulee valita se vaihtoehto, joka on lasten hyvinvoinnin kannalta paras, vaikka vanhempi joutuisi joustamaan omista tarpeistaan. Tämän hyväksyy jokainen, joka lapsia hankkii.
Ei avioliitto ole konmarittamista. Ei voi olla niin, että jos ei koe avioliitosta enää iloa, niin se jätetään.
Ei vain voi olla vaan pitää olla. Minulle parisuhde on täysin vapaaehtoinen järjestely, jonka tarkoituksena on molempien osapuolten onnellisuuden lisääminen. Jos tämä järjestely ei enää toimi, eikä sitä yrityksistä huolimatta saada korjattua, on vain ja ainoastaan oikein purkaa se
Kenenkään ei pidä joutua luopumaan onnellisuudestaan parisuhteen takia. Erityisen tärkeä neuvo tämä on uhrimielisille naisille.
Olen aivan eri mieltä. Minusta rakkaan ihmisen takia pitää joustaa ja yrittää. Ei avioliitto siten minusta eroa muista läheisistä ihmissuhteista: jos vaikkapa isäni onkin nyt 90-vuotiaana rasittava jäärä, en katkaise suhdettani häneen sen takia. Tai vaikka lapseni nyt teini-iässä on välillä tosi ärsyttävä, en katkaise välejäni häneen.
Toisin sanoen rakkaus aiheuttaa sen, että pitää yrittää. Paremman toivossa en halua heittää hanskoja tiskiin.
Tietysti asia on eri silloin, jos toinen ei millään auttamisella suostu yrittämään ja vastuullani on lasten mielenterveys.
Mutta aika kylmänä ja itsekkäänä pidän ajatusta siitä, että heti, kun parisuhde lakkaa olemasta pelkästään KIVAA, niin potkua persauksille. Jos tuo asennne on yleinen, se selittää toki osaltaan nykyisiä avioerolukuja.
Missäköhän alottaja tai kukaan muukaan on sanonut, että kyllä puolison saa jättää, kun ei ole enää kivaa? Sivusta seurannut tätä ketjua, mutta kyllä musta alottajalla on pikkasen eri tilanne kun vaan se, ettei parisuhde olekaan enää kivaa ja haluaa erota.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Parisuhteessa ollaan, koska se parantaa omaa elämää jollakin tavalla. Ei siinä toisen mieliksi tai säälistä olla. Jos parisuhde ei enää lisää onnellisuuttasi, eikä tilanne osoita mitään merkkejä paremmasta, lapseton ihminen on vapaa lähtemään.
Jos suhteeseen on hankittu lapsia, tilanne on hieman monimutkaisempi. Silloin tulee valita se vaihtoehto, joka on lasten hyvinvoinnin kannalta paras, vaikka vanhempi joutuisi joustamaan omista tarpeistaan. Tämän hyväksyy jokainen, joka lapsia hankkii.
Ei avioliitto ole konmarittamista. Ei voi olla niin, että jos ei koe avioliitosta enää iloa, niin se jätetään.
Ei vain voi olla vaan pitää olla. Minulle parisuhde on täysin vapaaehtoinen järjestely, jonka tarkoituksena on molempien osapuolten onnellisuuden lisääminen. Jos tämä järjestely ei enää toimi, eikä sitä yrityksistä huolimatta saada korjattua, on vain ja ainoastaan oikein purkaa se
Kenenkään ei pidä joutua luopumaan onnellisuudestaan parisuhteen takia. Erityisen tärkeä neuvo tämä on uhrimielisille naisille.
Olen aivan eri mieltä. Minusta rakkaan ihmisen takia pitää joustaa ja yrittää. Ei avioliitto siten minusta eroa muista läheisistä ihmissuhteista: jos vaikkapa isäni onkin nyt 90-vuotiaana rasittava jäärä, en katkaise suhdettani häneen sen takia. Tai vaikka lapseni nyt teini-iässä on välillä tosi ärsyttävä, en katkaise välejäni häneen.
Toisin sanoen rakkaus aiheuttaa sen, että pitää yrittää. Paremman toivossa en halua heittää hanskoja tiskiin.
Tietysti asia on eri silloin, jos toinen ei millään auttamisella suostu yrittämään ja vastuullani on lasten mielenterveys.
Mutta aika kylmänä ja itsekkäänä pidän ajatusta siitä, että heti, kun parisuhde lakkaa olemasta pelkästään KIVAA, niin potkua persauksille. Jos tuo asennne on yleinen, se selittää toki osaltaan nykyisiä avioerolukuja.
Missäköhän alottaja tai kukaan muukaan on sanonut, että kyllä puolison saa jättää, kun ei ole enää kivaa? Sivusta seurannut tätä ketjua, mutta kyllä musta alottajalla on pikkasen eri tilanne kun vaan se, ettei parisuhde olekaan enää kivaa ja haluaa erota.
Komppi! Ap on kertomansa perusteella yrittänyt kaikkensa jo parin vuoden ajan ja yrittäisi varmasti pidempäänkin, jos oma ja lasten mielenterveys ei olisi nyt vaakalaudalla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Parisuhteessa ollaan, koska se parantaa omaa elämää jollakin tavalla. Ei siinä toisen mieliksi tai säälistä olla. Jos parisuhde ei enää lisää onnellisuuttasi, eikä tilanne osoita mitään merkkejä paremmasta, lapseton ihminen on vapaa lähtemään.
Jos suhteeseen on hankittu lapsia, tilanne on hieman monimutkaisempi. Silloin tulee valita se vaihtoehto, joka on lasten hyvinvoinnin kannalta paras, vaikka vanhempi joutuisi joustamaan omista tarpeistaan. Tämän hyväksyy jokainen, joka lapsia hankkii.
Ei avioliitto ole konmarittamista. Ei voi olla niin, että jos ei koe avioliitosta enää iloa, niin se jätetään.
Ei vain voi olla vaan pitää olla. Minulle parisuhde on täysin vapaaehtoinen järjestely, jonka tarkoituksena on molempien osapuolten onnellisuuden lisääminen. Jos tämä järjestely ei enää toimi, eikä sitä yrityksistä huolimatta saada korjattua, on vain ja ainoastaan oikein purkaa se
Kenenkään ei pidä joutua luopumaan onnellisuudestaan parisuhteen takia. Erityisen tärkeä neuvo tämä on uhrimielisille naisille.
Olen aivan eri mieltä. Minusta rakkaan ihmisen takia pitää joustaa ja yrittää. Ei avioliitto siten minusta eroa muista läheisistä ihmissuhteista: jos vaikkapa isäni onkin nyt 90-vuotiaana rasittava jäärä, en katkaise suhdettani häneen sen takia. Tai vaikka lapseni nyt teini-iässä on välillä tosi ärsyttävä, en katkaise välejäni häneen.
Toisin sanoen rakkaus aiheuttaa sen, että pitää yrittää. Paremman toivossa en halua heittää hanskoja tiskiin.
Tietysti asia on eri silloin, jos toinen ei millään auttamisella suostu yrittämään ja vastuullani on lasten mielenterveys.
Mutta aika kylmänä ja itsekkäänä pidän ajatusta siitä, että heti, kun parisuhde lakkaa olemasta pelkästään KIVAA, niin potkua persauksille. Jos tuo asennne on yleinen, se selittää toki osaltaan nykyisiä avioerolukuja.
Missäköhän alottaja tai kukaan muukaan on sanonut, että kyllä puolison saa jättää, kun ei ole enää kivaa? Sivusta seurannut tätä ketjua, mutta kyllä musta alottajalla on pikkasen eri tilanne kun vaan se, ettei parisuhde olekaan enää kivaa ja haluaa erota.
Komppi! Ap on kertomansa perusteella yrittänyt kaikkensa jo parin vuoden ajan ja yrittäisi varmasti pidempäänkin, jos oma ja lasten mielenterveys ei olisi nyt vaakalaudalla.
Villi veikkaus, että nämä, jotka paheksuvat masentuneen puolison jättämistä, koska sillon masentuneen tilanne vaan pahenisi niin eivät ajattele yhtään, että läheisetkin voivat ihan oikeasti masentua siihen tilanteeseen, ettei masentunut ota apua vastaan ja käyttäytyy lapsellisesti. Todennäkösesti heillä ei myöskään ole minkäänlaista kokemusta asiasta vaan haluavat vaan syyllistää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No jätä se, kun sitä niin kovin näytät haluavan!
Jos sairastuisin vakavaan masennukseen tai muuhun sairauteen joka veisi elämänilon kumppaniltani tai lapsiltani, eikä parantumista olisi tapahtunut pariin vuoteen, en ikimaailmassa haluaisi heidän jäävän kärsimään kanssani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ootko ollu yhteydessä FinFamiin? Sieltä saa tukea ja neuvoa, jos oma läheinen oireilee tai sairastaa psyykkisesti. Oman alueyhdistyksen löytää täältä: https://finfami.fi/
No ei ehkä vielä olla siinä tilanteessa, että kaikki ois kokeiltu, varsinkaan kun mies ei apua ota vastaan. Mutta jos tilanne jatkuu samanlaisena pitkään niin sitten en enää tiedä miten itse jaksan, koska masennuksen oireita alkaa itselläkin olla.
Mä olen itse asiassa ens viikolla menossa itse "terapeutille", koska jo pidempään tuntunut, ettei oma pää kestä tätä tilannetta ja vaikka lähipiiri kuunteleekin niin ei sekään pidemmän päälle auta vaan tarvitsen nimenomaan itsekin ammattilaista.
Miehen kanssa keskustelen tänään tai huomenna, ettei tilanne voi jatkua tällaisena vaan hänen on alettava ottaa apua vastaan. Lapset menevät muutamaksi päiväksi isovanhemmille juuri siksi, että saadaan miehen kanssa keskusteltua rauhassa.
Miehen harrastukset ovat tähän asti liittyneet liikuntaan ja pyörätuoliin joutumisen jälkeen ei ole ne kiinnostaneet. Vertaistukeakin miehelle on tarjottu, mutta sille mies on viitannut kintaalla sanoen, ettei sitä tarvitse. Olen yrittänyt saada miehen kiinnostumaan mm. liikkumisesta yrittämällä houkutella lähtee kokeilee jotakin ja muutaman kerran konkreettisesti vienyt paikan päälle kertomatta mihin ollaan menossa. Näistä ei ole ollut mitään apua ja aina olen saanut haukut, että miks miestä sinne vien, kun ei hänestä siihen koskaan ole jne.
Samoin olen yrittänyt saada miehen kiinnostumaan jostain muusta, mutta mikään ei kiinnosta ja omasta mielestään ei pysty enää mitään tekemään, kun jalat on halvaantuneet. Totuus on kyllä aivan eri ja varmasti pystyisi liikuntaakin harrastamaan, jos vaan haluaisi.
ap