Ilmiö, jonka olen huomannut mielenterveys-, päihdeongelmista kärsivillä äideillä.

Se ilmiö liittyy jotenkin vääristyneeseen kuvaan itsestä suhteessa lapseen. Lapsi nähdään enemmän sen oman egon pönkityksen jatkeena kuin omana yksilönään. Lapsen tehtävä on olla olemassa,  jotta tämä henkilö saa olla se "rakastava äiti", vaikka oikeasti äidin pitäisi olla olemassa, jotta lapsi pääsee kasvamaan ja kehittymään turvallisesti.

Saman huomannut ja vielä senkin, että yleensä äiti ja lapset ovat  lihavia. Äiti rakastaa ruoalla, kun ei muuten kykene. Some täynnä lässynläätä ja kuvia milloin mokkapalapellillisestä, milloin kinderpiirakasta, viikonlopun mässyistä ja aina tekstinä jotain, että "leipasin murusille vähän iltapalaa".

Totta. Itsensä korostamisesta siinä on varmaan myös kyse. Ap

Ja sitten myös liika tavaran ostaminen: jos ei pysty muuten tarjoamaan lapselle esim. virikkeitä. Lapselle ostetaan liikaa tavaraa, koska äiti niiiiiin rakastaaaaaa.

No ja sama näkyy ihan kaikessa. Työelämässä nämä samata ovat korvaamattomia ja tekevät enemmän töitä kuin koko osasto yhteensä. Ja kun ovat sairaslomalla tms poissa niin kaikki toimii vain sujuvammin.

Se on tietynlainen häiriö sekin, ei koske kaikkia mt-ongelmaisia.

Ehkä osa totuutta. Monesti saa lehdistä lukea niistä päihdeäideistä joiden pikku lapset on jätetty yksin kotiin baarireissulle lähtiessä... Tärkeintä olisi kartoittaa jo raskaus aikana neuvolassa tarkemmin päihde ja mielenterveysongelmia jotta apua saataisiin ajoissa.

No saman meinasin sanoa kerran. Nämä äidit jotka esittävät itsensä niin sosiaalisena että on kummeja joka lähtöön, kavereita joiden lapset kaveeraa omien lasten kanssa , Facebook kavereita, some kuvia synttäreistä tai muista juhlista, somepäivityksiä siitä kuinka aktiivista elämää eletään "mä just kuskasin lapset ratsastamaan (sossun tuella) ovat niitä joilla on sen verran vanhemmuus hukassa että lapsi tai lapset huostaanotetaan tai sitten jopa ehdottavat itse tätä vaihtoehtoa kun se elämä ei olekaan yhtä somekuvie ottamista tai sitä että lapset pistetään sijoitukseen aina kun mieli tekee itse päästä vähän lapsivapaalle vaikka matkustelemaan.

Miten mielenterveysongelmista kärsiminen liittyy siihen, ettei fyysisesti pysty toimimaan äitinä?

Itselläni masennus, ollut jo viitisentoista vuotta, tulee kausittain ja olen oppinut elämään sen kanssa. Onneksi mies on ihan normaalijärkinen, ja ottaa aina vetovastuun perheen arjesta jos meikäläisellä menee liian matalalennoksi. En kyllä hehkuta meidän perhe-elämää somessa, ihan tavallista elämää se on :D

Tämä on kyllä totta yhdessä mun tuttavaperheessäkin.

Koko ajan äiti lässyttää facessa ja postaa kuvia äitienpäiväkorteista ym.

Vasta vähän aikaa sitten oli jättänyt 9 vuotiaan yksin viikonlopuksi ja ryyppäsi jonkun miehen luona. Oli puhelimessa antanut lapselle ohjeita mitä voisi syödä. Vanhempi lapsi oli jossain leirillä.

Äiti siis yh. Kuulin tästä vasta jälkikäteen. Lapsella on käytösongelmia, saa selittämättömiä raivokohtauksia jne.

Lasun paikkahan tuo olisi. Kesällä tapahtui.

Miksi äiti ei rakastaisi omaa lastaan? Ei niitä päihde tai mt-ongelmia hetkessä hoideta niin eikö se ole vaan hyvä että sillä aikaa lapsi on hoidossa muualla kunnes äiti saadaan terveeksi?

Vierailija kirjoitti:

nämä äidit, jotka eivät fyysisesti toimimaan äitinä ja tarjoamaan kaikkea sitä mitä lapsi tarvitsee, ovat niitä jotka lapsilleen ylikorostuneesti korostavat miten äiti rakastaa ja lapsi on äidille tärkeä. Vaikka tämä äidinrakkaus ei näy missään käytännössä.

Ihan totta! Osuva havainto, herätti ahaa-elämyksen! Äitini kärsi (ja kärsii edelleen) vakavista mt-ongelmista ja oli juuri tuollainen. Muistan, miten ihmettelin sitä jo teininä. Äiti oli ja on edelleen tosi kiltti ja hyväntahtoinen eikä koskaan halunnut vahingoittaa mua, mutta hänen harhojensa ja psykoosiensa takia koin oloni tosi turvattomaksi hänen kanssaan.

Nuoruudessani ei ollut facebookkia tai somea, jossa julkisesti hehkuttaa lässynläätä (Luojan kiitos!) mutta äiti jaksoi vakuutella mulle, kuinka täydellinen lapsi olen ja kuinka paljon hän rakastaa. Toki tykkäsin siitä ja se sai mut aidosti tuntemaan itseni rakastetuksi, mutta siinä oli jotain outoa. Siinä oli jotain ylikorostunutta, jotain pakonomaista. Siksi ihmettelin sitä jo nuorena.

Äiti kai yritti vakuutella rakkauttaan yhtä paljon itselleen kuin minulle. Kun ei pystynyt olemaan käytännössä se turvallinen aikuinen, joka halusi olla, hän vakuutteli rakkauttaan sanoin.

Isäni, joka oli ja on edelleen henkisesti terve, ei ollut sellainen. Hän oli turvallinen mutta ei vakuutellut mulle rakkauttaan. Luulin, että äitini nyt vaan on luonteeltaan sellainen lässyttäjä, mutta jännä tuo havainto, että onkin yleistä ongelmaäideillä!

Onpas tämä pahantahtoinen ketju. En ole huomannut tällaista ilmiötä. Hehkuttajia ja täydellisen elämän esittäjiä on monenlaisia. Myös tunnekylmiä, joissa ei omasta mielestään ole mitään vikaa. Mutta jos sellainen ilmiö on, ymmärtäisin niin, että äiti itsekin tietää jaksamisensa olevan rajallista ja haluaa muistuttaa rakastamisestaan edes sanoin ja ääneen. Jotta lapset eivät luulisi, että mahdolliset puutteet johtuvat heistä. Ja voihan olla, että jopa hoidossa on neuvottu kiinnittämään huomiota hyviin hetkiin. Esim. jotta niistä saisi voimaa.

Ihan sama ilmiö kun mies /nainen vakuuttaa ja korostaa omaa kiltteyttään ja mukavuuttaan. Tuo sitä puolta erityisesti sanallisesti esille ja muistaa korostaa tätä erityispiirteenään. Käytännössä sitten huomaa, että henkilö on pinnallisesti ns teennäisesti kiltti, eli esittää kilttiä ja mukavaa kuitenkaan olematta sitä. On itseasiassa päinvastoin.

Aidosti kiltti ja mukava ihminen pitää kiltteytään tavallisena ja yleisenä ilmiönä, jota ei tarvitse korostaa koska ei koe sennolevan erityinen ominaisuus, luulee siis että koska itse olen mukava, yleensä muutkin ovat.

Vierailija kirjoitti:

Miten mielenterveysongelmista kärsiminen liittyy siihen, ettei fyysisesti pysty toimimaan äitinä?

Itselläni masennus, ollut jo viitisentoista vuotta, tulee kausittain ja olen oppinut elämään sen kanssa.

Oma äitini kärsi harhoista ja joskus jopa psykooseista. Jutteli näkymättömien tyyppien kanssa. Välillä äiti katosi muutamaksi päiväksi omille retkilleen, isä huolestuneena yritti häntä jostain metsästää. Ei äitini todellakaan pystynyt fyysisesti toimimaan äitinä.

Hienoa, että pystyt masennuksestasi huolimatta toimimaan. Toivon, että muistat kuitenkin, että mt-ongelmia on paljon muistelin kuin masennus, ja että joskus ne ongelmat ovat niin pahoja, ettei henkilö todellakaan pysty turvalliseen vanhemmuuteen. Eivät kaikki masentuneetkaan pysty, jos masennus on todella paha. Ole onnellinen, että sinä pystyt.

Vierailija kirjoitti:

Ihan sama ilmiö kun mies /nainen vakuuttaa ja korostaa omaa kiltteyttään ja mukavuuttaan. Tuo sitä puolta erityisesti sanallisesti esille ja muistaa korostaa tätä erityispiirteenään. Käytännössä sitten huomaa, että henkilö on pinnallisesti ns teennäisesti kiltti, eli esittää kilttiä ja mukavaa kuitenkaan olematta sitä. On itseasiassa päinvastoin.

Aidosti kiltti ja mukava ihminen pitää kiltteytään tavallisena ja yleisenä ilmiönä, jota ei tarvitse korostaa koska ei koe sennolevan erityinen ominaisuus, luulee siis että koska itse olen mukava, yleensä muutkin ovat.

Tämä on ihan totta. Tapailin kerran miestä, joka useaan otteeseen kertoi miten häntä pidetään "mukavana miehenä". Noh, baarissa tämä mukava mies oli aina kaikkien muiden naisten parissa kuin minun, jota tapaili. Meni itse tanssimaan jonkun kanssa ja minut pystyi hyvin jättämään koko illaksi ilman seuraa. Sitten lopuksi kun ero tuli, tämä sama mies alkoi seuraavana päivänä yrittämään kaveriani. Minulle jäi jäänyt hänestä ylipäätään kovinkaan mukavan ihmisen kuva.

Tämä on kyllä totta. Ne huonoiten pärjäävät aina korostavat sitä, kuinka hyviä ja rakastavia ja aktiivisia lasten kanssa toimijia ovat. Lähes jokaisen perhesurman yhteydessäkin on aina mainittu, kuinka tekijä oli hetkeä aiemmin hehkuttanut Facebookissa, kuinka rakastaa lapsiaan ja perhettään tai kuinka ihana perhe ja elämä hänellä on.

Aloittaja taisi puhua siskostani. Kaikki lapset halusi jäädä isälleen, mutta sisko hehkuttaa äidinrakkauttaan somehäirintään saakka, vaikka asuu nykyään yksin.

Samaa olen todennut niistä, jotka korostavat rehellisyyttään, reiluuttaan, uskollisuuttaan tms. Aika usein nuo tuntuvat jopa yllättävän vakavasti uskovan itse puheensa todeksi.

Usein nämä myös näkevät ympärillä vain petollisuutta, myrkyllisyyttä ja vääryyttä, mutta omaa ei nähdä lainkaan.

Minusta tuossa ei ole kysymys itsekorostuksesta, vaan sietämättömän omakuvan kieltämisestä kaikin keinoin.

Niin totta. Ulkoisesti hyvinkin pärjäävissä perheissä on todella isoja ongelmia vanhemmissa ja siten kotioloissa. Lapsilla ei ole mitään ulkoista turvaa, mihin tukeutua, kun kotona tehdään selvät sävelet, ettei kodin asioista saa puhua ulkopuolelle. Uhataan kaikella, siis kaikella henkisen ja fyysisen väkivallan lisäksi. Ulospäin vanhemmat näyttävät positiivista kuvaa, totuus on päinvastaista. Lapset ovat hiljaisia, hyväkäytöksisiä, arkojakin, mutta vastaavat reippaasti kun kysytään jotain. Kotona on niin hirveätä, että sinne ei haluaisi koulun jälkeen mennä, mutta hymyillen on käytävä kotitiekin, kun naapurit voivat katsoa kulkijaa. Vastassa äidin halveksija katse, mökättäminen, lasten haukkuminen, lyöminen, retuuttaminen, ei saa liikkua, kerran kuukaudessa seksuaalinen väkivalta (tätä en silloin käsittänyt, kun en tiennyt, mikä oli normaalia...tästä olen ollut todella järkyttynyt, missä pimennossa lapsi voi elää, kaikesta muustakin).

Täällä palstalla huomaa aloitukset liittyen vanhemmuuteen ja suhtautumisesta lapsiin, että aamulla käsitellään lapsia heistä välittäen tai joko ongelmaäiti hakee tukea, suurinpiirtein että lapsen kalktoinkohtelu olisi oikein ja muut yhtyyy, kun asia manipuloinnin ilmaistaan. Iltapäivällä alkaa tervejärkisemmät asettua palstan ääreen ja lasten kaltoinkohtelijat saavat järkikommenttia osakseen, hyvä niin.

Huolestuttavaa yleensäkin on, että miten niin moni vanhempi on kuitenkin niin jäävi omasta vanhemmuudestaan, ymmärtämättömyydestään että lapsella on tunteet ja lapsi on ihminen. Omista tunteista ollaan kiinnostuneita, omille tunteilla haetaan tukea, mutta ei tajuta, että samaa ihmislajia on oma lapsi. Tai toisen lapsi, tai toinen ihminen. Elämä olisi monella paljon ihanampaa, kun vanhemmat opettelisvai katsomaan peiliin, oppimaan itsestään ja sitä kautta ymmärtämään muita ihmisiä, pieniäkin. Kiitos aloituksesta. Onneksi on tullut huomatuksi, ettei kaikki ole sitä perheissä miltä näyttää ulospäin. Lapset siinä uhreja ovat, monella elämän pituiset terapiat kotiolosuhteiden vuoksi, täälläkin paljon niistä ollut kokemuksia.

Vierailija kirjoitti:

Samaa olen todennut niistä, jotka korostavat rehellisyyttään, reiluuttaan, uskollisuuttaan tms. Aika usein nuo tuntuvat jopa yllättävän vakavasti uskovan itse puheensa todeksi.

Usein nämä myös näkevät ympärillä vain petollisuutta, myrkyllisyyttä ja vääryyttä, mutta omaa ei nähdä lainkaan.

Minusta tuossa ei ole kysymys itsekorostuksesta, vaan sietämättömän omakuvan kieltämisestä kaikin keinoin.

No juuri tuo ilmaiseminen omasta rehellisyydestään tai muuta hyveestä. Kun se vielä tulee niin korostetusti, vaikka takana on tällä henkilöllä ihan päinvastaista toimintaa. Ja juuri noin, että puhumalla toteamuksen uskottelevat muille (tyhmille) vakaumuksensa todeksi. Vaikka keisarin vaatteet on nähty ja laaemmalti ehditty toteamaankin nykyisen avoimuuden ja järjen seurauksena, onneksi. Kiitos avoimuuden, se auttaa järjenjuoksussa, järkevää valikoiden.