Lue keskustelun säännöt.
Ex-narkkarit ja mt-ongelmaiset, mikä sai elämänne korjattua?
24.08.2017 |
Kiinnostaisi tietää tarinoita niiltä, jotka ovat käyneet pohjalla: olleet vankila- tai mielisairaalakierteessä, lähellä itsemurhaa, addiktion syövereissä.. ja onnistuneet nousemaan ja muuttamaan elämänsä suunnan. Mitä se teiltä vaati tai mikä sai elämänne muuttamaan suuntaa? :)
t. nykyinen narkki/mt-häiriöinen
Kommentit (37)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä en kyllä mennyt noin pohjalle asti. Olin sairastumassa masennukseen (tekivät alustavan diagnoosin), mutta kriisiterapiassa tajusin, että tää on ihan naurettavaa ajanhukkaa. Menin sitten töihin ja elin niinkuin muutkin. Altistumisvaara masentua uudestaan hävisi nähdäkseni lopullisesti kun tulin uskoon.
Mulla on tietty uskovaisia ystäviä, jotka on entisiä narkkeja ja suljetun osaston asiakkaita, jos nyt sun sitten on heihin helpompi samastua. Jeesus on auttanut heitä ja ovat ihan tavallisia ihmisiä nykyään. Perheenisiä ja -äitejä tai sinkkuja. Kuka mitäkin.
Pitkä psykoterapia, tarkemmin hyväksymis- ja omistautumisterapia. Googlaa :)
Vierailija kirjoitti:
Opettelin arvostamaan ja rakastamaan itseäni ja hyväksymään sen ettei menneisyyteni ole täydellinen. Aloin pitää itsestäni huolta fyysisesti, psyykkinen puoli seurasi vähitellen mukana kun olo parani.
Kaikki ihmiset ovat yhtä arvokkaita niin kauan kuin eivät vahingoita muita. Olet arvokas ja ansaitset kokea elämässäsi muutakin kuin sitä samaa pyöritystä päivästä toiseen.[/quote
Kiitos ihanasta vastauksesta. :) t. ap
Uskoontuleminen ei ole vaihtoehto. En vaan ole sellainen ihminen että pystyisin uskomaan jumalaan vaikka haluaisin. ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä noissa tilanteissa, voi ihan itsestäänkin parantua tai olo parantua. Itsellä kun ikää tullut enemmän niin on asiat menneet parempaan suuntaan. Enkä enää murehdi vanhoja juttuja. Ikää vasta 32-vuotta niin kerkee ihan elämään vielä- 8 vuotta toki meni kuntoutuessa. Kaikki ei kuntoudu koskaan ja toiset voi kuntoutua. Huumeita en ole käyttänyt tai liikaa viinaa, mutta muuten ollut mielenterveyshäiriöitä.
Olin masentunut, paniikkihäiriöinen ja ahdistunut. Takana pieleen mennyt adoptio, koulupudokkuus ja totaalinen yksin jääminen sekä pelkotilat.
Kävi niin, että tapasin miehen ja tulin ehkäisystä huolimatta raskaaksi. Ja siitä se hiljalleen lähti: lopetin tupakanpolton, päätettiin ottaa iso riski ja pitää lapsi. Ostettiin asunto. Tulin äidiksi. Kävin kerran viikossa psykiatrisen sairaanhoitajan luona. Aloin liikkua hiljalleen. Aloin tehdä asioita joista nautin.
Mentiin naimisiin, alettiin matkustella lyhyitä reissuja Eurooppaan.
Sain toisen lapsen, ja aloitin iltalukion. Sain kolmannen lapsen ja jatkoin pian koulua. Kohta valmistun ja haen yliopistoon opiskelemaan. Tämä kaikki on tapahtunut kymmenen vuoden aikana, ja on ollut takapakkia ja taas ylämäkeä. Olen jo pian 37-vuotias ja monen mittapuulla ikäloppu ja luuseri. Mutta en välitä, tämä on minun elämäni ja elän sen näin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tästä tulee pitkä viesti, mutta ei mahda mitään! Haluaisin jakaa oman kokemukseni.
Masennuin 14-vuotiaana ja pari vuotta myöhemmin sairastuin syömishäiriöön. Tilani huononi syöksykierteellä ja olo oli niin sietämätön koko ajan, että aloin täysi-ikäisyyden kynnyksellä juoda. Paljon. Viiltelin itseäni ja haaveilin itsemurhasta vuosia, sillä en uskonut elämän voivan muuttua. Vihasin itseäni rajusti ja katkerasti. Kokonaisuudessaan ehdin olla yksin pahenevien ongelmieni kanssa lähes kymmenen vuotta. Opiskelut keskeytyivät, kuolemahaaveet vaihtuivat suunnitelmiksi ja lopulta yritinkin itsemurhaa. Selvisin hengissä, enkä onneksi kärsinyt pysyviä vaurioita.
Pääsin sairaalaan ja seurasi monen kuukauden osastojakso (siinä mielessä olin hyvin onnekas). Sain hyvää ja asiallista hoitoa, josta olen edelleen kiitollinen. Siellä ymmärsin, että minun on tehtävä henkilökohtainen valinta elämän ja kuoleman välillä - välitilassa polkeminen voi johtaa vain pahempaan jumiin, eikä kukaan muu voi tehdä ratkaisua puolestani. Päätin sitten ihan piruuttani elää, mikä merkitsisi astumista ihan vieraalle alueelle ja tietynlaista pitkien haistattamista miellyttämishalulle ja normeille. Opettelisin elämään sellaista elämää, joka on minulle mielekkäintä, enkä yrittäisikään vastata ulkopuolisiin odotuksiin. Omistauduin päätökselle niin määrätietoisesti, ettei takaisin ole ollut paluuta, vaikka vaihtelevan pahoja masennuskausia on sittemminkin tullut. Varsinkin silloin päätöksessä pysyminen on vaatinut johdonmukaista toimintaa ja ammattiapua.
Näiden kymmenen paremman vuoden aikana minulle tärkeitä ovat olleet:
- alkuvaiheessa lääkitys,
- jatkuva hoitosuhde mt-polille ja myöhemmin kolmivuotinen kuntoutuspsykoterapia,
- päiväkirjan kirjoittaminen ja maalaaminen terapeuttisessa tarkoituksessa,
- olosuhteiden muuttaminen sellaisiksi, että niissä on mahdollista voida hyvin. Tähän kuuluu myrkyllisistä ihmissuhteista ja kuvioista irrottautuminen ja hyvää oloa rakentavien ihmissuhteiden ja toimintojen vaaliminen,
- buddhalainen filosofia ja harjoitus (suosittelen tutustumaan. Buddhalaisuudessa ei uskota jumaliin tai mihinkään yliluonnolliseen, ei seurata sokeasti johtajaa, eikä se siinä mielessä ole uskonto tai vaadi alttiutta "hurahtamiseen". Se on käytännöllinen ja filosofinen työkalu, jolla tähdätään elämän kärsimysten lievittämiseen kestävällä tavalla.)
- varsinkin viime vuosina itseni haastaminen erilaisissa taidoissa. Pitkän työkyvyttömyyden jälkeen tämä on ollut vaikeaa, mutta (ulkopuolisesta pienet?) virstanpylväät, kuten opintojen jatkaminen, työharjoittelu, ammattiin valmistuminen, puolen vuoden palkkatuettu työ ja sittemmin omalla alalla onnistuneesti suoritetut projektit ovat valaneet minuun itsevarmuutta ja tarjonneet ohessa uusia, ravitsevampia ihmissuhteita. Kun taitojen myötä olosuhteet muuttuvat, on helpompi siirtää menneet taakse ja keskittyä uuden rakentamiseen.
Tärkeintä on kuitenkin ollut tietynlainen kapinamieliala. Se, mikä aiheutti nuorena tunnetta sopeutumattomuudesta ja huonommuudesta, on nykyään voimavara. "Itsepä itseni kannan, valintani ja niiden seuraukset, ja siinä mielessä olen vapaa." On tärkeää huomata, ettei kukaan muu voi sanella sinulle, kuka sinä olet, mitä sinun tulisi olla tai minkälainen paikka sinun tulisi maailmasta löytää. Jonkun muun silmissä minä olen taatusti luuseri, mutta sellainen ihminen voi puhua vain omasta, rajallisesta näkökulmastaan käsin, eikä moinen mielipide ole muuta kuin huulten lepatusta tuulessa. Sen myötäileminen ei auttaisi ketään.
Kaikki vahvuus ja viisaus, mitä tarvitset toipumiseen, on sinussa jo. Olen varma, että sinun on mahdollista kaivaa se esiin, tilanne tilanteelta. Onnea matkaan ja parempia olosuhteita toivotan!
Vierailija kirjoitti:
Olin masentunut, paniikkihäiriöinen ja ahdistunut. Takana pieleen mennyt adoptio, koulupudokkuus ja totaalinen yksin jääminen sekä pelkotilat.
Kävi niin, että tapasin miehen ja tulin ehkäisystä huolimatta raskaaksi. Ja siitä se hiljalleen lähti: lopetin tupakanpolton, päätettiin ottaa iso riski ja pitää lapsi. Ostettiin asunto. Tulin äidiksi. Kävin kerran viikossa psykiatrisen sairaanhoitajan luona. Aloin liikkua hiljalleen. Aloin tehdä asioita joista nautin.
Mentiin naimisiin, alettiin matkustella lyhyitä reissuja Eurooppaan.
Sain toisen lapsen, ja aloitin iltalukion. Sain kolmannen lapsen ja jatkoin pian koulua. Kohta valmistun ja haen yliopistoon opiskelemaan. Tämä kaikki on tapahtunut kymmenen vuoden aikana, ja on ollut takapakkia ja taas ylämäkeä. Olen jo pian 37-vuotias ja monen mittapuulla ikäloppu ja luuseri. Mutta en välitä, tämä on minun elämäni ja elän sen näin.
Kuulostat bipolaarilta
Voihan sitä suunnitella vaikka mitä mutta ei ylioåistoonkaan noin vaan mennä. Saati työllistytä 45 veenä ilman kokemusta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse olen toipumisen tiellä psykoterapian avulla. Ei sitä sairautta voita ilman kunnon hoitoa. Olen joutunut tappelemaan saadakseni hoitoa ja jatko nyt ei ole vieläkään varmaa. Saa nähä miten tässä käy.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olin masentunut, paniikkihäiriöinen ja ahdistunut. Takana pieleen mennyt adoptio, koulupudokkuus ja totaalinen yksin jääminen sekä pelkotilat.
Kävi niin, että tapasin miehen ja tulin ehkäisystä huolimatta raskaaksi. Ja siitä se hiljalleen lähti: lopetin tupakanpolton, päätettiin ottaa iso riski ja pitää lapsi. Ostettiin asunto. Tulin äidiksi. Kävin kerran viikossa psykiatrisen sairaanhoitajan luona. Aloin liikkua hiljalleen. Aloin tehdä asioita joista nautin.
Mentiin naimisiin, alettiin matkustella lyhyitä reissuja Eurooppaan.
Sain toisen lapsen, ja aloitin iltalukion. Sain kolmannen lapsen ja jatkoin pian koulua. Kohta valmistun ja haen yliopistoon opiskelemaan. Tämä kaikki on tapahtunut kymmenen vuoden aikana, ja on ollut takapakkia ja taas ylämäkeä. Olen jo pian 37-vuotias ja monen mittapuulla ikäloppu ja luuseri. Mutta en välitä, tämä on minun elämäni ja elän sen näin.
Kuulostat bipolaarilta
Voihan sitä suunnitella vaikka mitä mutta ei ylioåistoonkaan noin vaan mennä. Saati työllistytä 45 veenä ilman kokemusta.
Voin kuulostaa, puhelimella ei ole mukavaa kirjoittaa pitkiä tekstejä. Mutta minulla ei ole kaksisuuntaista mielialahäiriötä, vaan keskivaikea masennus ja post traumaattinen stressi. Viittaat ehkä siihen että olen ollut koulussa ja sitten en ja taas jatkanut? Niin muutkin tekevät kun saavat lapsen kesken kaiken.
Sinä yrität lannistaa ja siihen sinulla on toki kaikki oikeus. Mutta näen itse nykyään asian niin että on parempi edes yrittää kuin jättää yrittämättä koska joku on sitä mieltä, ettei kannata.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Itse olen toipumisen tiellä psykoterapian avulla. Ei sitä sairautta voita ilman kunnon hoitoa. Olen joutunut tappelemaan saadakseni hoitoa ja jatko nyt ei ole vieläkään varmaa. Saa nähä miten tässä käy.
Sama juttu. En voi tilanteessani vain päättää että lakkaanpa kokemasta traumaoireitani. Joillain ne ovat lievempiä, minulla vieneet työkyvyn. Mukavaa kun joutuu tappelemaan että saa hoitoa sairauteensa, luulisi että asuu kehitysmaasssa.
Aloin olemaan toisinaan aika puhki, kun subun ja kannabiksen käyttö oli lähes päivittäistä, muitakin tuli satunnaisesti otettua. Töistä pääsi, niin ensimmäisenä jopo huuleen tai subua nokkaan.
Silloin kun mitään ei ollut, olo oli suoraan sanottuna surkea.
Aloin sitten miettimään elämääni ja lukemaan Raamattua.
Tulin uskoon Herran armosta ja aineet jäivät pois.
Olen myös kiitollinen, ettei aineet vieneet minua mukanaan, sekin oli lähellä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olin ollut koko ikäni itsetuhoinen, viiltelyä ja päihteitä vitosluokalta alkaen. Parikymppisenä kuolemaan liittyviä pakkoajatuksia, valtavaa ahdistusta ja paniikkia. Alkoholia, itsetuhoista seksiä jne. Riittävä ahdistuksen kärjistyminen sai aikaan sen että muutin toiselle puolelle suomea, kaupunkiin jossa en ollut koskaan käynyt.
Parin vuoden rauhallisemman elon jälleen tuli niin seesteinen vaihe että mieli työnsi tukahdutetut traumat pintaan . Muutaman vuoden intensiivinen traumapsykoterapia 3h viikossa, käsitellyt lapsuuden väkivaltakokemukset, seksuaalisen hyväksikäytön kokemusten ja muun läpikäymisen jälkeen olo ekaa kertaa elävä. Katkoin välit äitiini (väkivaltainen narsisti) ja harkitsin rikosilmoitusten tekemistä miehestä joka raiskasi minut kun olin 12.
Terapian lopettamisesta on nyt kohta neljä vuotta. Tulen toimeen itseni kanssa. Pelot, ahdistus ja paniikki jääneet pois. Ilman alkoa 9v, ilman hatsia 5v. Rakastan itseäni ja elämääni ihan mielettömän paljon, lapsiani, miestäni ja arkeani. Mietin tältäkö muista ihmisistä on aina tuntunut. Toisaalta en vaihtaisi silti historiaani helpompaan, ilman sitä en olisi minä. En osaisi välttämättä hahmottaa asioita niinkuin nyt, enkä tehdä samoja valintoja nykyisyydessäni. Ajattelen usein, että kaikki se läpikäyty tuska johti kuitenkin varmasti ja vääjäämättä siihen missä olen juuri nyt.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olin masentunut, paniikkihäiriöinen ja ahdistunut. Takana pieleen mennyt adoptio, koulupudokkuus ja totaalinen yksin jääminen sekä pelkotilat.
Kävi niin, että tapasin miehen ja tulin ehkäisystä huolimatta raskaaksi. Ja siitä se hiljalleen lähti: lopetin tupakanpolton, päätettiin ottaa iso riski ja pitää lapsi. Ostettiin asunto. Tulin äidiksi. Kävin kerran viikossa psykiatrisen sairaanhoitajan luona. Aloin liikkua hiljalleen. Aloin tehdä asioita joista nautin.
Mentiin naimisiin, alettiin matkustella lyhyitä reissuja Eurooppaan.
Sain toisen lapsen, ja aloitin iltalukion. Sain kolmannen lapsen ja jatkoin pian koulua. Kohta valmistun ja haen yliopistoon opiskelemaan. Tämä kaikki on tapahtunut kymmenen vuoden aikana, ja on ollut takapakkia ja taas ylämäkeä. Olen jo pian 37-vuotias ja monen mittapuulla ikäloppu ja luuseri. Mutta en välitä, tämä on minun elämäni ja elän sen näin.
Kuulostat bipolaarilta
Voihan sitä suunnitella vaikka mitä mutta ei ylioåistoonkaan noin vaan mennä. Saati työllistytä 45 veenä ilman kokemusta.
Voin kuulostaa, puhelimella ei ole mukavaa kirjoittaa pitkiä tekstejä. Mutta minulla ei ole kaksisuuntaista mielialahäiriötä, vaan keskivaikea masennus ja post traumaattinen stressi. Viittaat ehkä siihen että olen ollut koulussa ja sitten en ja taas jatkanut? Niin muutkin tekevät kun saavat lapsen kesken kaiken.
Sinä yrität lannistaa ja siihen sinulla on toki kaikki oikeus. Mutta näen itse nykyään asian niin että on parempi edes yrittää kuin jättää yrittämättä koska joku on sitä mieltä, ettei kannata.
Viittaan siihen että huono lapsuus, sitten mies, matkustelua, lapsia, opintoja. Mitä oikeasti on ns. viivan alla? Lapsia pukataan vaikka itse hädin tuskin on mitään koulutusta. Ja keski-ikä lähestyy. Ovet kun ei aukene aina niille kunnollisille ammatti-ihmisillekään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olin masentunut, paniikkihäiriöinen ja ahdistunut. Takana pieleen mennyt adoptio, koulupudokkuus ja totaalinen yksin jääminen sekä pelkotilat.
Kävi niin, että tapasin miehen ja tulin ehkäisystä huolimatta raskaaksi. Ja siitä se hiljalleen lähti: lopetin tupakanpolton, päätettiin ottaa iso riski ja pitää lapsi. Ostettiin asunto. Tulin äidiksi. Kävin kerran viikossa psykiatrisen sairaanhoitajan luona. Aloin liikkua hiljalleen. Aloin tehdä asioita joista nautin.
Mentiin naimisiin, alettiin matkustella lyhyitä reissuja Eurooppaan.
Sain toisen lapsen, ja aloitin iltalukion. Sain kolmannen lapsen ja jatkoin pian koulua. Kohta valmistun ja haen yliopistoon opiskelemaan. Tämä kaikki on tapahtunut kymmenen vuoden aikana, ja on ollut takapakkia ja taas ylämäkeä. Olen jo pian 37-vuotias ja monen mittapuulla ikäloppu ja luuseri. Mutta en välitä, tämä on minun elämäni ja elän sen näin.
Kuulostat bipolaarilta
Voihan sitä suunnitella vaikka mitä mutta ei ylioåistoonkaan noin vaan mennä. Saati työllistytä 45 veenä ilman kokemusta.
Voin kuulostaa, puhelimella ei ole mukavaa kirjoittaa pitkiä tekstejä. Mutta minulla ei ole kaksisuuntaista mielialahäiriötä, vaan keskivaikea masennus ja post traumaattinen stressi. Viittaat ehkä siihen että olen ollut koulussa ja sitten en ja taas jatkanut? Niin muutkin tekevät kun saavat lapsen kesken kaiken.
Sinä yrität lannistaa ja siihen sinulla on toki kaikki oikeus. Mutta näen itse nykyään asian niin että on parempi edes yrittää kuin jättää yrittämättä koska joku on sitä mieltä, ettei kannata.
Viittaan siihen että huono lapsuus, sitten mies, matkustelua, lapsia, opintoja. Mitä oikeasti on ns. viivan alla? Lapsia pukataan vaikka itse hädin tuskin on mitään koulutusta. Ja keski-ikä lähestyy. Ovet kun ei aukene aina niille kunnollisille ammatti-ihmisillekään.
Huonon lapsuuden takiako minun pitäisi jäädä paikoilleni, tai olla hakematta korkeakouluun?
Aloittaja kysyi, miten ihmiset ovat selvinneet ongelmistaan ja minä vastasin, mitkä asiat veivät minua eteenpäin ja antoivat hyviä kokemuksia ja toivat onnea elämään.
Terveet ihmiset ovat tehneet samoja asioita kuin minä, enkä minä tee niitä huonommin kuin muut. Koulussa pärjään hyvin. Sekö sinua ärsyttää? En edelleenkään jätä yrittämästä vaikka työllistyminen olisi lähes mahdotonta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olin masentunut, paniikkihäiriöinen ja ahdistunut. Takana pieleen mennyt adoptio, koulupudokkuus ja totaalinen yksin jääminen sekä pelkotilat.
Kävi niin, että tapasin miehen ja tulin ehkäisystä huolimatta raskaaksi. Ja siitä se hiljalleen lähti: lopetin tupakanpolton, päätettiin ottaa iso riski ja pitää lapsi. Ostettiin asunto. Tulin äidiksi. Kävin kerran viikossa psykiatrisen sairaanhoitajan luona. Aloin liikkua hiljalleen. Aloin tehdä asioita joista nautin.
Mentiin naimisiin, alettiin matkustella lyhyitä reissuja Eurooppaan.
Sain toisen lapsen, ja aloitin iltalukion. Sain kolmannen lapsen ja jatkoin pian koulua. Kohta valmistun ja haen yliopistoon opiskelemaan. Tämä kaikki on tapahtunut kymmenen vuoden aikana, ja on ollut takapakkia ja taas ylämäkeä. Olen jo pian 37-vuotias ja monen mittapuulla ikäloppu ja luuseri. Mutta en välitä, tämä on minun elämäni ja elän sen näin.
Kuulostat bipolaarilta
Voihan sitä suunnitella vaikka mitä mutta ei ylioåistoonkaan noin vaan mennä. Saati työllistytä 45 veenä ilman kokemusta.
Voin kuulostaa, puhelimella ei ole mukavaa kirjoittaa pitkiä tekstejä. Mutta minulla ei ole kaksisuuntaista mielialahäiriötä, vaan keskivaikea masennus ja post traumaattinen stressi. Viittaat ehkä siihen että olen ollut koulussa ja sitten en ja taas jatkanut? Niin muutkin tekevät kun saavat lapsen kesken kaiken.
Sinä yrität lannistaa ja siihen sinulla on toki kaikki oikeus. Mutta näen itse nykyään asian niin että on parempi edes yrittää kuin jättää yrittämättä koska joku on sitä mieltä, ettei kannata.
Viittaan siihen että huono lapsuus, sitten mies, matkustelua, lapsia, opintoja. Mitä oikeasti on ns. viivan alla? Lapsia pukataan vaikka itse hädin tuskin on mitään koulutusta. Ja keski-ikä lähestyy. Ovet kun ei aukene aina niille kunnollisille ammatti-ihmisillekään.
Huonon lapsuuden takiako minun pitäisi jäädä paikoilleni, tai olla hakematta korkeakouluun?
Aloittaja kysyi, miten ihmiset ovat selvinneet ongelmistaan ja minä vastasin, mitkä asiat veivät minua eteenpäin ja antoivat hyviä kokemuksia ja toivat onnea elämään.
Terveet ihmiset ovat tehneet samoja asioita kuin minä, enkä minä tee niitä huonommin kuin muut. Koulussa pärjään hyvin. Sekö sinua ärsyttää? En edelleenkään jätä yrittämästä vaikka työllistyminen olisi lähes mahdotonta.
Kuka ne lapset elättää? Kolme lasta vaikkei töistä ole tietoakaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olin masentunut, paniikkihäiriöinen ja ahdistunut. Takana pieleen mennyt adoptio, koulupudokkuus ja totaalinen yksin jääminen sekä pelkotilat.
Kävi niin, että tapasin miehen ja tulin ehkäisystä huolimatta raskaaksi. Ja siitä se hiljalleen lähti: lopetin tupakanpolton, päätettiin ottaa iso riski ja pitää lapsi. Ostettiin asunto. Tulin äidiksi. Kävin kerran viikossa psykiatrisen sairaanhoitajan luona. Aloin liikkua hiljalleen. Aloin tehdä asioita joista nautin.
Mentiin naimisiin, alettiin matkustella lyhyitä reissuja Eurooppaan.
Sain toisen lapsen, ja aloitin iltalukion. Sain kolmannen lapsen ja jatkoin pian koulua. Kohta valmistun ja haen yliopistoon opiskelemaan. Tämä kaikki on tapahtunut kymmenen vuoden aikana, ja on ollut takapakkia ja taas ylämäkeä. Olen jo pian 37-vuotias ja monen mittapuulla ikäloppu ja luuseri. Mutta en välitä, tämä on minun elämäni ja elän sen näin.
Kuulostat bipolaarilta
Voihan sitä suunnitella vaikka mitä mutta ei ylioåistoonkaan noin vaan mennä. Saati työllistytä 45 veenä ilman kokemusta.
Voin kuulostaa, puhelimella ei ole mukavaa kirjoittaa pitkiä tekstejä. Mutta minulla ei ole kaksisuuntaista mielialahäiriötä, vaan keskivaikea masennus ja post traumaattinen stressi. Viittaat ehkä siihen että olen ollut koulussa ja sitten en ja taas jatkanut? Niin muutkin tekevät kun saavat lapsen kesken kaiken.
Sinä yrität lannistaa ja siihen sinulla on toki kaikki oikeus. Mutta näen itse nykyään asian niin että on parempi edes yrittää kuin jättää yrittämättä koska joku on sitä mieltä, ettei kannata.
Viittaan siihen että huono lapsuus, sitten mies, matkustelua, lapsia, opintoja. Mitä oikeasti on ns. viivan alla? Lapsia pukataan vaikka itse hädin tuskin on mitään koulutusta. Ja keski-ikä lähestyy. Ovet kun ei aukene aina niille kunnollisille ammatti-ihmisillekään.
Huonon lapsuuden takiako minun pitäisi jäädä paikoilleni, tai olla hakematta korkeakouluun?
Aloittaja kysyi, miten ihmiset ovat selvinneet ongelmistaan ja minä vastasin, mitkä asiat veivät minua eteenpäin ja antoivat hyviä kokemuksia ja toivat onnea elämään.
Terveet ihmiset ovat tehneet samoja asioita kuin minä, enkä minä tee niitä huonommin kuin muut. Koulussa pärjään hyvin. Sekö sinua ärsyttää? En edelleenkään jätä yrittämästä vaikka työllistyminen olisi lähes mahdotonta.
Kuka ne lapset elättää? Kolme lasta vaikkei töistä ole tietoakaan.
Olen ollut työelämässä kun pahin romahdin tapahtui, joten saamani työkyvyttömyyseläke on viimeisimpään palkkaani sidonnainen. Voin opiskella eläkkeen turvin vaikka tohtoriksi asti jos haluan.
Mies käy töissä. Näillä rahoilla me elämme.
Opettelin arvostamaan ja rakastamaan itseäni ja hyväksymään sen ettei menneisyyteni ole täydellinen. Aloin pitää itsestäni huolta fyysisesti, psyykkinen puoli seurasi vähitellen mukana kun olo parani.
Kaikki ihmiset ovat yhtä arvokkaita niin kauan kuin eivät vahingoita muita. Olet arvokas ja ansaitset kokea elämässäsi muutakin kuin sitä samaa pyöritystä päivästä toiseen.