Pelottavat pakkoajatukset

sun aloitus olisi voinut olla mun kirjoittama. Mulla alkoivat pakkoajatukset raskausaikana, sitä ennen, lapsuudessa ja nuoruudessa oli lähinnä vain maagista ajattelua ja pakko-oireita. Tarina on pitkä, mutta lyhyesti ja ytimekkäästi: hakeuduin masennuksen kautta hoitoon keväällä/alku kesästä, ja pari kk hoidon aloituksesta uskaltauduin kertomaan pakkoajatuksistani. Kunpa olisin tehny sen aikaisemmin! Masennuslääkkeeni vaihdettiin toiseen, paremmin ahdistukseen ja pakkoajatuksiin tehoavaan lääkkeeseen. Nyt syön tätä lääkettä (Fluoxetin 60mg/pv. Tällä viikolla huomasin ensimmäistä kertaa KOLMEEN VUOTEEN että pakkoajatukset ovat vähentyneet!!! Aiemmin niitä tuli jatkuvasti, pitkin päivää, erityisesti ruuanlaittotilanteissa, joissa joutu käsittelemään veitsiä, saksia tms. Vielä kuukausi sitten en kyennyt tekemään ruokaa ollenkaan ilman pakkoajatuksia, parina päivänä sain kotiavusta ihmiset pilkkomaan vihannekset yms mun puolesta.

Mulla nuo pakkoajatukset koskevat itsen ja oman lapsen tai toisten lasten vahingoittamista. Ne alkoivat raskausaikana, kun olin päiväkodissa töissä, mikä teki tilanteesta entistäkin ahdistavamman.



Mutta ap-kulta, HAE APUA. SITÄ ON MAHDOLLISTA SAADA!!! Ja tuo hulluksi tulemisen pelko... se on mullekin niin tuttu. Mutta ihan oikeesti, älä jää yksin, hae apua! Ja muista, ne on vaan ajatuksia, sun ei ole pakko toimia niiden mukaan. Oletko huomannut, onko olemassa asioita, jotka rauhoittaisi sua? Esim. itse laulan samalla kun teen ruokaa. Se rauhoittaa mua ja hillitsee niitä ajatuksia, jotka tulevat kuin aallot, niitä välähdyksiä, joissa näkee itsensä silpomassa omaa lastaan keittiöveitsellä tai työntämässä sukkapuikkoja sen silmiin.



Voimia sulle

Hyvä, että olet saanut käydyksi kuitenkin psykologilla. Jos väli tuntuu pitkältä, muista sanoa siitä ensi käynnillä, että tuntuu, ettet jaksa niin kauan.



Hyvä että puhut noista asioista. Kuten huomasit, monilla niitä on, mutta tietysti voimakkuus ja määrä vaihtelevat.



Minullakin on ollut sellaisia, varsinkin vauva-aikana. Enemmän ne olivat sellaisia, että pelkäsin suunnattomasti, että vauva putoaa portaissa, tai itse kaadun, tai mieheni pudottaa vauvan, tai vauva luiskahtaa ammeessa veden alle tms. Joskus koiraa käyttäessäni pihalla pelkäsin, että minulle sattuukin jotain, ja lapset ovat yksin, kunnes mies tulee töistä. Tai että joku rikollinen livahtaa sillä välin selkäni takaa sisälle ja vahingoittaa lapsiani. (Vaikka omakotitalo ja ihan oven lähellä vain kävin.)



Itse jotenkin olen tulkinnut nämä ajatukset huolehtijatyypin ajatuksiksi. Olen vähän sellainen, että kaikki pitäisi olla "hanskassa" ja kai sitä pelkää noita odottamattomia asioita. Varsinkin kun tietää, että on pienestä vastuussa, niin alitajuinen pelko on varmaan jotenkin suuri, ettei pystykään turvaamaan toisen elämää ja olemista. Tämän tiedostamalla ajatukset eivät ole vaivanneet mitenkään kohtuuttomasti, ja lähinnä tulee hymähdeltyä niille, jos puskevat päälle vieläkin.



Muistan, että minäkin joskus ajattelin, että olenkohan tulossa hulluksi. No, en tainnut kuitenkaan tulla, tai sitten kukaan ei vain ole huomannut :)



Kaikkea hyvää sinulle, ja usko pois, vuoden kuluttua sinusta tuntuu jo ihan erilaiselle! Tuo kuuluu varmasti jossain määrin useimpien äitien äidiksi kasvamiseen.

Mulla siis ongelma, että pelkään sairastuvani, tai olevani jo sairas. Tai että joku läheinen on. En voi ollenkaan lukea mitään terveyslehtiä tms. alan heti pelätä mitä kaikkia sairauksia mulla voi olla :( Olen ollut aina aika herkkä, mutta lasten saamisen jälkeen sairauksien pelko on pahentunut. Kai se on pohjimmiltaan menettämisen pelkoa, tai ahdistusta uudesta elämäntilanteesta.



Tässä yksi esimerkki. Muistan kun luin lapsen vauva-aikana jonkun artikkelin siitä, miten jokaisen naisen pitäisi tutkia rintansa joka kuukausi. Ahdistuin siitä valtavasti. Tunnustelin rintojani ihan paniikissa ja olin varma, että siellä on syöpä jota en vaan huomaa.



En kehtaa hakea apua koska ajattelen olevani naurettava pelkoineni.

Olipa hyvä löytää tällainen ketju! Tanssin melkein onnesta, että olen pakkoajatusteni kanssa siis normaali. Mulla pakko-ajatkset, pelko satuttamisesta aktivoituu heti kun näen pienen vauvan. Voisko nä pakkoajtukset vauvoihin liittyen tosiaan olla joku alitajuinen suojamekanismi, jolla ihminen aktivoituu suojelemaan pienokaista pelon kautta.

Oon myös huomannut, että soittaminen esim pianoa saa mun pakkoajatukset loppumaan, samoin laulaminen, maalaaminen, piirtäminen ja kovatehoinen liikunta esim. Kuntonyrkkeily, salitreenit yms. Mutta erityisesti tuo soittaminen.

Äskenkin näin facebookissa erään tutun vauvasta kuvat ja pakkoajatukset iski päälle.

Kirjoituksesi kosketti minua, koska tilanteeni oli juuri kuvailemasi kaltainen, kun sain esikoiseni. Minulla se alkoi myös kuin salama kirkkaalta taivaalta, heti lapsen synnyttyä. Pelkäsin kauheasti ja olin ahdistuneempi kuin ikinä. Se oli täyttä helvettiä, en voinut nauttia vauvasta ollenkaan, myös ruokahalu katosi eikä untakaan meinannut saada. Sain keskusteluapua kerran viikossa, ja myös perhetyöntekijän, joka kävi luonamme, lähinnä minun turvakseni, koska lastensuojelullista aihetta ei siihen ollut. Ajan myötä nuo ajatukset helpottivat. Kyse oli muistaakseni parista kuukaudesta. Yritin vain ajatella mahdollisimman konkreettisia, tavallisia ja tylsiä asioita, kun noita ajatuksia tuli. Joku sanoikin hyvin, että pitää hyväksyä tilanne ja antaa ajatuksen mennä takertumatta "kauhistelemaan" sitä.

Kehoitan sinua vaatimaan ja hakemaan tiheämpää keskusteluapua. Et todellakaan ole ainoa tuon asian kanssa, etkä tulossa hulluksi, tai paha ihminen vaikka sinulla onkin kummallisia ajatuksia. Luulen että ne kumpuavat siitä alitajuisestakin pelon tunteesta, että on vastuussa pienestä ihmisestä, ehkä ensi kertaa elämässään.

Jaksamista! Usko, että valoisampaa on edessä, ei tuo kauaa kestä!

turha sitä on murehtia. Joku on viisaasti sanonut, että pahin pelko on pelätä pahinta, ja sellaiselta viestisi minusta kuulostaa. Ole avoin ja rehellinen itsellesi ja lähipiirillilesi sekä sinua kuuntelevalle ammatti-ihmiselle. Sieltä noustaan ja komeasti!

Mulla ei ole omakohtaista kokemusta pakkoajatuksista, mutta aihe on kuitenkin tuttu, koska mun mies on kärsinyt niistä ja ajoittain niitä tulee hänelle vieläkin. Hänellä ne alkoivat jo teini-iässä ja kestivät ihan aikuisuuteen, kun hän ei uskaltanut niistä kenellekään puhua ennen kun ihan pari vuotta sitten vasta. Kyseessä oli kuulemma väkivaltaiset ajatukset läheisiä kohtaan. Halusin sulle vaan sanoa, että noi on paljon yleisempiä kuin luulisi ja tosiaan niihin kannattaa suhtautua mahdollisimman välinpitämättömästi, koska ne on vaan ajatuksia eikä niillä ole mitään todellisuuspohjaa. Kun ajatus tulee, niin anna sen tulla, mutta anna sen myös mennä, jos voit, ihan turha jäädä siihen kiinni (vaikka tämä on tietysti helpommin sanottu kuin tehty, ymmärrän sen hyvin). Idea on juuri siinä, että mitä enemmän yrität niitä kontrolloida, sitä vahvemmiksi ne vaan tulee.



Mun mies kävi terapiassa ja hän on päässyt noista ajatuksista lähes kokonaan eroon ja hällä oli niitä ollut tosiaan jotain viitisentoista vuotta. Hän myös pelkäsi tulevansa hulluksi, mutta voin vakuuttaa että hän on kyllä tosi kaukana hullusta. Ei noi ajatukset ole mikään hulluuden ensioire.

ja ne liittyivät nimenomaan pelkoon, että teen lapsille jotain tai joku muu tekee. joskus pakotan itseni tekemään jotain muuta, etten ajattelisi näitä ajatuksia. olen myös huomannut, etten voi katsoa yhtään telkkaria (ts. jotain csi:tä tmv.). On turhauttavaa ja ärsyttävää, ettei omia ajatuksiaan pysty hallitsemaan.

erään menetyksen kokeneena. Aikuisena koin taas erään kriisin ja masennuin syvästi ja menin ammattiauttajalle jossa kerroin myös nämä pakkoajatukseni ja muut. Huh, miten helpotti kuulla et en voi tulla hulluksi sillä olen vaan herkkä ja neuroottinen. Nousin hyvien ammatti-ihmisten ja lääkityksen avulla suosta ja lämä on taas ihanaa ja opin paljon itsestäni. Tiedän että voin taas kokea masennusta mutta en enää pelkää sitä kun tiedän mikä siihen auttaa.



Ap, älä pelkää puhua ammattiauttajalle ajatuksistasi, kun olet rehellinen saat avun parhaiten. Kun toivut niin olet taas astetta vahvempi kestämään elämää. Tsemppiä sulle ja perheellesi!!!

Ei se raskausaika ole NYT tärkeä, vaan nyt on tärkeää se, miten hoidat vauvaasi, sillä on merkitystä tässä tilanteessa. Turha se on murehtia menneitä, keskity nykyhetkeen ja tee siinä parhaasi.

ei siis millään automatiikalla hullua, vaan jotenkin poissa tolalta olevaa, ahdistunutta,masentunutta, sitä kauraa.

sinulle

Todella pelottavaa, mutta helpotti, kun uskalsin kertoa muille. Aika yleistä, ja tosiaan meni minulla ohi muutamassa kuukaudessa. Liittyi stressiin vähän yllättävästä raskaudesta ja pelkoon siitä miten selvitään, minulla siis.



Mutta hyvä että juttelet, joku luotettava fiksu ystäväkin voisi auttaa, jos tuntuu, että psykologille pääset liian harvoin. Mutta kannattaa tosiaan löytää joku kokenut ihminen, joka ymmärtää, eikä suotta säikähdä.

mukava lukea,toivottavasti pelko sekä pakkoajatukse lapsesta menevät pois

Sinulla voi olla noi paniikkikohtauksia. Mene lääkäriin juttelemaan jatuksistasi. Itse sairastan paniikkihäiriötä ja siinä tulee semmosia ajatuksia et nyt mä sekoon ja mä en kestä... kyllä se lääkäri neuvoo sit

itse olen kamppaillut samasta aiheesta. Nyt tosin jo helpottanut, mutta pahimpaan stressiaikaan ajatukset kyllä olivat läsnä päivittäin - ahdistavina.

on siis hyvin mahdollista että sielunvihollinen, joka on todella olemassa btw, syöttää noita ajatuksia ja joillekin myös näkyjä ja puhetta. (tämä on siis "skitsofrenia")



Oletteko olleet tekemisissä spiritismin, noituuden, reikihoidon, ennustajien, joogan, tantran yms kanssa? Sanoutukaa irti kaikesta pahasta ja käskekää niitä henkiä lähtemään Jeesuksen Kristuksen nimessä.



Se tepsii ;)

demonit..

Tuo on (muistaakseni) yksi yleisimmistä ahdistuneisuushäiriöistä, nimittäin sairauden/sairastumisen pelko, eli et ole lainkaan naurettava etkä todellakaan ainut. :) Tee itsellesi palvelus ja hae apua!! Elämäsi helpottuu suunnattomasti



Voimia!

Täältä lisätietoa http://pakkoajatukset.blogspot.fi/