Sosiaalisten tilanteiden pelko ja leikkipuistot

Tuijotat siellä puhelintasi niin kuin muutkin äidit, niin ei tarvitse ottaa keneenkään kontaktia.

Mutta sinullahan on muksusi ns. turvanasi? Mene sinne täysin hänen armoillaan peuhaamaan. Silloin et heitä itse itseäsi tulille, etkä mene sinne muun kuin lapsesi takia.

Älä päästä ajatuksiasi liian pitkälle.

Vierailija kirjoitti:

Tuijotat siellä puhelintasi niin kuin muutkin äidit, niin ei tarvitse ottaa keneenkään kontaktia.

En voi tuijottaa puhelinta, sillä lapsi on niin pieni, että häntä tarvitsee vahtia koko ajan. Ap

Aloitat aamusi toistamalla 10x "tästä tulee hyvä päivä". Kun astut ovesta ulos ja pelkäät muita ihmisiä, toistat itsellesi "olen vain ihminen, olen vain ihminen".

Ei niihin ole mikään pakko mennä. Itse en käy koskaan paitsi joskus ilta-aikaan jos siellä ei ole ketään muita paikalla.

Mielenkiintoinen ongelma jos pohtii lapsen primaarisosialisaatiota. Pitäisikö sosiaalisten tilanteiden pelosta kärsivän vanhemman lapset ottaa huostaan? Luulisi olevan suurempi syy kuin jokin karppausruokavalio.

Vierailija kirjoitti:

Mielenkiintoinen ongelma jos pohtii lapsen primaarisosialisaatiota. Pitäisikö sosiaalisten tilanteiden pelosta kärsivän vanhemman lapset ottaa huostaan? Luulisi olevan suurempi syy kuin jokin karppausruokavalio.

En nyt ekana olisi huostaanottoa miettimässä, mutta mielestäni tämä on hyvä näkökulma, että mitä se LAPSELLE tekee, että elää vahvasti pelkäävän, ahdistuneen tms. äidin kanssa. Ihan jo lievemmässä mittakaavassa huomaan, että olen äidiltäni oppinut jonkinlaisen "perusepäluulon" kaikkea kohtaan. Valitettavasti myös luulen, että olen sitä jossain määrin siirtänyt omille lapsilleni. Emmekä me nyt edes ole mitään tosi pelokkaita tms., joten mietin, mitä siitä seuraa, että äiti ei todellakaan uskalla olla ihmisten ilmoilla. Kysehän ei ole vain siitä, että äiti raijaa lapsensa toistensa seuraan vaan myös siitä, että lapsi opettelee äidin reaktioiden perusteella päättelemään, mikä on uhka ja mikä ei. Eli vaikka lapsi olisi viikossa tuntikausia toisten seurassa, mutta äiti viestittää koko ajan, että tämä on vaarallista, niin eihän se lapselle hyvää tee. Joten ap:n tapauksessa ammattiapua peliin ja heti niin hyvä tulee.

Vierailija kirjoitti:

Tuijotat siellä puhelintasi niin kuin muutkin äidit, niin ei tarvitse ottaa keneenkään kontaktia.

Miks aina äidit? Miksei koskaan isät?

Ja btw, meidän lähipuistossa (jossa käy yhtä paljon äitejä kuin isiäkin) HaRVOIN näkee vanhempia räpläämässä puhelinta, vaan lähinnä oikeen esitetään muille, kuinka hyviä vanhempia ollaan olemalla NIIIN läsnä. Joo, syyllistyn tähän myös itse.

Mene vaan. Mulla ei ole sos.pelkoja, mutta mä oon aina puistossa leikkinyt aika tiiviisti lasteni kanssa ja silloin ei tule näitä sosiaalisia kohtaamisia juurikaan, jos oot tiiviisti keskittynyt lapseesi. Ok jos sun lapsi ottaa kontaktia toiseen lapseen niin sen toisen lapsen vanhempi saattaa ottaa kontaktin suhun, mutta yleensä ihmiset on aika ymmärtäväisiä jos vaan hymyilet ja sanot jotain pientä. Pystytkö käymään kaupassa? Samantasoinen kontakti riittää.

Vierailija kirjoitti:

Mielenkiintoinen ongelma jos pohtii lapsen primaarisosialisaatiota. Pitäisikö sosiaalisten tilanteiden pelosta kärsivän vanhemman lapset ottaa huostaan? Luulisi olevan suurempi syy kuin jokin karppausruokavalio.

Tää. Pahimmillaan nuo pelot siirtyy lapselle

No eihän siellä ne aikuiset ota mitään kontaktia.

Itse muistan, että kun leikkipuistoon tuli joku, niin ehkä joku joskus sanoi "HEI", mutta normaalisti ihmiset olivat kuin ei mitään. Siinä sitten kuljet lapsesi perässä ja kaitset, ettei satu mitään. Ei siellä ole pelättävää, mitä sosiaalisiin taitoihin tulee, kun kukaan ei juttele. Minäkin luulin että siellä on joku räpätätien vakkaripiiri jauhamassa vauvanruuista, mutta harvemmin. Ja jos olikin, niin sellaiset ryhmät eivät ikinä ottaneet mitään kontaktia, että olisivat kiinnostuneita liittymään minuun.

Lapsen ryhmätaidot kehittyvät tarhassa, mitä tulee ikätovereihin.

Siellä leikkipuistossa voi olla muitakin joilla sama ongelma. Itse kärsin pahasta sos.tilanteiden pelosta ja usein joudun pakottamaan itseni sinne.

Yllä tulikin jo hyviä neuvoja, esim. hiekkalaatikolla voi keskittyä tekemään kakkuja lapselle, ei siellä muutkaan aina niin sosiaalisia ole eikä pieni lapsi kaikkia sinun jännittämisiä huomaa. Muista että meitä pahasti jännittäviä on muitakin siellä!

Kyllä ainakin itse jännitin leikkipuistoja vuosia sitten. Yritin ja yritin. Tervehdin mammoja. Eivät tervehtineet takaisin. Yritin olla ystävällinen. Ei vastakaikua. Jos oli jo valmiiksi muotoutunut mammaporukka, kääntyivät oman jenginsä pariin. Inhosin leikkipuistoissa oloa. Lasten takia väkipakolla niissä kärvistelin.

Onneksi nyt on isommat lapset. Kouluissa on lapsille omat sosiaaliset ympyrät. Meillä käy lasten kamuja, useat heistä ovat paljon mukavampia kuin vanhempansa.

Juoksen aina lenkeillä leikkipuistojen ohi huojentunein mielin. Huh, ei enää!

Adoptio

Kun lapset oli pieniä,muutettiin toiselle alueelle.Muistan että mua stressasi kun tuntui että leikkipuistossa kaikki muut tunsi toisensa.Olen melko sosiaalinen,pian sain sieltä uusia tuttavia ja joidenkin kanssa yhteys säilyi vuosikaudet ja varmaankin auttoivat omalta osaltaan mua pysymässä järjissä ne vuodet.Tietysti jos ei haluakkaan tutustua,niin sitten kai kannattaa vaan olla lapsen touhuissa mukana siellä

Tekisi armeijan käyminen teille saamattomille vellihousuille hyvää.

OT, mutta miksi olet tehnyt lapsia, jos tuollainen peruselämä aiheuttaa tuollaista tuskaa?

Itse asiassa hyvä kysymys. Mutta jos esim. äiti ei tykkää istua tuntikausia pihalla tai tykkää viedä lapsiaan puistoon minimissän sen kaksi kertaa päivässä, kaksi tuntia kerrallaan satoi tai paistoi niin onko kyseessä varmasti sosiaalisten tilanteiden pelko tai jotain muuta? Itse en niin hirveästi jaksa tehdä moista ja ehkä perimmäinen syy on kuitenkin se laiskuus, ei vain jaksaisi mennä koska se on välillä niin tylsää.

Aurinkoisella säällä joskus ihanaa mutta en millään jaksaisi esim. kaksi leikkipuistohetkeä samana päivänä. Alkaa maistua niin puulta. Muttä ei mun lapista tarvitse nyt huolestua. Ovat päiväkodissa ja kotiäitinä en ikinä jaksaisi tai haluaisi olla edellämainituista syistä. Hyvin ne lapset sosiaalistuu ilman äidin jatkuvaa helmassa pyörimistä. Ainakin mun lapset ovat saaneet kavereita sitten kun ovat tarpeeksi vanhoja olemaan itse ulkona ilman vanhempia. Jos nyt satunnaisesti käy leikkipuistossa en kyllä mene sinne lapselle tai itselleni kavereita kattelemaan. Joskus jonkun kanssa tulee muutama lause lapsiin liittyen juteltua mutta eiköhän aika moni mene sinne juuri sen takia että haluaa että lapset pääsevät sinne leikkimään, eikä pakkopullana etsimään kavereita. Tosin meillä eri kun lapsia on kaksi ja voivat leikkiä keskenään. Kiva tietenkin jos sieltä ihan kavereitakin löytää. Taitaa olla niin että monilla on juuri se ennakkoasenne että ei kukaan niitä kavereita sieltä kaipaa ja sitten myös itse menee sinne sellaisella asenteella.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mielenkiintoinen ongelma jos pohtii lapsen primaarisosialisaatiota. Pitäisikö sosiaalisten tilanteiden pelosta kärsivän vanhemman lapset ottaa huostaan? Luulisi olevan suurempi syy kuin jokin karppausruokavalio.

En nyt ekana olisi huostaanottoa miettimässä, mutta mielestäni tämä on hyvä näkökulma, että mitä se LAPSELLE tekee, että elää vahvasti pelkäävän, ahdistuneen tms. äidin kanssa. Ihan jo lievemmässä mittakaavassa huomaan, että olen äidiltäni oppinut jonkinlaisen "perusepäluulon" kaikkea kohtaan. Valitettavasti myös luulen, että olen sitä jossain määrin siirtänyt omille lapsilleni. Emmekä me nyt edes ole mitään tosi pelokkaita tms., joten mietin, mitä siitä seuraa, että äiti ei todellakaan uskalla olla ihmisten ilmoilla. Kysehän ei ole vain siitä, että äiti raijaa lapsensa toistensa seuraan vaan myös siitä, että lapsi opettelee äidin reaktioiden perusteella päättelemään, mikä on uhka ja mikä ei. Eli vaikka lapsi olisi viikossa tuntikausia toisten seurassa, mutta äiti viestittää koko ajan, että tämä on vaarallista, niin eihän se lapselle hyvää tee. Joten ap:n tapauksessa ammattiapua peliin ja heti niin hyvä tulee.

Nyt en oikein ymmärtänyt pointtiasi? En siis ole ap enkä itse sosiaalisesti rajoittunut ja vien lapsiani puistoihin kun jaksan mutta jos nyt oletetaan että joku ei vie koskaan niin ei tuo nyt tarkoita sitä että lapselle viestitetään että seon vaarallista tai uhka? Nyt sinä puhut ehkä liian laajasti. Puhutaanko nyt sitten lapsesta joka on kotihoidossa eikä ikinä pääse mihinkään?

Olisin ehkä huolestunut tilanteesta jos: lapsi on vain kotona eikä esim. päiväkodissa eli ei ikinä pääse niin sanotusti ihmisten ilmoille, jos lapsella ei ole ketään siis yhtään ketään, ei mummoa tai toista vanhempaa eli pelkästään äiti 365 päviää vuodessa eikä edes sitä päiväkotia ja jos siis on niin että tämä kotiäidin lapsi on vain kotona eikä käydä sillä puistoissa koskaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mielenkiintoinen ongelma jos pohtii lapsen primaarisosialisaatiota. Pitäisikö sosiaalisten tilanteiden pelosta kärsivän vanhemman lapset ottaa huostaan? Luulisi olevan suurempi syy kuin jokin karppausruokavalio.

En nyt ekana olisi huostaanottoa miettimässä, mutta mielestäni tämä on hyvä näkökulma, että mitä se LAPSELLE tekee, että elää vahvasti pelkäävän, ahdistuneen tms. äidin kanssa. Ihan jo lievemmässä mittakaavassa huomaan, että olen äidiltäni oppinut jonkinlaisen "perusepäluulon" kaikkea kohtaan. Valitettavasti myös luulen, että olen sitä jossain määrin siirtänyt omille lapsilleni. Emmekä me nyt edes ole mitään tosi pelokkaita tms., joten mietin, mitä siitä seuraa, että äiti ei todellakaan uskalla olla ihmisten ilmoilla. Kysehän ei ole vain siitä, että äiti raijaa lapsensa toistensa seuraan vaan myös siitä, että lapsi opettelee äidin reaktioiden perusteella päättelemään, mikä on uhka ja mikä ei. Eli vaikka lapsi olisi viikossa tuntikausia toisten seurassa, mutta äiti viestittää koko ajan, että tämä on vaarallista, niin eihän se lapselle hyvää tee. Joten ap:n tapauksessa ammattiapua peliin ja heti niin hyvä tulee.

Nyt en oikein ymmärtänyt pointtiasi? En siis ole ap enkä itse sosiaalisesti rajoittunut ja vien lapsiani puistoihin kun jaksan mutta jos nyt oletetaan että joku ei vie koskaan niin ei tuo nyt tarkoita sitä että lapselle viestitetään että seon vaarallista tai uhka? Nyt sinä puhut ehkä liian laajasti. Puhutaanko nyt sitten lapsesta joka on kotihoidossa eikä ikinä pääse mihinkään?

Olisin ehkä huolestunut tilanteesta jos: lapsi on vain kotona eikä esim. päiväkodissa eli ei ikinä pääse niin sanotusti ihmisten ilmoille, jos lapsella ei ole ketään siis yhtään ketään, ei mummoa tai toista vanhempaa eli pelkästään äiti 365 päviää vuodessa eikä edes sitä päiväkotia ja jos siis on niin että tämä kotiäidin lapsi on vain kotona eikä käydä sillä puistoissa koskaan.

Niin, tarkoitinkin eniten varmaan tapauksia, joissa lapsi ei ole päivähoidossa tai käy kerhossa ilman äitiä. Ja sillä uhan tai vaaran tunnulla tarkoitin siis sitä, että lapsi vaistoaa äidin tunteet aika hyvin ja jos äiti pelkää sosiaalisia tilanteita, lapsi vaistoaa, että tässä tilanteessa on nyt jotain vaarallista. Paljonhan pieni lapsi katsoo juuri äidin kasvoilta, että miten nyt reagoidaan. Jos lapsella on paljon sellaisia aikuiskontakteja, joissa aikuinen pystyy olemaan sosiaalisissa tilanteissa luontevasti, lapselle ei varmaan tule fiilistä, että niissä tilanteissa on aina jotain lähtökohtaisesti pelottavaa. Eli ei äidin tarvitse mikään itse täydellisyys olla, mutta jos hän on lapsen liki ainoa hoitaja ja esim. sosiaalisten tilanteiden pelko on tosi suurta, on tilanne lapselle mielestäni aika vaikea.