Paraneeko vaihtamalla?

Neljä vuotta sitten tavattiin netissä. Huomattiin paljon yhteistä meissä, ja juttu luisti kohtalaisesti. Jo alussa huomasin, että huumorintajuissamme ja tavassamme kommunikoida on eroavaisuuksia, mutta ajattelin että kun muuten on hyvä tyyppi, tässähän sitä opetellaan toistemme tapoja. Pään räjäyttävää ihastumisen tunnetta ja ei alussa ollut, ainakaan minulla. Mutta ajattelin, että kun tyyppi on sopiva, ja ollaan jo yli kolmekymppisiä, toimiva ja tyydyttävä suhde voidaan saavuttaa miedommallakin lämmöllä.

Nyt muutama vuosi myöhemmin ollaan tilanteessa, jossa kaikki tuntuu hajoavan. Suhteessamme on paljon hyvää, mutta olemme riitelykierteessä ja molemmat melko väsyneitä siihen. Seksi toimii periaatteessa, mutta koska en tunne seksuaalista vetoa kumppaniani (yleensäkin seksuaaliset tarpeeni ovat melko vähäiset, toisin kuin kumppanillani) kohtaan, seksin aloittaminen tuntuu aina vastentahtoiselta ja tuntuu kuin minua painostettaisiin siihen joka hetki. Kumppanini arjen hallintataidot, kuten siisteydestä, vaatteista ja tavaroista, ruokailujen suunnittelusta ym. huolehtimisen taidot ovat heikot, ja tuntuu että elämme koko ajan kaaoksen keskellä. Itseänikään ei inspiroi pitää tiskikasoille rotia, kun kumppanin tyyli on niin vallaton... tämä stressaa molempia ja aiheuttaa osaltaan riitoja.
Meillä on myös yhteinen harrastus, joka sen sijaan että lähentäisi meitä, tuntuu tuottavan erimielisyyksiä ja riitoja entisestään. Olemme hyvin samanlaisia, mutta pienet erot kiusaavat. Väärinymmärrykset ja niistä johtuvat riidat ovat jokapäiväisiä. Tuntuu, että emme kertakaikkiaan osaa toimia yhdessä.

Suhde on minulle tärkeä, ja toimiessaan tuo paljon iloa. En haluaisi luopua siitä, mutta mietin onko näillä lähtökohdilla todellisia mahdollisuuksia kummankaan tulla muuta kuin onnettomiksi. Vuosi sitten tapasin harrastusten yhteydessä miehen, jonka kanssa ymmärsimme toisiamme puolesta sanasta. Yhteistyö oli helppoa, nauru kumpusi aitona ja syvältä ja tuntui kuin olisimme tunteneet toisemme aina. Säikähdin, en muistanut että toisen ihmisen kanssa oleminen voi olla niin helppoa ja mutkatonta. Kun huomasin ihastuneeni, katkaisin hyvin pian yhteyden tuohon mieheen, mutta en voi olla miettimättä millaista olisi olla jonkun hänenlaisensa kanssa.
Lapsia meillä ei ole, eikä yhteistä omaisuutta, joten ero olisi sillä tavalla helppo. Kuitenkin, päivittäin saan mieheltäni viestejä, joissa hän kertoo rakastavansa minua, on kunnollinen, juomaton ja lyömätön, pärjää työelämässä ja on osannut hurmata kaikki läheiseni. Tai ainakin osasi, viime aikona mieheni tuntuu jatkuvan riitelyn vuoksi luovuttaneen, ja olemme jo keskustelleetkin siitä johtaako tämä suhde mihinkään hyvään.
En tiedä mitä tekisin. Taistellako suhteemme puolesta vai luovuttaa? Teenkö virheen vai meille molemmille palveluksen jos luovun "unelmavävystä"?