Lue keskustelun säännöt.
Olinko liian julma äiti?
09.08.2017 |
11-vuotias esikoinen käy kaverillaan, joka asuu 6 kilometrin päässä meistä. Nyt tällä viikolla hän ollut kaverillaan kahtena peräkkäisenä päivänä ja liikkunut sinne pyörällä. Mutta eilen kotiinpaluu omalla pyörällä ei olisi tullut kuuloonkaan. Kuulemma hän ei jaksa, häntä väsyttää, hän oli polkenut jo maanantaina edestakaisin kaverilleen, joten nyt oli kilometrit täynnä. Mainittakoon, että hän oli ennen puoltapäivää lähtenyt kaverilleen ja illalla puolikahdeksan aikaan olisi ollut kotiin lähdön aika. Eli siinä on ollut reilusti aikaa toipua (asenteeni paljastukoon tässä). Mutta ei. Seurasi valitus miten hän ei vaan jaksa. Hän ei halua polkea yksin jne. Itse olin lenkillä ja mies kuopuksen kanssa kotona, joten esikoisen ja pyörän haku olisi ollut hankalaa. Järjestettävissä toki, jos pyörän olisi jättänyt kaverille.
Joten sanoin, että sen kun poljet. Hän on terve lapsi, jonka täytyy mielestäni jaksaa polkea kuusi kilometriä ja kyllä - 12 kilometriä päivässä. Ei tarvitse polkea kieli vyön alla vaan rauhassa polkee. Ilma oli loistava eikä kiirettä minnekään. Itkua vääntäen esikoinen suostui, mutta oli tulta ja tappuraa kotiin saapuessaan. Meillä ei julkiset kulje, joten jos kaverilleen menee, tietää että itsensä sieltä on pois saatava. Sadekeli on eri asia. Esikoinen on sitä paitsi kävellyt sujuvasti 7 kilometrin mittaisen lenkin läheisellä luonnonsuojelualeella, "Ennen vanhaan" olen itsekin polkenut hänen ikäisenä hevostalleille harva se päivä, jonne oli 5 kilometriä suuntaansa.
Mitä mieltä? Menikö liian tiukaksi?
Kommentit (28)
Minä pyöräilin lapsena aina kaikkialle, ei mua minnekään viety. Ei se jalostanut minusta parempaa ihmistä, eikä monista vastauksista päätellen kyllä muistakaan. Useina hetkinä olisin tosi paljon toivonut, että olisin saanut kyydin.
Tarvitseeko kaiken olla kärsisivät, että se on kasvattavaa? Eikö sillä, että vanhemmat suhtautuvat empaatisesti, ole myös kasvattava vaikutus? Onko liika karaisu ja joustamattomuus nimenomaan syy siihen, miksi niin moni kuulostaa katkeralta ja haluaa lapsille/lapselleen saman kokemuksen? Entä jos lapselle opettaisi, että joskus voi joustaa, joskus voi lohduttaa että sattuuhan noita? Voisiko lapsesta kasvaa aikuinen, joka suhtautuisi omiin ja muiden virheisiin lempeämmin?
Moni aikuinen, minä mukaanluettuna, on paljon laiskempi kuin mitä odottaa lapseltaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tuhannen laiska mamma. Pyöräkoukut on keksitty. Ei taida lapsi raukka harrastaa mitään jos äidillä tuo asenne (tuskin kuskaa kun omat menot aina ensin)?
Miten lapsen harrastukset tai harrastamattomuus liittyy tähän millään tavoin? Jos minä käyn lenkillä 3 kertaa viikossa, niin se tuskin menee kaikkien asioiden edelle.
Jos kaikkialle kuskataan, ei opi muuta kuin että kaikki yli kahden kilometrin matkat täytyy kulkea autolla. Lisätään vielä, että esikoinen kulkee pyörällä kouluun ja koulupäivinä kilometrejä tulee yhteensä 6. Pyöräily ei ole mikään vieras laji.
ap
Vierailija kirjoitti:
Jos huomaisit itse joku ilta olevasi odotettua väsyneempi, niin toivoisitko, että perheesi auttaisi, vai toivoisitko, että sinulle sanottaisi kikkelis kokkelis?
Toivoisin, mutta jos olisin itse järjestänyt itseni tilanteesen, joka minun on hoidettava, niin hoitaisin sen. Ehkä kysyisin apua, mutta en loukkaantuisi jos apua ei tulisi.
ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos huomaisit itse joku ilta olevasi odotettua väsyneempi, niin toivoisitko, että perheesi auttaisi, vai toivoisitko, että sinulle sanottaisi kikkelis kokkelis?
Toivoisin, mutta jos olisin itse järjestänyt itseni tilanteesen, joka minun on hoidettava, niin hoitaisin sen. Ehkä kysyisin apua, mutta en loukkaantuisi jos apua ei tulisi.
ap
11-vuotiaalta ei voi odottaa, että hän ajattelisi kuin aikuinen, vaikka onkin jo aika iso tyttö.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jos huomaisit itse joku ilta olevasi odotettua väsyneempi, niin toivoisitko, että perheesi auttaisi, vai toivoisitko, että sinulle sanottaisi kikkelis kokkelis?
Juuri näin. Jos pääsääntöisesti pyöräilee aina kaverilleen ja takaisin, niin miksi pitää olla joustamaton ja olla auttamatta kun lapsi poikkeuksellisesti olikin väsyneempi. Joskus voi olla vaikka kipeäksi tulossa ja voimat oikeasti ihan lopussa. Ei aikuinenkaan aina jaksa ja ilahtuu, jos vaikka puoliso auttaa silloin. Toisinaan se "säännöistä" joustaminen tai poikkeaminen on arjen hemmottelua perheenjäsenelle ja tuo hyvän mielen kaikille, kun toinen auttaa. Ei lapsikaan ole heti laiska, jos joskus ei jaksa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos huomaisit itse joku ilta olevasi odotettua väsyneempi, niin toivoisitko, että perheesi auttaisi, vai toivoisitko, että sinulle sanottaisi kikkelis kokkelis?
Toivoisin, mutta jos olisin itse järjestänyt itseni tilanteesen, joka minun on hoidettava, niin hoitaisin sen. Ehkä kysyisin apua, mutta en loukkaantuisi jos apua ei tulisi.
ap
11-vuotiaalta ei voi odottaa, että hän ajattelisi kuin aikuinen, vaikka onkin jo aika iso tyttö.
No nyt ainakin jatkossa osaa ajatella tilannetta ja arvioida mitä jaksaa ja mitä ei.
AP teki ihan oikein, hyvinhän tuo näytti jaksavan mutta laiskotti vain ja osoitti mieltään kun ei saanut tahtoansa läpi. Ei lasten kasvattaminen tarkoita sitä, että kaikkeen suostutaan. Sillä tavalla kasvaa vain niitä narsistisia Niko-Pettereitä, jotka luulevat omistavansa maailman kunnes joku koulun pihalla palauttaa maan pinnalle.
Ovat usein näin. Myös kaveri kenen luona oli, on usein meillä koko päivän ja syynä juurikin tämä välimatka. Normaalikäytäntö ja siinä samalla ruokitaan kaveri kun omatkin. Tiedän, että lapsi on saanut syödäkseen ja juodakseen kaverinsa luona. Siitä ei ole kyse. Tämä puoli toimii, joten tähän on turha kiinnittää huomiota.
ap