Miksi aina, jos yhdessä ollaan "lasten takia", muut olettavat, että lapset joutuvat kestämään kylmää ilmapiiriä?

Sama homma meillä. Tehdään kaikkea kivaa yhdessä ja meillä on ihan hauskaa.

Tyttö eikä kyllä ukkokaan taida tajuta :D

Että heti kun lapsi on vähän isompi niin haluan eron. Kämppiksiä ollaan.

Meillä lapset ovat niin läheisiä isänsä kanssa, etten myöskään ikinä haluaisi "viedä" heiltä isää joka toinen viikko.

Ap

Me ollaan kans miehen kanssa oltu kämppiksiä jo vuosikaudet. Harvoin riidellään mistään, eli ei lapset joudu sellaista katselemaan. Mutta eivätpä lapset myöskään näe, millainen on oikea parisuhde.

Millainen sitten on "oikea" parisuhde?

Harvalla on noin leppoisaa. Pidemmän päälle jompikumpi kaipaa intiimisuhdetta ja saattaa hakea sitä muualta. Aiheuttaa varmasti kitkaa vaikka olisi sovittu mitä.

Muistan myös kun erään tällaisen kulissiperheen lapsi oli meillä kylässä ja näki kun minä ja miesystäväni istuimme lähekkäin ja pussasimme. Hän jäi oikeasti tuijottamaan ja sanoi että "toi on väärin". Yritimme olla vakavalla naamalla vaikka se oli vaikeaa. Kysyin että mikä on väärin. Niin ei kuulemma aikuiset pussaa ja halaa toisiaan. Niin ei heillä saa tehdä. No, minä sanoin että meillä on eri säännöt.

Vierailija kirjoitti:

Me ollaan kans miehen kanssa oltu kämppiksiä jo vuosikaudet. Harvoin riidellään mistään, eli ei lapset joudu sellaista katselemaan. Mutta eivätpä lapset myöskään näe, millainen on oikea parisuhde.

Miksi sitä parisuhdetta on niin vaikea muuttaa "oikeaksi parisuhteeksi"? Olette joskus kuitenkin ilmeisesti sellainen ollut? Luuletteko te oikeesti et joku uusioperhe on malliesimerkki "oikeista" ihmissuhteista?

Vierailija kirjoitti:

Harvalla on noin leppoisaa. Pidemmän päälle jompikumpi kaipaa intiimisuhdetta ja saattaa hakea sitä muualta. Aiheuttaa varmasti kitkaa vaikka olisi sovittu mitä.

Muistan myös kun erään tällaisen kulissiperheen lapsi oli meillä kylässä ja näki kun minä ja miesystäväni istuimme lähekkäin ja pussasimme. Hän jäi oikeasti tuijottamaan ja sanoi että "toi on väärin". Yritimme olla vakavalla naamalla vaikka se oli vaikeaa. Kysyin että mikä on väärin. Niin ei kuulemma aikuiset pussaa ja halaa toisiaan. Niin ei heillä saa tehdä. No, minä sanoin että meillä on eri säännöt.

No hyi, en minäkään ala pussailemaan muiden edessä. Aika kiusallista muille. Ja silti meillä on läheisyyttä kyllä. En itsekään pidä siitä, jos pariskunta alkaa lähentymään siinä edessä. Siinä tulee todella epämiellyttävä kolmas pyörä-olo

Vierailija kirjoitti:

Millainen sitten on "oikea" parisuhde?

Se kahden vuoden huuma ilmeisesti.

Kokemuksesta. Luultavasti nuo eroaa sitten, kun muutan. Idiootit eivät tajua, etten jaksa tuota jatkuvaa huutoa, valitusta, kiukuttelua, huonoa ilmapiiriä, toisen epäilyä ja niin edelleen. Erittäin kiusallista joutua kuuntelemaan tuota.

Teini, jonka vanhemmat puhuivat eroamisesta viimeksi varmaan noin 8 vuotta sitten. Olisivat edes eronneet...

Lapsena/teininä minusta oli kammottavaa olla vanhempien kanssa, jotka eivät rakastaneet toisiaan ja olivat kuin kämppikset konsanaan. Toki meidän perheessä oli muitakin ongelmia silloin, mutta minulla oli inhottava, lähes syyllinen olo siitä, että minä ja pikkusiskoni sidoimme vanhempani olemaan yhdessä niinkin kauan. Olisin vain halunnut heidän eroavan, koska kumpikaan ei ollut liitossa hirvittävän onnellinen.

Tilanne lopulta räjähti käsiin (sekin todennäköisesti olisi voitu estää aikaisemmalla eroamisella) siinä muodossa, että molemmat pettivät toisiaan. Tämä ilmeisesti oli viimeinen tikki ja sai nämä eroamaan. Ero oli riitaisa juurikin pettämisten takia ja me teini-ikäiset jouduttiin kahden tulen väliin. 

Vierailija kirjoitti:

Millainen sitten on "oikea" parisuhde?

En tiedä, mitä tästä nyt yritetään taas vääntää, mutta ajattelin ehkä sitä, että lapset eivät näe ja saa mallia kahden aikuisen välisestä tunteiden ja välittämisen osoittamisesta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Harvalla on noin leppoisaa. Pidemmän päälle jompikumpi kaipaa intiimisuhdetta ja saattaa hakea sitä muualta. Aiheuttaa varmasti kitkaa vaikka olisi sovittu mitä.

Muistan myös kun erään tällaisen kulissiperheen lapsi oli meillä kylässä ja näki kun minä ja miesystäväni istuimme lähekkäin ja pussasimme. Hän jäi oikeasti tuijottamaan ja sanoi että "toi on väärin". Yritimme olla vakavalla naamalla vaikka se oli vaikeaa. Kysyin että mikä on väärin. Niin ei kuulemma aikuiset pussaa ja halaa toisiaan. Niin ei heillä saa tehdä. No, minä sanoin että meillä on eri säännöt.

No hyi, en minäkään ala pussailemaan muiden edessä. Aika kiusallista muille. Ja silti meillä on läheisyyttä kyllä. En itsekään pidä siitä, jos pariskunta alkaa lähentymään siinä edessä. Siinä tulee todella epämiellyttävä kolmas pyörä-olo

Omassa olohuoneessa saan kyllä pussata yhden pusun verran vaikka olisi ketä. Ei siinä ollut mitään lääppimistä tai imuttelua. Se ei olisi sopivaa. Mutta tuosta jäi itselle surullinen olo, kun lapsi ei näe aikuisten välistä (soveliasta) hellyyttä ja rakkautta.

Minun vanhemmat myös marttyyreinä olivat yhdessä lapsen takia. Ja koko lapsuuteni vaan toivoin että ne erois.

Kyllä sen jo pienenä huomas et vaikkeivät koko aikaa riidelleetkään niin kummallinen tunnelma oli.

Erosivat kun mä tulin aikuseksi ja ovat molemmat katkeria toisilleen ja elämälle. Varmaan vilpittömästi kuvittelivat että on hieno asia kun lapsella on "ehjä perhe" mut älkää ap ja muut vaan odottako et teidän lapsenne kiittää teitä tästä ratkaisustanne isompina. Todennäköisesti aistivat kyllä ettei kaikki oo ihan ok ja saattavat toivoa että eroisittekin.

Me ei olla vain kämppiksiä. Sutinaa on makuuhuoneessa. Ei riidellä. Ihan ok tunnelma. Mutta lähtisin jos lapsia ei olisi. Mä en pysty kuitenkaan koskaan enää arvostamaan miestäni.

Pitkän liiton aikana mies on ollut tosinaan tosi ilkeä ja pettänyt useasti. Nyt pari vuotta ollut ihan muuttunut mies. Katuu pettämisiä. Mun sisällä vaan on jotain kuollut lopullisesti. Ei auta vaikka olisi kuinka mukava nykyään.

Ehkä se onnistuu niillä, jotka ovat hyviä kavereita keskenään ja lisäksi hyviä kämppiksiä. Yhden exäni kanssa tuollainen olisi onnistunut varmaankin. Eron jälkeen asuimne yhdessä aika pitkään, koska se oli halvempaa ja tulimme hyvin toimeen. Tunnelmakin oli rennon vapautunut, kun varsinainen parisuhde oli ohi. Meillä oli tosi hauskaa. Hän deittailikin jo muita, eikä se mua haitannut. Ihan rehellisesti tsemppasin, kun hän lähti treffeille. Annoin paljon neuvojakin. Itsekin yritin, mutta ehkä parisuhteet ei ole mua varten. Vielä vuosienkin päästä olen tyytyväinen sinkku. Otettiin toisistamme kuvia treffisivustoille. :)

Toisaalta tällainen tuntuu harvinaiselta. Yleensä se ei mene näin. Jos meillä olisi exäni kanssa ollut lapsia, olisimme ehkä voineet pysyä yhdessä. Kuitenkin jos hän olisi löytänyt uuden kumppanin siinä, niin se olisi saattanut sekoittaa pakan ja pahasti. Nytkään emme enää ole paljoa yhteyksissä, koska hänen exänsä oli kaveruudesta liian mustasukkainen, eikä hän oikein osannut tehdä muuta kuin käytännössä lopettaa yhteydenpidon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Me ollaan kans miehen kanssa oltu kämppiksiä jo vuosikaudet. Harvoin riidellään mistään, eli ei lapset joudu sellaista katselemaan. Mutta eivätpä lapset myöskään näe, millainen on oikea parisuhde.

Miksi sitä parisuhdetta on niin vaikea muuttaa "oikeaksi parisuhteeksi"? Olette joskus kuitenkin ilmeisesti sellainen ollut? Luuletteko te oikeesti et joku uusioperhe on malliesimerkki "oikeista" ihmissuhteista?

Voin antaa yhden version: miehellä on jonkinlainen hoitamaton mielenterveysongelma, mutta toimintakykyä on. Parisuhdeasioita ei voi ottaa millään tavalla esille missään tilanteessa, muuten seuraa harhaisia ayytöksiä, huutomelttari, päivätolkulla mykkäkoulua. Meillä on laiha sopu, molemmat huolehtivat lasten asioista, mies käyttäytyy kotona, koska olen pakottanut hänet. Ei tästä enää parisuhdetta tule, pitkällä tikullakaan en halua koskea, mutta näin kumpikin saa asua lasten kanssa. Selvittikö?

Me emme ole  yhdessä lasten takia, mutta ei meillä ole täydellinen harmoninen liitto, jossa pusuteltaisiin sohvalla lasten nähden, jotta tajuavat, miten parisuhteessa ollaan.

Ehkä me sitten kuulumme niihin, joiden pitäisi erota, kun ei olla niin harmonisia. Meillä riidellään, tiuskitaan, nauretaan ja halataan. Pussailua ei harrasteta lasten tai kenenkään muunkaan nähden. En edes ole ajatellut asiaa mutta ei tehty niin seurusteluaikanakaan. On ollut kausia, jolloin toinen on tuntunut vastenmieliseltä eikä ole haluttu edes koskea ja kausia, jolloin ollaan viihdytty koko perhe päällekkäin sohvalla (lapset haluaa kummasti väliin, jos isä ja äiti halailevat). En tiedä, minkälaisen esimerkin lapset saavat parisuhteesta. Mietin sitä kyllä paljon, kun meillä on välillä riitojakin, joissa sanotaan pahasti. Toivon, että ymmärtävät, ettei elämä ole show, jossa ollaan yhdessä tasan niin kauan kuin on hauskaa. Niitä hyviä ja huonoja jaksoja on olemassa, ja joskus kannattaa sinnitellä niiden huonojen jaksojen yli, koska sen jälkeen voi kaikki olla paremmin. Toivon, että lapset oppivat elämästä ja ihmissuhteista muutakin kuin vain pintakiiltoa ja pusuttelua sohvalla ja tähtipölyä ja sateenkaaria. Parisuhde vaatii työtä. Se vaatii kompromisseja, neuvotteluja ja anteeksipyyntöjä. Jos ei mitään muuta, niin ainakin tuon meidän lapsemme oppivat.

Emme ole täydellisiä eikä meillä ole täydellinen suhde mutta se ei tarkoita, etteikö meidän kannattaisi olla yhdessä.

Olisihan se hyvä jos lapset saisivat kotona hyvää parisuhdemallia myös. Millaista on aikuisten rakkaus ja miten he osoittavat sitä toisiaan kohtaan arjessa. Ja että halailu ja pussailu on hyvää eikä jotain hävettävää tai outoa.

Nosto!

En usko, että lapset saisivat eron jälkeen sen parempaa parisuhdemallia. En hankkisi uutta miestä passattavaksi, enkä muutenkaan usko uusperheiden toimivuuteen. Mies taas... No, en välttämättä luottaisi häneen edes viikonloppuisänä. Erosta tulisi melko varmasti ruma eikä sekään ole lapsille hyväksi. Lisäksi lapset luopuisivat ystävistään, lähikoulustaan, rauhallisesta asuinalueesta, omista huoneistaan ja monista matkoista. Jos muuttaisin lähemmäksi sukulaisiani ja tukiverkkoja, he näkisivät isäänsä korkeintaan pari kertaa vuodessa. Joskus leikkimielellä kysyin mieheltä ryhtyisikö hän lähivanhemmaksi eron jälkeen. Vastaus oli ehdoton ei.

Varmasti eroaisin, jos se tapahtuisi sovussa ja voisimme miehen kanssa asua suht lähekkäin ettei lapsille tulisi liikaa muutoksia. Valitettavasti se ei ole mahdollista.