Tajusin juuri etten ole kovin suosittu

*yhden lapsen äiti* muoks T .ap ja puhelimen ennustava syöttö

Täällä toinen vastaava! Ikäkin on ihan sama ja kohta 3-vuotias lapsikin löytyy. En tiedä, johtuuko tämä tunne ikäkriisistä, masennuksesta (oon kuitenkin ihan iloinenkin usein tai en ainakaan mikään mörökölli, kai, paitsi joskus kotona miehelle... :-D) vai mistä lie? Ehkä olen kyllä itsekin muuttunut vanhemmiten entistä eristäytyneemmäksi mm. työstressin ja sairauden takia. Just hiljattain avauduin miehelle, kun tuntuu, ettei ole kavereita enkä osaa "uida" noissa äitiporukoissa ja lapsikin alkaisi tarvita ikäistään seuraa enemmän ja mietin, että pitäisköhän laittaa joku kaveri-ilmoitus, niin se totes, että "ethän sä jaksa vanhoja kavereitaskaan"... Oli kieltämättä oikeassa. Vikaa on mussakin, kun tuntuu,ettei energia riitä parin vanhan kaverin kanssa yhteydenpitoonkaan. Jotenkin on erkaannuttukin, kun toinen asuu ulkomailla ja toinen muuten kaukana.

Samassa iässä minäkin sen tajusin, että minulla ei näytä olevan taitoa pitää ystävyyssuhteita. Tai ainakaan en ole missään määrin suosittu. Nyt olen yli nelikymppinen. Ei ole ystäviä, ei ketään kenen kanssa jutella ja pohtia elämää. Ei ketään kenelle soittaa, jos olen innoissani jotain.

Mutta on minullakin mies ja perhe. Ja työ. Laitan niihin kaiken energiani ja toivon, että lapseni saavat riittävän hyvät lähtökohdat sosiaaliseen elämään, vaikka malli minulta on varmaan tosi surkea.

En tiedä minäkään miksi näin on tilanne. Olen ihan juttelevainen ja ymmärtäväinen. Mutta selvästikin jotain on minussa pielessä. En vain tiedä mikä. Ehkä olen vain kamalan tylsä.

Tietysti poden yksinäisyyttä. Mutta yritän olla miettimättä sitä liikoja ja keskittyä muuhun.

No sulla on sentään parisuhde! Olet jollekulle suosittu.

Sama.

sama

Kuulostaapa tutulta, mutta kiva huomata että on muitakin.

Ensinnäkin. Kaikki eivät vaan ole yhtä suosittuja. Se on karu fakta. Toisekseen. Asialle voi tehdä jotain pienin askelin. Yrittää osallistua enemmän (etäistenkin) kaverien tapaamisiin, harrastusryhmiin, työpaikan tapahtumiin jne. Ei ole helppoa tai nopeaa tietä, varsinkaan erakkoluonteiselle.

Luulen, että monilla teillä äiti-ihmisillä ongelmana on se, että olette laittaneet perheenne kaiken muun edelle. Ei ne kaverit säily ja pysy hyvinä ystävinä, jos ei asian eteen tee säännöllisesti työtä. Osaan kuvitella, että kavereita ei voi nähdä, kun on mies ja on lapsi ja ja ja....Sitten yksi päivä havahdutaan siihen, ettei ole ystäviä. 

Mä luulen, että monilla ei ole tarvetta enää laajaan kaveripiiriin +kolmekymppisenä. Mulla on monet kaverit jääneet siksi, kun haluavat rauhoittua, viettävät aikaa puutarhaa hoitaen, perheen kanssa, mökillä. Itse olen äiti mutta tykkään yhä samoista asioista kuin nuorena - erilaisista tapahtumista ja keikoista, festareista. En ole ajatellut, että itsessäni on vikaa. Kavereista moni on vaan keski-ikastyinyt :) kaksikymppisenä monille on tosi tärkeä se kaveripiiri ja uudet virikkeet, etsitään kumppania ja itseä, mutta vähän vanhempana ihmiset tuntee itsensä, on väsyneempia ja mukavuudenhaluisia ja paljon nirsompia että mihin haluaa sen vähiin käyvän aikansa käyttää :>

Kahden lapsen äiti mutta vain kolme vuotias poika?

Olet varmaan niitä tapauksia, joita ei kiinnosta lähteä ystävien kanssa mihinkään, ei kiinnosta olla ystävä eri elämäntilanteessa olevien ihmisen kanssa eikä sellaisten jutut, haluat aina olla kotona tai oman perheyksikkösi kanssa ja kutsuttaessa johonkin kieltäydyt. Mutta ystäviä pitäisi silti olla sen takia että hyötyisit siitä jollain tavalla. Kerran viiteen vuoteen voisit laittaa kuvan facebookiin jossa sosiaalinen elämäsi näyttäisi normaalilta.

Vierailija kirjoitti:

Luulen, että monilla teillä äiti-ihmisillä ongelmana on se, että olette laittaneet perheenne kaiken muun edelle. Ei ne kaverit säily ja pysy hyvinä ystävinä, jos ei asian eteen tee säännöllisesti työtä. Osaan kuvitella, että kavereita ei voi nähdä, kun on mies ja on lapsi ja ja ja....Sitten yksi päivä havahdutaan siihen, ettei ole ystäviä. 

Kyllä se on ollut enemmän se kokonaisvaltainen puolikuollut olo, varmaan, ainakin mulla... Asiat oli näin jo ennen lasta meinaan. Tein eka paljon töitä, oli burnoutia, sit vähensin töitä, mut olin jo niin huonossa kunnossa, etten muuten vain enää jaksanut mitään "ylimääräistä". Tuli fyysistä sairauttakin ja vuosien tutkimusrumbaa. Sitten tuli muita kriisejäkin lähipiirissä ja lopulta tuntui, että voimat on lopullisesti loppu. Lasta yritettiin, mutta siitä meille sanottiin, ettei onnistu koskaan ilman hoitoja. Oli tavallaan vahinko, kun luotettiin siihen, mutta onnellinen vahinko.

Sitten on sekin, että häpeän omaa romutilaani. Toinen kaveri on hirveän aikaansaava: opiskelee, käy töissä, hoitaa omakotitalon ja kolme lasta. Eikä ne oikein ymmärrä sitä, että kaikki ei ole niin jaksavia... Sairauksistani en viitsi juuri puhua, kun ei ihmiset halua kuunnella sairausvalituksia. Toiselle kaverilleni kuitenkin kerran luulin, että voin puhua, kun hänelläkin on eräs sairaus. Heitti, että "käyt liikaa lääkärillä, ne löytää kaikkea". Tuli vähän ikävä olo tuosta. Lääkärini mukaan kuitenkin mulla on eräs sairaus, mutta sen virallinen diagnoosi vain usein kestää vuosikausia. Muutenkin ollut kamalan luulosairas ja hullu olo, niin tuo jotenkin pisti entisestään vetäytyyn kuoreen. Sitten on niitä äitituttavia, jotka pyytelee pyöräretkelle tai uimaan. Miten selität niille, että ei mun jalat kestä pyöräilyä, hyvä kun edes kävelyä. Tai että miehen kanssa ajateltiin yhdessä hoitaa uintireissut, koska mun kädet ei kestä välttämättä lapsen kannattelua. Tai voi kestää, mutta seuraavana päivänä oon puolikuollut.

2

Kuulostatte kovin persoonattomilta. Jos ei osaa itsestään kertoa muuta kuin että on äiti ja ihan mukava, ei siinä ole kovin kummoista kiinnostuksen aihetta. Ei minua ainakaan erityisesti kiinnosta kukaan pelkästään noiden ominaisuuksien perusteella.

Sama mulla. Mietin eilen ihan samoja juttuja. Oon aina ensimmäinen joka pudotetaan porukasta ulos.

Muutama kaveri mulla on, mutta ei ne esim. lähde oikeen ikinä mihinkään jos pyydän. Eilen oli ihana ilma ja mä vaan kökin sisällä kun ei ollut kaveria kaupungille. Minusta kuitenkin tykätään, en oo mikään mörökölli. Teen pätkätöitä, ja kun uusi määräaikaisuus on tekijää vailla, työkaverit on sanoneet pomolle että otetaan xx. Oon messissä pikkujouluissa ja kahvipöytäkeskusteluissa, eli puhelias ja tarpeeksi sosiaalinen. Ilmeisesti en vaan osaa pitää kaverisuhteita tai/ja viedä tuttavuutta sen pitemmälle.

Oon nyt yrittänyt vähän aktivoitua ja soitella ja pyytää ihmisiä johonkin. Ja p@sk@t, kaikilla on juttunsa, tai ne ei vaan haluu olla mun kanssa. En mä kuitenkaan osaa antaa itsestäni toiselle. Oon introvertti, mutta viihdyn kuitenkin välillä huiskeessa. En todellakaan jaksaisi olla menossa koko aikaa. Ikää 35.

Vierailija kirjoitti:

Mä luulen, että monilla ei ole tarvetta enää laajaan kaveripiiriin +kolmekymppisenä. Mulla on monet kaverit jääneet siksi, kun haluavat rauhoittua, viettävät aikaa puutarhaa hoitaen, perheen kanssa, mökillä. Itse olen äiti mutta tykkään yhä samoista asioista kuin nuorena - erilaisista tapahtumista ja keikoista, festareista. En ole ajatellut, että itsessäni on vikaa. Kavereista moni on vaan keski-ikastyinyt :) kaksikymppisenä monille on tosi tärkeä se kaveripiiri ja uudet virikkeet, etsitään kumppania ja itseä, mutta vähän vanhempana ihmiset tuntee itsensä, on väsyneempia ja mukavuudenhaluisia ja paljon nirsompia että mihin haluaa sen vähiin käyvän aikansa käyttää :>

Tääkin on just muuten yks ongelma, kun tuntuu, että vaikka fyysinen puoli ei enää niin oo iskussa, niin henkisesti oon sen kaks-vajaa kolmekymppisen tasolla. Kavereilla/tutuilla on jo omakotitalot ja meillä vuokrakerrostaloasunto. Sekin vähän hävettää, kun ei ole jaksanut/saanut aikaiseksi muutettua omaan vieläkään... Musta ei oo kunnon juttukaveriksi liittyen mihinkään omakotitaloprojekteihin, pihaistutuksiin, tapetteihin jne. Kuuntelen kyllä ja ihan kivakin on kuunnella, sekä jotain voin kommentoida, mut minkäs teet kun ei oo omaa kokemusta... Voisin jutella just noista keikoista, reissuista ym., mut ei niistä reissuistakaan viitti juuri jutella, kun toisilla on talolainansa ja "ai te ootte taaas menossa reissuun". Ne bändit taas, joita kuuntelen ja joiden keikoilla käyn, niin ei muut niistä tykkää... Oon käynyt yksin siis sit.

2

Vierailija kirjoitti:

Olet varmaan niitä tapauksia, joita ei kiinnosta lähteä ystävien kanssa mihinkään, ei kiinnosta olla ystävä eri elämäntilanteessa olevien ihmisen kanssa eikä sellaisten jutut, haluat aina olla kotona tai oman perheyksikkösi kanssa ja kutsuttaessa johonkin kieltäydyt. Mutta ystäviä pitäisi silti olla sen takia että hyötyisit siitä jollain tavalla. Kerran viiteen vuoteen voisit laittaa kuvan facebookiin jossa sosiaalinen elämäsi näyttäisi normaalilta.

Tämä!

Ystävyys ja kaveruus on vuorovaikutusta.

Terv. rouva 41 V, mies, kaksi lasta, laaja ystävä ja kaveripiiri

Aivan kuin minun suustani. Minullakin on perhe, mutta nuoruudenystävät jääneet. Ei vähiten oman aiemman masennukseni ja monien elämänkriisien seurauksena. Olen varmaan juuri ollut sellainen energiasyöppö, jotka on nyt muotia siivota elämästään. Olen enemmän melankolinen kuin positiivinen, mutta mielestäni kuitenkin ihan hyvä ystävä. Meillä ei ole ketään perheystäviä eikä  meitä koskaan kutsuta mihinkään, paitsi pakolliset sukulaisjutut. En ymmärrä, miten monilla keski-ikäisillä on hirveästi perhetuttuja yms, meillä ei ole ketään. Ja ollaan kuitenkin ns. ihan suht normaaleja, ei mitään asosiaalisia yms. Kesän aikana minulle ei ole soittanut kukaan muu kuin lapseni, kertoohan sekin jo jotain. Aikuisena on vaikeaa alkaa rakentamaan uutta ystäväverkostoa. Kaikki on ns . hyvän päivän tuttuja ja työkavereita. Ei mitään sellaista oikeaa. Itse olen 40 + jo.

Ihan yleistä, ns. ystäväpiiri pienenee aina kun ihmiset alkavat pariutumaan ja perustamaan perheitä. Itselläni ei ole muita kavereita kuin naisystäväni ja huonoja "kavereita" en edes sietäisi enää.

Ehkä tuurilla voi löytyä joku tosi kamu mutta tähän asti on ollut vain niitä tuttuja ja muita heppuja joita ei voi kaveriksi laskea.

En ole koskaan ollut suosittu, mutta en edes kärsi siitä. Töissä nämä suositut ovat kieroja eli edessä mielinkielin ja sitten haukutaan. Tai sitten ovat niitä, joita pelätään ja ollaan samaa mieltä, ettei tule moitetta. Kyseessä hoitoala.

Minulla on muutama hyvä ystävä kouluajoilta ja pidän heihin yhteyksiä satunnaisesti. Ei ole puolisoa, olen eronnut vuosia sitten.