Antaisitko 6kk seurustelun jälkeen miehen adoptoida lapsesi?

mutta ehkä pidemmän ajan päästä ja jos yhteisiä lapsiakin olisi niin sitten. Mutta en kovin heppoisin perustein.

Itsellä vähän vastaava tilanne. Tosin arki on kyllä ehtinyt astumaan kuvioon jo pitkän aikaa sitten... ;) Tavattiin miehen kanssa sattumalta, sen jälkeen sovittiin tapaaminen - siitä lähtien ollaan nukuttu samassa sängyssä. Itse en ota kovin tosissani mitään hää- tai adoptiopuheita, vaikkakin toki olen niitä miettinyt. Omasta mielestänikin on hieman liian aikaista - vaikkakin tämä mies olisi ainoa "isä", jonka lapseni tulee koskaan tuntemaan. Luulisin kuitenkin, että jos tässä tosissaan ollaan ja aiotaan elämä yhdessä viettää (luultavasti yhteisiä lapsia ei tule), niin mihin tässä kiire olisi...?

Toiset ihmiset ovat vaan sen sorttisia, että innostuvat kaikesta ja hehkuttavat vaikkapa sitten niitä adoptiopuheita... :)



Oletko uskaltanut kysyä ystävältäsi, että miksi hänellä on niin kiire? Itse olen tullut niin kyyniseksi miesten suhteen (ja kai vähän elämänkin...), etten ihan heti usko pelkkiä puheita enkä uskalla säntäillä innosta ja onnesta soikeana ympäriinsä... Ehkä ystävälläsiä on vielä luottamus ihmisiin tallella? :)

tällä hetkellä tuntuu siltä, että minusta ei enää ihmistä tule, jos mieheni kanssa joskus menee lusikat jakoon. Lisäksi mieheni on kyllä niin loistava isä tuolle meidän (toistaiseksi) ainokaiselle lapselle, etten usko, että senkään puolesta adoptio olisi koskaan mahdollinen. Mieheni ehkä luopuisi minusta, mutta ei milloinkaan lapsestaan...



Tilanne tietty olisi toinen, jos lapsen biologinen isä ei olisi kuvioissa lainkaan, mutta tuskin sittenkään noin lyhyen ajan jälkeen vielä asiaa edes harkitsisin.. Eikös tuo ole mahdollistakin vain, jos ovat naimisissa?

Lapsen isä ei ole kuvioissa ja teki kyllä aika kusiset muutenkin tälle tuttavalle, joten luulis, että sekin olisi jo opettanut. Mutta ei.. Tuntuu vaan ehkä eniten siltä, että tuttavallani on vaan tarve saada nukkekotielämä valmiiksi. Tämän lapsen isänkään kanssa ei edes kauaa ollut seurustellut kun oli niin pilvilinnoissa hääsuunnitelmine ym. Luulen, että pelkää yksin jäämistä. Kuulemma on avoliitossakin mahdollista hakea huoltajuutta. Tuttavani ei ilmeisesti ymmärrä sitäkään, miten vakavasta asiasta on kyse. Jos lusikat menee jakoon niin huoltajuushan säilyy tällä miehellä kuitenkin. Kyse ei ole kuitenkaan mistään auton lainaamisesta. Tietty toivon, että heidän suhde kestää ja lapsella turvallinen ja rakastava koti. Mutta en vaan ymmärrä kun kaikki pitää olla kaikki-tänne-mulle-heti ja haaveillaan jo talon rakentamisesta ym. Nooh.. kukin tyylillään.

Siinähän otetaan lapseksi. Ja vasta oli juttu, että äiti halusi avomiehensä adoptoida lapsen, niin äitipä menetti samalla huoltajuuden. Eli lapsen virallinen huoltaja oli adoptioisä, äiti ei enää ollenkaan.

Adoption haku johti päätökseen, jossa avomiehestä tuli lapsen ottoisä. Päätöksessä mainitaan, että Luostarinen on lapsen äiti, ja pariskunta luuli saaneensa, mitä halusi.



Äiti-sana ei kuitenkaan enää tarkoittanutkaan huoltajaa. Tämä selvisi pariskunnalle vasta viisi vuotta myöhemmin, kun tarvittiin tietoja väestötietojärjestelmästä. Sieltä ilmeni, ettei lapsella ollut äitiä vaan ainoastaan ottoisä.

"Sosiaalityöntekijät eivät ilmeisesti itsekään aluksi ymmärtäneet, ettei perheen sisäinen adoptio ole mahdollinen, jos ei ole naimisissa", Luostarinen uskoo.

mutta en uskalla mennä tuttavalleni puhumaan kun tuntuu olevan niin sinisilmäinen asioiden suhteen ja elää pilvilinnoissa ja on ihanaa kun vauvalla on nyt isä jne. no on joo varmasti ihana juttu, mutta kun kaiken pitää edetä niin nopeasti. halutaan se perinteinen ihana perhe, poika ja tyttö, kaksi autoa ja omakotitalo ja heti! Ja kun asia ei varsinaisesti minulle kuulu joten en siksi uskalla sen suuremmin puhua aiheesta. Mutta harmittaa kun ystäväni ei oikein ymmärrä asian vakavuutta. Nyt on vaan niin ihana mies joka hoitaa... niin sen lapsen biologisen isänkin PITI olla, mutta toisin kävi. Ja muistan kuinka suuri "tragedia" se biologisen isän lähteminen oli, tuttavani pelkäsi jäävänsä ikuisesti yksin, eikä siksi uskaltanut päästää irti ja kusisesti kävi. No heti perään löytyi iki-ihana mies, joka jo suunnittelee adoptiota... Toivottavasti ei tipu korkealta ja kovaa..

Lapsella on mieheni sukunimi, ja mieheni on aina pitänyt poikaa omanaan. Vaikka ei ole virallisesti isä, on aina suhtautunut kuin omaan lapseensa. Samalla tavalla on rahoittanut pojan opintoja, muistaa syntymäpäivät ja poika kuuluu perheeseen. Ja on meidän yhteiselle lapselle veli.

Vaikka erosta on jo 20 v aikaa, ei isän ja pojan suhde ole katkennut. Eli ei siihen adoptiota tarvitse. Tosin poika ei tule perimään miestäni, vaan biologisen isänsä. Itse asiassa se on pojalla kannattavampi vaihtoehto:-)

Jos aikuiset eivät vielä pysty virallisesti toisiinsa sitoutumaan, ei kannata vielä sotkea lasta asiaan.

Naimisiinkaan ei pitäisi mennä puolen vuoden tai vuoden tuntemisen perusteella, saati sitten tehdä adoptiota! Tiedän, että jotkut pika-avioliitot ovat toimineet erinomaisesti, mutta jokaista onnistunutta kohti on varmaan kaksikymmentä epäonnistunutta. Sanalla sanoen on syytä kysyä, MIKSI pitää kiirehtiä, kun voisi edetä rauhallisemminkin. Yleensä kiirehtimiseen on jokin syy.



Ajatelkaapa, jos tämä suhde päättyisikin parin vuoden päästä. Lapsen isänä olisi joku heebo joka on seurustellut hänen äitinsa kanssa aikana, josta lapsi ei isompana edes muista mitään. Ei hyvä.

Kysymys herää, miksi yleensä pitäisi adoptoida?

Ehkä jos yhteistä taustaa olisi jo niin vuosikymmen ja haluttaisiin vaikka perintöoikeutta tai jotenkin virallistaa jo selvästi muodostunut isä-lapsi suhde.

Pienen lapsen kanssa väkisin heräisin ajatus mahdollisista huoltajuusriidoista.

mutta en tosiaan tiedä miten saisin hienovaraisesti asian ilmaistua. Ystäväni kun ei selkeesti ole miettinyt asiaa ihan loppuun. ja tota juuri mietin, että jos ero tulisi niin isänä olisi joku, joka vauva-aikana piti vähän sylissä, josta vauva ei muista mitään.

En antaisi kenenkään miehen adoptoida lastani. Ero tulee kuitenkin joskus.

Ensinnäkin adoptioneuvontaan on usein jonotettava vuosi ja adoptioneuvonta on käytävä jotta lapsen voi adoptoida. Neuvonnassa sitten käydään sosiaalityöntekijöiden avulla läpi kaikki asiaan liittyvä, myös parisuhde.