Apua! Nyt iski vauvakuume (paha sellainen). Kertokaa mitä hyviä puolia lapsissa on, ja myös niitä VELA-puolia. Kiitos :)

Tarvitaanko omistusasunto? Kuinka iso asunto? Auto? Rahaa tilillä? Isoa tukiverkkoa?

Helsingissä asutaan.

Oma lapsi on ihaninta mitä voi olla. Meillä pian 2v taapero ja toinen tulossa alkuvuodesta. Toki on raskasta välillä, mutta aamuisin kun hakee unisen pörröpään sängystä kainaloon köllimään on maailman ihaninta. Ihanaa seurata lapsen kasvua ja kehitystä.

Meillä ei ole omistusasuntoa, eikä sitä mielestäni tarvitse. Auto löytyy ja se on kätevä kun pääsee isompaan kauppaan helposti. Tukiverkkoakaan meillä ei pahemmin ole, kahdestaan ollaan pärjätty ihan hyvin kun molemmat panostaa täysillä, niin että kumpikin saa myös levätä. Rahaa tarvitsee tietysti, lapsiin saa uppoamaan niin paljon kuin haluaa, mutta suht edullisestikin voi pärjätä jos kaiken ei tarvitse olla uutta.

Vierailija kirjoitti:

Oma lapsi on ihaninta mitä voi olla. Meillä pian 2v taapero ja toinen tulossa alkuvuodesta. Toki on raskasta välillä, mutta aamuisin kun hakee unisen pörröpään sängystä kainaloon köllimään on maailman ihaninta. Ihanaa seurata lapsen kasvua ja kehitystä.

Meillä ei ole omistusasuntoa, eikä sitä mielestäni tarvitse. Auto löytyy ja se on kätevä kun pääsee isompaan kauppaan helposti. Tukiverkkoakaan meillä ei pahemmin ole, kahdestaan ollaan pärjätty ihan hyvin kun molemmat panostaa täysillä, niin että kumpikin saa myös levätä. Rahaa tarvitsee tietysti, lapsiin saa uppoamaan niin paljon kuin haluaa, mutta suht edullisestikin voi pärjätä jos kaiken ei tarvitse olla uutta.

Juuri tällaista kommenttia kaipasin. Usein lapsiperhearki kuvataan maailman hirveimpänä asiana, mutta hienoa, että teillä arki sujuu. Uskon, että oma lapsi on maailman paras asia.

Meilläkään ei ole tukiverkkoa Helsingissä. Tultiin opiskelemaan toiselta puolelta maata, eli mummeja, setiä ja enoja ei ole.

Kaikkea hyvää teille!

Entä onko jollain kokemuksia, että jostain on joutunut luopumaan lasten vuoksi? Itseä eikä puolisoa baarijuoksut enää kiinnosta, mitta onko jokin selvä asia, mistä on tarvinnut luopua lasten tulon myötä, mikä olisi yllättänyt?

-Ap

yksillä vauvakuume, toisilla myyräkuume...

Lähtökohtaisesti on väärin haluta VAUVAA. Se vauva-aika on muutaman kuukauden pituinen. Sen jälkeen aktiivista aamusta iltaan vanhemmuutta ainakin vielä 15 vuotta. Haluatko itsellesi myös murrosikäisen nuoren? 4-vuotiaan ehkä kiukuttelevan äkäpussin? Koululaisen jota tukea koulussa, harrastuksissa, kaverisuhteissa? Kaikki se tulee eteesi myös. Ehkä myös ilman puolisosi tukea.

Vierailija kirjoitti:

Lähtökohtaisesti on väärin haluta VAUVAA. Se vauva-aika on muutaman kuukauden pituinen. Sen jälkeen aktiivista aamusta iltaan vanhemmuutta ainakin vielä 15 vuotta. Haluatko itsellesi myös murrosikäisen nuoren? 4-vuotiaan ehkä kiukuttelevan äkäpussin? Koululaisen jota tukea koulussa, harrastuksissa, kaverisuhteissa? Kaikki se tulee eteesi myös. Ehkä myös ilman puolisosi tukea.

Hyviä huomioita! Itse olen juuri sen koulukunnan kannattajia, että lapsi on "lapsi" koko oman elämäni loppuun asti. Minusta vanhemmuus ei lopu 18-vuotispäiviin tai mihinkään tiettyyn ikään. Vanhempana olen aina lapseni elämässä mukana. (Mikäli lapsi tätä haluaa).

-Ap

Meillä on 1v7kk lapsi. Minä olin 33v kun hän syntyi ja minut yllätti se, miten paljon lapsi tarvitsee henkistä läsnäoloa. Tai oikeastaan se yllätti, miten raskaalta se välillä tuntui. Olin tottunut, että saan rauhassa ajatella omat ajatukseni läpi ja lapsen kanssa se ei läheskään aina onnistu. Juuri kun on pohtimassa jotain, niin hän tarvitseekin huomioni. Nyt se on jo helpompi jaksaa.

Vierailija kirjoitti:

Meillä on 1v7kk lapsi. Minä olin 33v kun hän syntyi ja minut yllätti se, miten paljon lapsi tarvitsee henkistä läsnäoloa. Tai oikeastaan se yllätti, miten raskaalta se välillä tuntui. Olin tottunut, että saan rauhassa ajatella omat ajatukseni läpi ja lapsen kanssa se ei läheskään aina onnistu. Juuri kun on pohtimassa jotain, niin hän tarvitseekin huomioni. Nyt se on jo helpompi jaksaa.

Jatkan vielä, että olen pohdiskeleva tyyppi ja ehkä vähän hidas reagoimaan kun tilanteet yllättäen muuttuvat. Se on tuonut omat haasteensa. Lapsi on silti äärettömän rakas ja tärkeä. Etukäteen ei vain aina voi tietää, miten itse reagoi suuriin elämänmuutoksiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä on 1v7kk lapsi. Minä olin 33v kun hän syntyi ja minut yllätti se, miten paljon lapsi tarvitsee henkistä läsnäoloa. Tai oikeastaan se yllätti, miten raskaalta se välillä tuntui. Olin tottunut, että saan rauhassa ajatella omat ajatukseni läpi ja lapsen kanssa se ei läheskään aina onnistu. Juuri kun on pohtimassa jotain, niin hän tarvitseekin huomioni. Nyt se on jo helpompi jaksaa.

Jatkan vielä, että olen pohdiskeleva tyyppi ja ehkä vähän hidas reagoimaan kun tilanteet yllättäen muuttuvat. Se on tuonut omat haasteensa. Lapsi on silti äärettömän rakas ja tärkeä. Etukäteen ei vain aina voi tietää, miten itse reagoi suuriin elämänmuutoksiin.

Myös tämä mietityttää, miten juurikin reagoin suureen elämänmuutokseen. Tiedän tapauksia, jossa vastasyntyneen äiti on mennyt psykoosiin raskauden jälkeisestä masennuksesta.

Töiden jälkeen et saa levätä yhtään. Väsyneet lapset haluavat jakamattoman huomion ja ruokaa.

Lapset sairastelevat myös yllättävän paljon joten poissaoloja työstä joutuu ottamaan paljon enemmän kuin aikaisemmin.

Yöt kun on valvottu pidempään ja oksennuspyykkiä pesty niin se oma kumppani voi alkaa tuntua vihamieheltä.

Viikonloppuisin on keksittävä jotain puuhaa lasten kanssa vaikka tulisi koiria taivaalta ja kuinka olisi väsynyt olo.

Lapset osaavat aiheuttaa myös todella suuren sotkun monta kertaa päivässä ja ääntä niistä lähtee reilusti.

Kaveripiirissä voi tulla muutoksia ja toiset äidit saattavat myös olla toisilleen kauheita.

Yksinäisyyttä tuntee helposti vaikka ei yksin olekaan.

Teini iässä se oma lapsi voi saada niin paljon sinussa tunteita aikaan että et ole ennen ehkä tiennytkään että miten paljon eri tunnetiloja itsestäsi löytyykin.

Tässä vähän tavallisia asioita eli jos kestää myös "hallittua kaaosta" elämässään niin eiköhän kaikki ihan hyvin mene.

Paljon on hyvää ja ihanaa lapsissa mutta töitä heissä on.

Laitoin siksi lähinnä huonoja puolia esiin jotta niistäkin puhuttaisiin.

Meillä vajaa vuoden ikäinen, hartaasti toivottu lapsi. Vaikka tehtiin paljon "taustatyötä" ennen lasta (nyt tuntuu ajatuksena hassulta, kun ei tähän lukemalla oikein voi valmistautua) ja vaikka lapsi on tärkein asia elämässä, on kulunut vuosi ollut todella raskas. En odotusaikana oikeasti pystynyt varautumaan siihen, että univelka voi tuntua näin kauhealta, vasta jossain lukikin että voi aiheuttaa jopa masennuksen tai senkaltaisen tilan. Meillä siis reilun 10 kuukauden aikana yksi 7 tunnin unipätkä lapsella. Ja vaikka isä on täysillä mukana ja omaa aikaa voisi ottaakin, paradoksaalisesti haluaa pois kotoa mutta ei vo jättää lasta pitkäksi aikaa. Koko ajan on huolissaan, syökö se tarpeeksi, nukkuuko se tarpeeksi, kehittyykö se normaalisti. Imetys ei mennytkään niin kuin toivoin, mistä on vielä pettymys päällä. Nyt kesällä olen myös rehellisesti sanottuna miettinyt haikeudella festareita, aikuisten lomamatkoja, iltapäiviä terassilla, tv-sarjamaratoneja, vaikka järjellä tiedän, että niidenkin aika tulee vielä.

Ja monesti, jos näistä asioista kertoo suoraan, tulee vastauksena, että ottaisit sinäkin rennommin, älä koko ajan suorita. "Olisit onnellinen, että sulla on lapsi." Ja sehän se vasta parantaakin oloa.

Uskon, että olo tästä kohenee, kun meillä aletaan nukkua paremmin. Sitä ennen selviydytään päivä kerrallaan. Tärkeää on uskaltaa ottaa tällaisiakin asioita puheeksi esimerkiksi neuvolassa. Onneksi mies on paljastunut erinomaiseksi, vastuuta ottavaksi isäksi. En tiedä, miten olisin yksin selvinnyt näinkin pitkälle.

Mutta SILTI tunnen, että vauvakuume on tuloillaan. Muistelen aikoja, kun tuo oli vielä pieni mytty (ja suljen pois mielestä, että se mytty huusi ekat 2 kuukautta lähes joka ilta pari tuntia).

Niin. Että samalla voi olla onnellinen ja kiitollinen, iloita lapsen uusista taidoista ja tuntea läikähdyksen, kun se katsoo silmiin ollessaan rinnalla, mutta tuntea myös hyvin ristiriitaisia tunteita lasta kohtaan. Että jos tuota ei olisi olemassa, niin saisin sentään nukkua/tehdä asiaa X rauhassa.

Silti en vaihtaisi mitään. Tässä on oppinut paljon itsestään ja saanut seurata ainutlaatuisen elämän alkua. Hän on minun lihaani ja vertani, sekä sen, jota rakastan lapsen jälkeen eniten tässä maailmassa.

Vierailija kirjoitti:

Meillä vajaa vuoden ikäinen, hartaasti toivottu lapsi. Vaikka tehtiin paljon "taustatyötä" ennen lasta (nyt tuntuu ajatuksena hassulta, kun ei tähän lukemalla oikein voi valmistautua) ja vaikka lapsi on tärkein asia elämässä, on kulunut vuosi ollut todella raskas. En odotusaikana oikeasti pystynyt varautumaan siihen, että univelka voi tuntua näin kauhealta, vasta jossain lukikin että voi aiheuttaa jopa masennuksen tai senkaltaisen tilan. Meillä siis reilun 10 kuukauden aikana yksi 7 tunnin unipätkä lapsella. Ja vaikka isä on täysillä mukana ja omaa aikaa voisi ottaakin, paradoksaalisesti haluaa pois kotoa mutta ei vo jättää lasta pitkäksi aikaa. Koko ajan on huolissaan, syökö se tarpeeksi, nukkuuko se tarpeeksi, kehittyykö se normaalisti. Imetys ei mennytkään niin kuin toivoin, mistä on vielä pettymys päällä. Nyt kesällä olen myös rehellisesti sanottuna miettinyt haikeudella festareita, aikuisten lomamatkoja, iltapäiviä terassilla, tv-sarjamaratoneja, vaikka järjellä tiedän, että niidenkin aika tulee vielä.

Ja monesti, jos näistä asioista kertoo suoraan, tulee vastauksena, että ottaisit sinäkin rennommin, älä koko ajan suorita. "Olisit onnellinen, että sulla on lapsi." Ja sehän se vasta parantaakin oloa.

Uskon, että olo tästä kohenee, kun meillä aletaan nukkua paremmin. Sitä ennen selviydytään päivä kerrallaan. Tärkeää on uskaltaa ottaa tällaisiakin asioita puheeksi esimerkiksi neuvolassa. Onneksi mies on paljastunut erinomaiseksi, vastuuta ottavaksi isäksi. En tiedä, miten olisin yksin selvinnyt näinkin pitkälle.

Mutta SILTI tunnen, että vauvakuume on tuloillaan. Muistelen aikoja, kun tuo oli vielä pieni mytty (ja suljen pois mielestä, että se mytty huusi ekat 2 kuukautta lähes joka ilta pari tuntia).

Niin. Että samalla voi olla onnellinen ja kiitollinen, iloita lapsen uusista taidoista ja tuntea läikähdyksen, kun se katsoo silmiin ollessaan rinnalla, mutta tuntea myös hyvin ristiriitaisia tunteita lasta kohtaan. Että jos tuota ei olisi olemassa, niin saisin sentään nukkua/tehdä asiaa X rauhassa.

Silti en vaihtaisi mitään. Tässä on oppinut paljon itsestään ja saanut seurata ainutlaatuisen elämän alkua. Hän on minun lihaani ja vertani, sekä sen, jota rakastan lapsen jälkeen eniten tässä maailmassa.

Ensinnäkin jaksamista sinulle. Vaikutat erittäin analyyttiseltä ihmiseltä ja mietit paljon tilannettasi. Uskon, että olisin hyvin paljon samanlainen vanhempi kuin sinä.

Kuitenkin ilman ensimmäistäkään lasta ja ilman mitään kokemusta imetyksestä sanon sinulle, että älä murehdi siitä. Näin "ulkopuolisen" silmin se tuntuu vähäpätöiseltö murheelta. Olet varmasti hyvä äiti!

Vierailija kirjoitti:

Entä onko jollain kokemuksia, että jostain on joutunut luopumaan lasten vuoksi? Itseä eikä puolisoa baarijuoksut enää kiinnosta, mitta onko jokin selvä asia, mistä on tarvinnut luopua lasten tulon myötä, mikä olisi yllättänyt?

-Ap

No siis mielenrauha on mennyttä. On aivan hirveää, mitä kaikkea voi pelätä - loppuelämän. No, suosittelen kyllä tästä huolimatta. Ehkä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Entä onko jollain kokemuksia, että jostain on joutunut luopumaan lasten vuoksi? Itseä eikä puolisoa baarijuoksut enää kiinnosta, mitta onko jokin selvä asia, mistä on tarvinnut luopua lasten tulon myötä, mikä olisi yllättänyt?

-Ap

No siis mielenrauha on mennyttä. On aivan hirveää, mitä kaikkea voi pelätä - loppuelämän. No, suosittelen kyllä tästä huolimatta. Ehkä.

No tietyllä tavalla pelko on turhaa, sillä mitä vaan voi tapahtua. Vaikka puhelin räjähtää päin näköä, kun kirjoittelee av:lla. Tätä yritän välttää. Uskon kohtaloon.

-Ap

Mulla on kolme jo aikuistuvaa lasta (nuorin 15 v) ja mulle kyllä lapset ovat elämäni tärkein asia. Niin tietysti useimmille äideille. Sitä rakkautta ei osaa kuvailla, se on jotain niin käsittämättömän suurta ja täysin pyyteetöntä, oma henki ei ole minkään arvoinen verrattuna oman lapsen henkeen. Suurin yllätys mulle oli juuri tämä rakkauden valtava määrä, itseasiassa musta tuntuu, että en ollenkaan tiennyt ennen lapsia, millaista rakkaus voi olla, vaikka miestäni olen aina kovasti rakastanutkin. Ja se rakkaus vain kasvaa, mitä useampi lapsia on, sekin yllätti.

Mua ei hirveästi  mikään negatiivinen yllättänyt, olin sen verran paljon lapsia hoitanut, myös ihan pieniä vauvoja ja öisinkin. Tiesin, että vauva-aika voi olla rankkaa, tiesin, että väsy tulee ennenpitkää, osasin odottaa uhmaikää ja murrosikää jne. Mutta hyvin on kaikesta selvitty, enimmäkseen aika lailla huomaamatta. Ehkä meillä on ollut helpot lapset.

Ikävintä on se, että tuntuu, ettei lapsille ole riittävästi koskaan aikaa. Raha on välillä ollut tiukilla, meillä on oma talo ja sehän maksaa maltaita. Säästeliäällä elämäntavalla on pärjätty ja kirpparit tulleet tutuksi.

Meilläkään ei ole paljon tukijoukkoja, vain siskoni. JOskus olisi lapsenvahti ollut tarpeen, enemmän olisi kaivattu kahdenkeskistä aikaa. Toisaalta nyt sitä on jo yllinkyllin ja on ollut jo useamman vuoden. Mistään en varsinaisesti koe luopuneeni, olen voinut harrastaa ja tehdä kaikenlaisia kivoja juttuja ja jos omaa aikaa onkin ollut vähemmän, niin tilallehan on saanut aikaa lasten kanssa. Olen aina tykännyt puuhailla lasten kanssa ja varsinkin lukeminen lapsille oli ihan ykkösjuttu, sitä jo kaipaan. Toivottavasti saan joskus lapsenlapsia, joille lukea.

Tuntisin elämäni tyhjäksi ja harmaaksi ilman lapsia, saan heiltä niin paljon. Aivan mahtavaa on nykyään esim. kokkailla porukalla tai pelata vanhoja lautapelejä. Olemme edelleen tiivis porukka, vaikka vanhin asuu jo omillaan ja seurustelee vakituisesti ja nuoremmillakin on aikalailla omaa elämää. On vaikeaa päästää heistä irti, mutta tiedän, että juuri niin sen kuuluu mennä ja olen iloinen, että heillä on se oma elämä! Opettelemme mieheni kanssa taas elämään enemmän kaksistaan ja oikein mukavaahan sekin on. 

Vierailija kirjoitti:

Mulla on kolme jo aikuistuvaa lasta (nuorin 15 v) ja mulle kyllä lapset ovat elämäni tärkein asia. Niin tietysti useimmille äideille. Sitä rakkautta ei osaa kuvailla, se on jotain niin käsittämättömän suurta ja täysin pyyteetöntä, oma henki ei ole minkään arvoinen verrattuna oman lapsen henkeen. Suurin yllätys mulle oli juuri tämä rakkauden valtava määrä, itseasiassa musta tuntuu, että en ollenkaan tiennyt ennen lapsia, millaista rakkaus voi olla, vaikka miestäni olen aina kovasti rakastanutkin. Ja se rakkaus vain kasvaa, mitä useampi lapsia on, sekin yllätti.

Mua ei hirveästi  mikään negatiivinen yllättänyt, olin sen verran paljon lapsia hoitanut, myös ihan pieniä vauvoja ja öisinkin. Tiesin, että vauva-aika voi olla rankkaa, tiesin, että väsy tulee ennenpitkää, osasin odottaa uhmaikää ja murrosikää jne. Mutta hyvin on kaikesta selvitty, enimmäkseen aika lailla huomaamatta. Ehkä meillä on ollut helpot lapset.

Ikävintä on se, että tuntuu, ettei lapsille ole riittävästi koskaan aikaa. Raha on välillä ollut tiukilla, meillä on oma talo ja sehän maksaa maltaita. Säästeliäällä elämäntavalla on pärjätty ja kirpparit tulleet tutuksi.

Meilläkään ei ole paljon tukijoukkoja, vain siskoni. JOskus olisi lapsenvahti ollut tarpeen, enemmän olisi kaivattu kahdenkeskistä aikaa. Toisaalta nyt sitä on jo yllinkyllin ja on ollut jo useamman vuoden. Mistään en varsinaisesti koe luopuneeni, olen voinut harrastaa ja tehdä kaikenlaisia kivoja juttuja ja jos omaa aikaa onkin ollut vähemmän, niin tilallehan on saanut aikaa lasten kanssa. Olen aina tykännyt puuhailla lasten kanssa ja varsinkin lukeminen lapsille oli ihan ykkösjuttu, sitä jo kaipaan. Toivottavasti saan joskus lapsenlapsia, joille lukea.

Tuntisin elämäni tyhjäksi ja harmaaksi ilman lapsia, saan heiltä niin paljon. Aivan mahtavaa on nykyään esim. kokkailla porukalla tai pelata vanhoja lautapelejä. Olemme edelleen tiivis porukka, vaikka vanhin asuu jo omillaan ja seurustelee vakituisesti ja nuoremmillakin on aikalailla omaa elämää. On vaikeaa päästää heistä irti, mutta tiedän, että juuri niin sen kuuluu mennä ja olen iloinen, että heillä on se oma elämä! Opettelemme mieheni kanssa taas elämään enemmän kaksistaan ja oikein mukavaahan sekin on. 

Oi, elämänne kuulostaa todella kauniilta :) tottakai säröjäkin on, mutta kunhan plussan puolelle päästään, niin on se jo hieno saavutus.

Itse mietin juuri tuota, että vanhana +40-vuotiaana elämä voi tuntua tyhjältä ilman jälkikasvua. (Oma mielipide siis).