Aikuisen lapsen turvautuminen vanhempaansa, mitä mieltä olette?

Miksei voisi kysyä? Kyllä tuon ikäiset vanhemmat osaavat ja tietävät milloin itse haluavat auttaa lapsiaan tai eivät halua. Toiset vanhemmat kokevat itsensä tärkeiksi kun heidän apunsa vielä kelpaa. Mielestäni se on ihan normaalia, että apua osataan pyytää tarvittaessa, jopa omilta vanhemmilta. Monesti niiden elämä menee jopa paljon paremmin, jotka ovat saaneet apua vanhemmiltaan. Ei ole mitään oikeaa ja väärää. Lopputulos ratkaisee. Jow siis kaikki ovat tyytyväisiä, niin se on tärkeintä. Ei ulkopuolisten ahtaat ajattelumallit.

maksatko mieluuummin verovaroista? ota huomioon, että suurin osa menestyjistä tekee niin vanhempiensa avulla... no joku pärjää yksin, mutta se on harvinaista.

Miksi pidät 50-70-vuotiasta miestä jotenkin kyvyttömänä tekemään mitään?

Jos ukko on kaatanut puita 50 vuotta elämässään, luulisi osaavan neuvoa poikaansa laittamaan vinssin oikein ja lyömään kiilaa sopivana hetkenä ja auttamaan vänkärin kanssa. Eihän sitä eläkeläistä nyt kukaan ole käskemässä repimään kuusimetristä tukkia rinnettä ylös paljain käsin.

Iäkkäiden ihmisten elämänkokemusta pitäisi kunnioittaa ja pyytää useammin heiltä apua.

Itse olen ihmetellyt samaa. Olen ehkä vähän kateellinenkin, sillä omat vanhempani eivät olleet rikkaita ja heillä oli elämänhallinta hukassa. Kumpikin oli perheensä "iltatähtiä", joten mitään isovanhempien verkosstoakaan ei ollut ja muihin sukulaisiin välit katkaistu. Elämässä en ole menestynyt mutta ymmärrän että jokaisella on vastuu itsestä. Kun menestyneitä seuraa niin huomaa heillä on tuleviin ja menneisiin sukupolviin terveet suhteet.

Minulla ainakin ovat vain iloisia jos "kelpaavat" johonkin avuksi. En kyllä ole jatkuvasti pyytämässäkään. Isän kanssa on mukava tehdä puuhommia ja rakennushommia ja äidin kanssa esim. piha- ja sisustusjuttuja.

He ovat virkeitä 6-kymppisiä ja aina ollaan oltu sellaisia tekeviä ihmisiä.

Arvostan heidän apuaan ja autan itse aina tarvittaessa. En näe tässä mitään väärää.

Mutta tosiaan minään automaattina en heitä pidä enkä pyydä ihan pikkuhommiin yleensäkään kenenkään apua.

Meillä kyllä lapsuudenperheeni on aina vain samaa perhettä, eli autetaan jos voidaan. Myös rahallisesti. Ei ole niin tarkkaan erikseen kunkin rahat. Toisista pidetään huolta, usein asetetaan toisen etu oman edelle. Jotenkin itsestään selvää mulle, mutta toki olen huomannut että kaikilla ei ole näin.

Myös iso sukuni on aika tiivis ja täynnä kilttejä (joskus liiankin) ja avuliaita ihmisiä. Hyvä että luin tämän aloituksen, koska nyt pysähdyin miettimään, että täytyisi kyllä heitä enemmän arvostaa... 

Nosto!

Aina ei mene nallekarkit tasan.

Tottakai soitan vanhemmilleni tai sisaruksille jos tarvitsen apua. Vanhempani haluavat auttaa ja jos heillä on taitoa, halua ja kuntoa niin auttavat aina. Louknaantuisivat varmasti jos palkkasin ammattilaisen johinkin minkä he voisivat tehdä. Minäkin käyn auttamassa jos tarvetta. Meillä on vaan sellainen perhe missä lapsia ei jätetä kun laki sanoo että niin saa tehdä. Enkä koe että turvaudun vanhempiin vaan että meillä on yhteisö jossa pidetään toisistamme huolta.

Kerran mukuloita tekee niin niistä pitää myös huolehtia.

Rahan lainaamista meillä ei harrasteta, mutta muuten kyllä autetaan puolin ja toisin, jopa sisarusten kesken.

Jos jotain tehdään ilman avun pyytämistä, joku jota ei apuun ole pyydetty lähinnä närkästyy, olisihan minäkin tullut jos olisi kerrottu.

Sitten on niitäkin vanhempia jotka tuputtaa itseensä joka hommaan mukaan eikä se yhdessä tekeminen tai meneminen (matkustaminen) onnistu kun jälkikasvu ei osaa tehdä asioita "oikein" En tiedä kumpuaako tämä tässä tapauksessa vaikeuksien kautta voittoon nousseella henkilöllä siitä ettei osaa sopeuttaa ajatustansa omaan menneisyyteen ? Olen epäillyt jopa Alzheimeria ongelmaksi.  Olemme toimeliaita ja omilla toimeen tulevia vaikka se vaatii ponnisteluja mutta sitä jatkuvaa ääneen arvostelua en ymmärrä. Ymmärrän aloittajan pointin ja olen nähnyt vastaavia tapauksia lähelläni niissä tulee mieleen että jälkikasvulla ~40v ei ole itsevarmuutta hoitaa asioitaan eli ei ole lienee annettu vastuuta tarpeeksi /ajoissa päättää omista asioistaan

Mun korvaan ei kuulosta ollenkaan ihmeelliseltä. Olen vanhempieni kanssa paljon tekemisissä ja oikein hyvissä väleissä. Auttelemme toisiamme paljonkin.

Appiukkoni on eläkkeellä oleva talkkari. Minä olen lääkäri. Mies on juristi. Äitini oli opettaja. Isäni oli rakennusmestari. Anoppini oli ompelija

Olemme läheisiä kaikkien kanssa. Kerran appiukko oli käsi murtuneena ja mieheni soitti ulkopuolisen apua yhteen kiinteistöasiaan. Appiukko mökötti viikon. Oikeasti.

Meillä autetaan ihan ristiin jatkuvasti. Äitini opetti lapseni lukemaan, minä ja mies hoidamme oman asiantuntemuksemme mukaan eri jutut ja kesämökkimme on appiukon ja isäni yhteistyötä. Lisäksi anoppi on ihan uskomaton käsistään - tekee mm. ihan mielettömän upeita ryijyjä.

Eli kyllä me turvaudumme toisiimme, mutta sitä kai perheeksi kutsutaan.

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän aloittajan pointin ja olen nähnyt vastaavia tapauksia lähelläni niissä tulee mieleen että jälkikasvulla ~40v ei ole itsevarmuutta hoitaa asioitaan eli ei ole lienee annettu vastuuta tarpeeksi /ajoissa päättää omista asioistaan

Tai sitten vaan yksinkertaisesti viihdytään yhdessä, kuten aikuiset ihmiset?

Jos vanhemmilla on jaksamista, kuntoa, halua ja mahdollisuuksia auttaa, niin miksikäs ei? Ajattelen, että tähän kuuluu myös vastavuoroinen auttaminen koko ajan ja erityisesti sitten, kun virkeät vaarit ja mummot eivät enää ole niin virkeitä.

Raha-asioissa tosin olen sen verran tarkka, että jos raha annetaan lainaksi, se maksetaan takaisin. 

Siis mitä ihmettä? Läheiseltä ei saa kysyä apua/neuvoa, jos sitä voi saada rahallakin? No ei ihme, että välit ihmisiin katkeavat, kun ei ihan normaaleja asioita voi kysyä. Ap:lleko on ihan vieras ajatus, että autetaan kaveria tai sukulaista remontissa, tietokonejutuissa, juhlajärjestelyissä (esim häät), tai muutossa. Nämä ovat ainakin minulle ihan normaalia elämää eikä mitään ahneutta. 

Kyllä minäkin pyysin vanhemmiltani ihan homma-apua, isä avusti remontissa kun oli kirvesmies työkaluineen, äitini kävi joskus kokkaamassa ja koirieni kanssa käppäilemässä kun tein töissä ylipitkää päivää. Vanhempien vanhetessa ja sairastuessa kävin itsestäänselvästi laittamassa ruokaa ja siivoamassa sekä hoidin pankkiasioita verkossa ym. Rahallisesti olen pärjännyt valmistuttuani täysin omillani, isä tosin antoi joskus kalliita lahjoja tai tuntuvan rahasumman esim. valmistumis- tai kihlajaislahjaksi, vihkiäisiäni hän ei ehtinyt nähdä.

Äidiltä sain arvokkaita käsitöitä, ostin kyllä itse materiaalit niihin, hänen kuoltuaan perin niitä lisää. Huolehdimme siis oman perheemme jäsenistä puolin ja toisin loppuun asti.

Olen nähnyt aika härskejä tapauksia joissa aikuinen jälkeläinen kuppaa surutta vanhempiaan, aina pitää olla maksamassa heidän laskujaan parkkisakkoja myöten, valehdellaan rahaa vuokraan vaikka menee huumeisiin ja muuta vastaavaa. Nämä jutut kyllä karmivat.

Vierailija kirjoitti:

Olen nähnyt aika härskejä tapauksia joissa aikuinen jälkeläinen kuppaa surutta vanhempiaan, aina pitää olla maksamassa heidän laskujaan parkkisakkoja myöten, valehdellaan rahaa vuokraan vaikka menee huumeisiin ja muuta vastaavaa. Nämä jutut kyllä karmivat.

Tunnetaankohan samoja tyyppejä? Kolme-nelikymppiset "lapset" maksattavat pikavippejään ja vaihdattavat osia autonromuihinsa vanhemmilla sukulaisilla.

Nykyään on paljon kolme-nelikymppisiä, joista ei koskaan tullut aikuisia.