Miksi olemme niin yksinäisiä?

Olen yksinäinen ja ymmärtääkseni aika moni muukin täällä on, miksi?

Ajatellaan keskimääräistä kolmekymppistä Perus-Pirjoa. Hän käy töissä kahdeksan tuntia,jonka päälle tulee työmatkat ja kauppareissut. Kotiin tultua hän tekee ruuan, siivoo ja hoitaa lapset. Kolme kertaa viikossa hän käy jossain harrastuksessa, joko liikkumassa tai harrastuskerhossa. Muutaman kerran kuussa hän käy sukulaisissa (omissa tai miehen), elokuvissa tai tapaamassa kavereitaan. Sen lisäksi Pirjo on tyypillinen suomalainen ujohko introvertti, joka tykkää viettää aikaansa yksin tai rauhassa perheen parissa.

Minä taas olen työtön ja lapseton sinkku. Kaverit asuvat kaukana, ja harrastuksissa kehenkään ei tutustu. Rahaa ei ole matkustaa, enkä muutenkaan ole seikkailuhenkinen. Uskon, että luonteeltani olen samanlainen kuin tämä Perus-Pirjo, mutta elämäntilanteiden erilaisuudesta johtuen koen häntä enemmän yksinäisyyttä. (Tietysti on muistettava, että on myös perheellisiä, jotka tuntevat yksinäisyyttä.) En usko, että luonteenlaadulla on niin paljon tekemistä yksinäisyyden kannalta. Enemmän uskon siihen, että elämäntilanteet vaikuttavat asiaan vahvemmin.

Suomessa ei ole mitään tapaamiskulttuuria, että nähtäisiin tuttuja töiden jälkeen pubissa tai kerran viikossa kirkossa. Paikkakunnat ovat niin pieniä, että vähänkään erilaiset harrastusmahdollisuudet ovat nollassa. Meillä vaan talvisin maataan kotona peiton alla katsomassa telkkaria. Pitäisi jotenkin vain mennä ihmisten ilmoille, mutta en oikein tiedä, että miten ja minne.