Muita aikuisia "orpoja"

Mulla elossas sukua, äiti pari serkkua, tosin lapsia itellä 4 jo aikuisia..40v mies olen sinkku, ehkä omasta valinnasta, joskus vähä hiljaselta joo vaikuttaa😯

Täällä yksi, olen nyt nelikymppinen mutta tulin "orvoksi" jo 28-vuotiaana. Paljon on elämästä puuttunut, ja olen myös tuntenut itseni kovin erilaiseksi kuin muut ikäiseni.

Hep o/

Vierailija kirjoitti:

Täällä yksi, olen nyt nelikymppinen mutta tulin "orvoksi" jo 28-vuotiaana. Paljon on elämästä puuttunut, ja olen myös tuntenut itseni kovin erilaiseksi kuin muut ikäiseni.

Miten olet selvinnyt? Onko sinulla omaa perhettä? Minulla äidin kuolemasta vasta vähän aikaa, ja on todella vaikeaa... olisi kiva kuulla kokemuksia selviytymisestä. Onko helpottanut, kun ikää on tullut lisää? AP

Minä myös orpo. Välillä vaikeaa, kun tuttavat kertovat äideistään. Oma äitini oli ihana ihminen. Kukaan ei enää koskaan rakasta ja hyväksy minua siten kuin hän.

Vierailija kirjoitti:

Minä myös orpo. Välillä vaikeaa, kun tuttavat kertovat äideistään. Oma äitini oli ihana ihminen. Kukaan ei enää koskaan rakasta ja hyväksy minua siten kuin hän.

Ymmärrän tunteen tosi hyvin. Olimme äidin kanssa kuin paita ja peppu. Minulla ei ole siskoja, joten äiti oli vähän kuin sisko minulle. Samat kiinnostuksenkohteet ym. Tyhjiö on valtava, kun menetin rakkaan äidin mutta äärettömän suuri, kun ei ole enää isääkään, vaikka hän ei niin läheinen minulle ollut. Olisipa edes joku keneen tukeutua :(

Minäkin ilman vanhempia, sisaruksia tai omaa perhettä. Tosin jo nelikymppinen. Meillä oli äidin kanssa yhteinen harrastus, tavattiin yleensä pari kertaa vkossa. Menetys oli iso.

Mun vanhemmat kuoli kun olin 17. Kyllä välillä tekis mieli kysyä äidiltä neuvoja. Olen 21 ja muuten menee hyvin nykyään, mutta välillä oikeasti vähän jopa itkettää ihan vain se, kun opettelee ja koettaa selvittää alusta asti yksin ilman apuja jotain uutta eteen tullutta asiaa. Kyllähän mäperusjutut osasin, mutta ainahan nuorena tulee joku asia vastaan ensimmäisen kerran. Muutin koulun asuntolaan kunnes löysin oman asunnon ja ihanat opettajat neuvoi silloin käytännön jutuissa, että mitä täytyy tehdä kun muuttaa omilleen (kirjojen muutto, kotivakuutus, käskivät käydä perushankintoihin kysymässä apua sossusta yms) kun sanoin mikä tilanne ja etten oikein tiedä mistä aloittaa.

Vierailija kirjoitti:

Minäkin ilman vanhempia, sisaruksia tai omaa perhettä. Tosin jo nelikymppinen. Meillä oli äidin kanssa yhteinen harrastus, tavattiin yleensä pari kertaa vkossa. Menetys oli iso.

Mistä olet ammentanut iloa elämään? Oletko ollut masentunut tms? Itsellä kovin epätoivoinen olo juuri nyt. Mies on kyllä rinnalla mutta hän ei ymmärrä kun ei ole menettänyt. Niin yksin ja erilainen koen olevani enkä tiedä mistä saisin apua, kun ei ole ympärillä saman kokeneita. AP

Äiti kuoli kun olin 23 v ja isä kun olin 27 v. Onhan se ollut vaikeaa, varsinkin se miten toiset suhtautuvat asiaan. Ja onhan se ollut raskasta kuulla toisten vanhemmista. Toisaalta ihmisillä on yleensä elämässään jokin vaikea asia, josta on ehkä katkera ja kateellinen muille..

Jossain vaiheessa en kertonut asiasta kovin helposti, keskustelut hiljenivät, jos kertoi. Ihmisten on vaikea suhtautua toisen vaikeaan tilanteeseen, toisaalta en ehkä ollut vielä itse käsitellyt asiaa.

Nykyään on jo helpompaa, ehkä osaan kertoa asiasta neutraalimmin tai ihmisten on helpompi suhtautua kun olen jo vanhempi.. ja tietenkin oma identiteetti "orpona" on muodostunut

Vierailija kirjoitti:

Mun vanhemmat kuoli kun olin 17. Kyllä välillä tekis mieli kysyä äidiltä neuvoja. Olen 21 ja muuten menee hyvin nykyään, mutta välillä oikeasti vähän jopa itkettää ihan vain se, kun opettelee ja koettaa selvittää alusta asti yksin ilman apuja jotain uutta eteen tullutta asiaa. Kyllähän mäperusjutut osasin, mutta ainahan nuorena tulee joku asia vastaan ensimmäisen kerran. Muutin koulun asuntolaan kunnes löysin oman asunnon ja ihanat opettajat neuvoi silloin käytännön jutuissa, että mitä täytyy tehdä kun muuttaa omilleen (kirjojen muutto, kotivakuutus, käskivät käydä perushankintoihin kysymässä apua sossusta yms) kun sanoin mikä tilanne ja etten oikein tiedä mistä aloittaa.

Kuulostaa tosi surulliselta, otan osaa. Mihin vanhempasi kuolivat jos saa kysyä? Oliko sinulla apujoukkoja silloin järjestämässä heidän asioitaan? AP

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä yksi, olen nyt nelikymppinen mutta tulin "orvoksi" jo 28-vuotiaana. Paljon on elämästä puuttunut, ja olen myös tuntenut itseni kovin erilaiseksi kuin muut ikäiseni.

Miten olet selvinnyt? Onko sinulla omaa perhettä? Minulla äidin kuolemasta vasta vähän aikaa, ja on todella vaikeaa... olisi kiva kuulla kokemuksia selviytymisestä. Onko helpottanut, kun ikää on tullut lisää? AP

Voi, tsemppiä sinulle. Kyllä se ajan myötä helpottaa, toki ikävä jää muttei se ole samalla tavoin raastavaa. Minulla on oma perhe, kolme lasta, ja äitini kuollessa heitä oli kaksi, ihan pieniä. Surettaa, ettei äiti saanut tavata kuopustani eikä näitä muitakaan näin isompana. Eikä isäni tavannut miestänikään koskaan. Tuntuu kuin iso palikka koko elämästä puuttuisi. Kovin kaiholla katson ystävieni äitejä lastenlastensa kanssa, kadehdin heitä hoitoavusta ja muusta yhdessä tekemisestä. Itse jouduin ikäänkuin väkisin kasvamaan aikuisemmaksi kovin aikaisin. T: 2

Vierailija kirjoitti:

Äiti kuoli kun olin 23 v ja isä kun olin 27 v. Onhan se ollut vaikeaa, varsinkin se miten toiset suhtautuvat asiaan. Ja onhan se ollut raskasta kuulla toisten vanhemmista. Toisaalta ihmisillä on yleensä elämässään jokin vaikea asia, josta on ehkä katkera ja kateellinen muille..

Jossain vaiheessa en kertonut asiasta kovin helposti, keskustelut hiljenivät, jos kertoi. Ihmisten on vaikea suhtautua toisen vaikeaan tilanteeseen, toisaalta en ehkä ollut vielä itse käsitellyt asiaa.

Nykyään on jo helpompaa, ehkä osaan kertoa asiasta neutraalimmin tai ihmisten on helpompi suhtautua kun olen jo vanhempi.. ja tietenkin oma identiteetti "orpona" on muodostunut

Itsekin koen juuri toisten suhtautumisen tosi satuttavaksi. Jotenkin sitä jopa häpeää kohtaloaan ja pelkää sääliä, kuulostaako tutulta? Ystäviltä ja tutttavilta tuleva sääli ja voivottelu tuntuvat äärettömän pahoilta, vaikkeivät he pahaa tarkoita. Haluaisin olla normaali, mutta tuntuu että ihmiset näkevät minut nyt vain orpona, se määrittää täysin sitä mitä olen. Juuri kuten sanoit, orpoudesta tulee osa identiteettiä. Yritän välttää sitä, että joutuisin tilanteestani kertomaan kellekään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun vanhemmat kuoli kun olin 17. Kyllä välillä tekis mieli kysyä äidiltä neuvoja. Olen 21 ja muuten menee hyvin nykyään, mutta välillä oikeasti vähän jopa itkettää ihan vain se, kun opettelee ja koettaa selvittää alusta asti yksin ilman apuja jotain uutta eteen tullutta asiaa. Kyllähän mäperusjutut osasin, mutta ainahan nuorena tulee joku asia vastaan ensimmäisen kerran. Muutin koulun asuntolaan kunnes löysin oman asunnon ja ihanat opettajat neuvoi silloin käytännön jutuissa, että mitä täytyy tehdä kun muuttaa omilleen (kirjojen muutto, kotivakuutus, käskivät käydä perushankintoihin kysymässä apua sossusta yms) kun sanoin mikä tilanne ja etten oikein tiedä mistä aloittaa.

Kuulostaa tosi surulliselta, otan osaa. Mihin vanhempasi kuolivat jos saa kysyä? Oliko sinulla apujoukkoja silloin järjestämässä heidän asioitaan? AP

Äidillä oli syöpä ja isä sai aivoinfarktin. Äidin kohdalla isä hoiti kaiken, mutta isän kuollessa sossut ja seurakunta hoiti oikeastaan kaiken. Allekirjoitin jonkun lappusen, että kunnan sosiaalitoimistolla on valtuus hoitaa kaikki jutut ja asioihin liittyvät maksut mun puolesta. Itse valitsin arkun ja isän vaatteet ja päätin päivän + tiedotin kaikille joita asia koski ja seurakunta hoiti muuten hautajaisjärjestelyt.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä yksi, olen nyt nelikymppinen mutta tulin "orvoksi" jo 28-vuotiaana. Paljon on elämästä puuttunut, ja olen myös tuntenut itseni kovin erilaiseksi kuin muut ikäiseni.

Miten olet selvinnyt? Onko sinulla omaa perhettä? Minulla äidin kuolemasta vasta vähän aikaa, ja on todella vaikeaa... olisi kiva kuulla kokemuksia selviytymisestä. Onko helpottanut, kun ikää on tullut lisää? AP

Voi, tsemppiä sinulle. Kyllä se ajan myötä helpottaa, toki ikävä jää muttei se ole samalla tavoin raastavaa. Minulla on oma perhe, kolme lasta, ja äitini kuollessa heitä oli kaksi, ihan pieniä. Surettaa, ettei äiti saanut tavata kuopustani eikä näitä muitakaan näin isompana. Eikä isäni tavannut miestänikään koskaan. Tuntuu kuin iso palikka koko elämästä puuttuisi. Kovin kaiholla katson ystävieni äitejä lastenlastensa kanssa, kadehdin heitä hoitoavusta ja muusta yhdessä tekemisestä. Itse jouduin ikäänkuin väkisin kasvamaan aikuisemmaksi kovin aikaisin. T: 2

Kiitos. Elämä tuntuu nyt ihan luhistuvan, mutta ehkä tämä tosiaan ajan kanssa helpottuu. Lohduttavaa kuulla, että selvitä voi, sinullakin tosi rankkaa ollut.

Saan itse piakkoin esikoiseni ja olen juuri tuota miettinyt, että miten paljon kaipaankaan pian äitiä ja isää. Lapsellani ei tule olemaan isovanhempia puoleltani ja se sattuu todella paljon. Toivottavasti lapsi tuo kuitenkin uskoa elämään, sitä tarvitsen.

Äidillä oli syöpä ja isä sai aivoinfarktin. Äidin kohdalla isä hoiti kaiken, mutta isän kuollessa sossut ja seurakunta hoiti oikeastaan kaiken. Allekirjoitin jonkun lappusen, että kunnan sosiaalitoimistolla on valtuus hoitaa kaikki jutut ja asioihin liittyvät maksut mun puolesta. Itse valitsin arkun ja isän vaatteet ja päätin päivän + tiedotin kaikille joita asia koski ja seurakunta hoiti muuten hautajaisjärjestelyt.[/quote]

Onpa onni, että apua on ollut mahdollista saada. Entäpä perunkirjoitus ym? Saiko siihen sossusta apua? Olet kyllä ollut ihailtavan vahva ja selvinnyt ilmeisen hyvin..? AP

Tavallaan kyllä pelkää sitä sääliä, toisaalta tilanteet tuntuivat kääntyvän päälaelleen. Asia on monelle niin vaikea, että päädyn vakuuttelemaan pärjäämistäni lohduttaakseni ihmistä joka järkyttyy vanhempieni kuolemasta.

T. Identiteetistä kirjoittanut

Vierailija kirjoitti:

Tavallaan kyllä pelkää sitä sääliä, toisaalta tilanteet tuntuivat kääntyvän päälaelleen. Asia on monelle niin vaikea, että päädyn vakuuttelemaan pärjäämistäni lohduttaakseni ihmistä joka järkyttyy vanhempieni kuolemasta.

T. Identiteetistä kirjoittanut

Ja sitten sitä joutuu vielä raskaamman taakan alle, kun joutuu muita vakuuttelemaan. Ihmiset, jotka eivät ole yhtään menetystä kokeneet, pitävät niitä jotenkin ylitsepääsemättöminä. Olen saanut kuulla, että miten oikein pysyn järjissäni. Mitä vaihtoehtoja olisi? Väsyttää myös vakuutella muita, että kyllä tässä pärjätään (vaikka ei todella aina siltä tuntuisikaan). Ilmeisesti vanhempien kuolema näin nuorena on sitten niin poikkeuksellista, että ihmiset ei siihen osaa suhtautua. Omani kuolivat 55- ja 61-vuotiaina että eivät he nyt ihan nuoriakaan olleet mutta toki pitkään vielä olisivat voineet elää. AP

Olin 20v kun molemmat olivat mullan alla. Tunnen yhden samanlaisen. Kerran törmäsin ohimennen toiseen. No, 18-vuotiaana ihminen on täysi-ikäinen ja pitäisi pystyä huolehtimaan itsestään, joten mitä sitä enää vanhempana vanhempien kotona enää notkumaankaan.

Vierailija kirjoitti:

Tavallaan kyllä pelkää sitä sääliä, toisaalta tilanteet tuntuivat kääntyvän päälaelleen. Asia on monelle niin vaikea, että päädyn vakuuttelemaan pärjäämistäni lohduttaakseni ihmistä joka järkyttyy vanhempieni kuolemasta.

T. Identiteetistä kirjoittanut

Tämän tunnistan minäkin. Oman ikäisteni (silloin siis 28 v) oli todella vaikea suhtautua minuun ja monet välttelivätkin seuraani koska kokivat tilanteeni niin vaikeaksi. Itse yritin pitää yllä melko normaaleja rutiineja (minulla oli kuitenkin kaksi pientä lasta) ja jotkut kokivat senkin vääräksi, sain kautta rantain kuulla että enhän vaikuta edes surulliselta (kuinka loukkaavaa!). Silloin huomasin, että vanhemmat ihmiset osasivat suhtautua kuolemaan paljon normaalimmin ja asiallisemmin ja heidän kanssaan olikin helpottavaa puhua asiasta. T: 2