Lue keskustelun säännöt.
Muita jotka kasvattaneet lapsensa aikuisiksi ilman mitään turvaverkkoja?
22.07.2017 |
Niin, muksut alkaa olla lähempänä aikuisuutta kuin lapsuutta (16v ja pian 15v) ja miehen kanssa on kaksin tätä homma pyöritetty oikeastaan aina. On ne olleet yht.ehkä 5x yökylässä 1 yön verran, mutta ei muuta. Ei muutaman tunninkaan hoitokertoja missään tms.
En ihan ajatellut, että tämä näin menisi, mutta eipä sitä elämästä ikinä tiedä mitä se tuo tullessaan. Miehen äiti oli aika iäkäs kun lapset syntyivät ja oma äitini sairastui ja kuoli reilusti alle 5kymppisenä kun lapseni olivat 2-4v. Ukkeja ei olekaan eikä muitakaan sukulaisia jotka kuvioissa, kavereilla ollut omat perheensä ja juttunsa ja osa jäänyt kelkasta, kummeja ei kiinnostanut kuin se kirkko-osuus kummeudessa.
No, kuten sanoin niin on tämä mennyt näinkin, tuli vain mieleeni, välillä väsyttänyt/väsyttää, myönnän.
Kommentit (7)
Luulin, että on ihan normaalia, että isä ja äiti kasvattavat lapset joko yhdessä tai erikseen. Harvassa perheessä on edes tilaa isovanhemmille, jotta nämä tulisivat jakamaan arkea. Meillä oli aikoinaan terveet ja hyväkuntoiset isovanhemmat, joiden luona käytiin ahkerasti,mutta ei lapset koskaan yökyläilleet tai olleet isovanhemmilla hoidossa. Yhdessä oltiin mattopyykillä tai kalassa, lapset vanhempien vastuulla. Kun haluttiin kahdestaan elokuviin, soitettiin MLL:n hoitaja apuun.
Toiko subjektiivinen päivähoito-oikeus mukanaan tämän, että isovanhemmista tehtiin hoitoautomaatti eikä vanhemmat enää halunneet itse kantaa mitään vastuuta?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täällä samoin mennään. Lapsi nyt 12. Isovanhemmat on mutta eivät ole halukkaita auttamaan
No täällä on. Ihan itse on lapset hoidettu ja kasvatettu. Ihmettelen paria kaveria, jotka lomailevat aikuisten kesken joka talvi ja kesä viikon-pari ilman lapsiaan. Laittavat lapset isovanhemmille siksi ajaksi että saavat kahdenkeskistä lomaa. Ei meillä ole ollut lapsen syntymän jälkeen tuollaisia lomia...
Kyllä varmasti pärjää ilman varsinaisia turvaverkkoja, jos on rahaa.
Meillä on ollut kummankin puolen isovanhemmat käytettävissä. On sitten myös setää, enoa ja tätiä. On kummeja ja ystäviä.
Että kadehdittava tilanne varmaan monille. Koskaan ei ole ollut kuin ilmoitusluontoinen asia, että halutaan lähteä juhliin, illanistujaisiin tai matkoillekin.
Lapset nyt jo omillaan, mutta kyllä kiitollisuudella tätä ajattelen ja muistan monella tapaa kaikkia. Ei totisesti mikään joulukortti, vaan ihan kaikin tavoin, mitä voin tehdä heidän eteensä monissa tilanteissa.
Viedään ja tuodaan niitä joilla ei ole autoa jne. Ollaan nyt näiden käytettävissä kaikin mahdollisin tavoin.
Meillä lapset jo välillä 20v ja 26v. Neljäpä heitä on. Ja kyllä tiedettiin, että ei ole turvaverkkoja eli ei mummoloita, minne viedä lapsia viikonlopuiksi ja lomiksi.
Olihan meillä päiväkoti, missä olivat, kun oltiin töissä ja jos piti yksin päästä jonnekkin, niin toinenhan sitä oli niiden kanssa kotona.
En osaa sanoa, oliko se sen kummempaa elämää. Ihan tavallista. Enkä kyllä osannut edes ajatella, että elämän pitäisi olla toisenlaista. Hyvinhän sitä välillä vapaata oli, kun lähti pariksi päivää jonnekkin yksin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei koskaan mitään hoitoapua.
Kun olin lapswton, olin satoja kertoja yötäpäivää lastenvahtina siskonlapsille ja kaverien kakaroille. Toisinpäin se ei käynytkään, aina oli "kiireitä".
Isovanhemmat ilmottivat, että ovat omansa hoitaneet, ei kiinnosta.
Tästä yksi lapsistani loukkaantui vanhemmilleni ikihyviksi:
vanhemmat asuvat maalla ja hän pyysi 11-vuotiaana itse mummoltaan, saisiko tulla joskus kalastelemaan ilman äitiä ja isää kolo ajan mukana. Mummo mulkaisi ensin lapsenlastaan ja katseli sitten taivaalle mitään vastaamatta.
Tämä lapsi ei haluaisi enää millään tulla mummoa tervehtimään edes jouluna; vaistoaa inhon ja torjunnan. Minullekin olivat torjuvia vanhempia: jouduin jättämään koulun kesken ja menemään töihin ja jonnekin muualle asumaan jo 16-vuotiaana 80-luvun lopulla.
Yksipuolisuus teki katkeraksi, kun omat lapset olivat alle 14-vuotiaita.
Enää en välitä.
Sen tiedän, etten itsekään auta, joa vanhempani, siskoni tai ystäväni joskus sairastuvat ja tarvitsevat apua. Eivätkä taatusti auta lapsenikaan.
Minulta kuoli äiti, kun olin alle 20v , ja isä pian tuon jälkeen. Muutin asumaan mieheni kotikaupunkiin, mieheni äiti taas asui monen sadan kilometrin päässä ja appiukko oli alkkis, joten häneen ei tosiaan voinut luottaa.
Ihan kaksistaan ollaan lapset kasvatettu,nyt jo omillaan.
Kyllä sitä joskus mietti, että kunpa olisi edes joku johon turvautua. Arvostakaa ihmiset niitä omia vanhempianne ja heidän apuaan, kaikille se ei ole itsestäänselvyys.