Sinä kaoottisessa lapsuudenkodissa elänyt: minkälainen aikuinen sinusta tuli?

Äärimmäisen arka ja ahdistunut. Toisaalta sisaruksissani on hyvinkin itsevarmoja ja reippaita tapauksia, joten riippuu siis kai lähinnä lapsen luonteesta miten reagoi sekaviin kotioloihin.

En oo asunut ydinperheessä vaan siinä oli muitakin. Tykkään olla omissa oloissa . En kaipaa hirveesti seuraa vaikka osaan olla puhelias ja aika ajoittain oon sosiaalinen.

Miten ap määrittelet kaoottisuuden?

Epäsiisti koti? Boheemius? Ei opeteta käytöstapoja? Vanhempien tunne-elämä kaoottinen? Vai...?

Yksin viihtyvä erakko, kykenemätön läheiseen ihmissuhteeseen kenenkään kanssa. Olen hyväksynyt asian.  Koin lapsena fyysistä, psyykkistä ja seksuaalista hyväksikäyttöä, lapsuuden olosuhteet olivat muutenkin turvattomat ja kaaosmaiset alkoholistivanhempien ja muun suvun takia. Työ ja talousasioissa sitä myöten olen aina menestynyt hyvin, mutta ihmissuhteista ei tule mitään. Olen jollain tapaa passiivis-aggressiivinen ja ahdistunut niissä.

Epävakaa persoonallisuus. Olen koko ajan ahdistunut että mitä jos teen jotain väärin.

Varautunut, arka ja helposti ahdistuva. Sitten bonuksena sellainen epämääräinen häpeän tunne omasta olemassaolosta, kutsun sitä itse syntymähäpeäksi. Ikä on onneksi tuonut hiukan helpotusta.

Lapsuudenkodissa äiti oli väkivaltainen ja harjoitti myös henkistä väkivaltaa nimittelyillä, vähättelyillä, pilkkaamisella jne. Esim. sain huonon numeron kokeesta = "häpeän sua niin paljon, hävettää olla vajaan lapsen äiti!! Tapa vaan itses kun oot niin hyödytön!".

Kotikin oli pelkkää kaaosta. Useimmissa Hoarder -ohjelmissa oli paljon tuttua näkyä, niin paha sotku oli. Kaikki tiskit likaisina aina, ei yhtäkään pintaa joka ei olisi täynnä romua ja roskaa, jne.

Tästäkin äiti syytti meitä lapsia, eli oli niin sotkuista kun me sotkimme niin paljon 👍

Kotityöt teetätettiin meillä lapsilla, ruoanlaitot, puunhakkuut, puutyöt, siivoukset yms. Äiti istui perseellään kaljaa juoden ja ohjeita huudellen (ja solvauksia, jos ei mennyt hänen mielensä mukaan). Silti nimitteli meitä laiskureiksi.

Jos tuli vieraita, niin kämpän raivaus piti aloittaa vähintään viikko aiemmin. Jeti koulusta päästyä raivaamaan huone huoneelta, muuhun (kuten läksyjen tekoon) ei sellaisella viikolla ollut aikaa.

Kaiken kaikkiaan vihasin elämääni lapsena.

Nykyään olen liki kolmekymppinen. Olen aika vetäytyvä, en pahemmin pidä ihmisten seurasta. Opiskelen amk:ssa, mutta pyrin samalla kirjailijan uran, koska olen hyvä luovassa kirjoittamisessa ja kirjailijana saisin tehdä töitä rauhassa kotona.

Minulla on lapsi, jota rakastan enemmän kuin mitään muuta ja haluan taata hänelle tasapainoisen lapsuuden.

En nykyään siedä mitään nimittelyä saati väkivaltaa, niitäkään lapseni ei joudu koskaan kotonaan kokemaan.

Arvostan siisteyttä, joskaan ei mene neuroottiseksi. Haluan, että joka päivä tiskataan, jotta kaapissa on aina puhtaita astioita.

Äitiini en pidä mitään yhteyttä, hän ei edes tiedä, että minulla on lapsi.

Vierailija kirjoitti:

Miten ap määrittelet kaoottisuuden?

Epäsiisti koti? Boheemius? Ei opeteta käytöstapoja? Vanhempien tunne-elämä kaoottinen? Vai...?

Boheemisuus ei ole kaoottisuutta. Minun mielestäni kaoottinen tunne-elämä on kaoottisuutta ja aiheuttaa ihan oikeasti traumoja lapsille ja nuorille, joiden on pakko asua kaoottisten aikuisten kanssa.

Ihan tavallinen ja kivasti pärjäävä :O

Henkisesti sairas, ahdistunut ja neuroottinen, pelkäävä.

Luonnosta ja ekologisuudesta välittävä ahdistunut ihmispersoona.

Vaikeasti mielisairas, ahdistunut + syömishäiriöinen, joka harvoin sosialisoi ja jos näin sattuu niin alkoholinvoimalla.

Vierailija kirjoitti:

Lapsuudenkodissa äiti oli väkivaltainen ja harjoitti myös henkistä väkivaltaa nimittelyillä, vähättelyillä, pilkkaamisella jne. Esim. sain huonon numeron kokeesta = "häpeän sua niin paljon, hävettää olla vajaan lapsen äiti!! Tapa vaan itses kun oot niin hyödytön!".

Kotikin oli pelkkää kaaosta. Useimmissa Hoarder -ohjelmissa oli paljon tuttua näkyä, niin paha sotku oli. Kaikki tiskit likaisina aina, ei yhtäkään pintaa joka ei olisi täynnä romua ja roskaa, jne.

Tästäkin äiti syytti meitä lapsia, eli oli niin sotkuista kun me sotkimme niin paljon 👍

Kotityöt teetätettiin meillä lapsilla, ruoanlaitot, puunhakkuut, puutyöt, siivoukset yms. Äiti istui perseellään kaljaa juoden ja ohjeita huudellen (ja solvauksia, jos ei mennyt hänen mielensä mukaan). Silti nimitteli meitä laiskureiksi.

Jos tuli vieraita, niin kämpän raivaus piti aloittaa vähintään viikko aiemmin. Jeti koulusta päästyä raivaamaan huone huoneelta, muuhun (kuten läksyjen tekoon) ei sellaisella viikolla ollut aikaa.

Kaiken kaikkiaan vihasin elämääni lapsena.

Nykyään olen liki kolmekymppinen. Olen aika vetäytyvä, en pahemmin pidä ihmisten seurasta. Opiskelen amk:ssa, mutta pyrin samalla kirjailijan uran, koska olen hyvä luovassa kirjoittamisessa ja kirjailijana saisin tehdä töitä rauhassa kotona.

Minulla on lapsi, jota rakastan enemmän kuin mitään muuta ja haluan taata hänelle tasapainoisen lapsuuden.

En nykyään siedä mitään nimittelyä saati väkivaltaa, niitäkään lapseni ei joudu koskaan kotonaan kokemaan.

Arvostan siisteyttä, joskaan ei mene neuroottiseksi. Haluan, että joka päivä tiskataan, jotta kaapissa on aina puhtaita astioita.

Äitiini en pidä mitään yhteyttä, hän ei edes tiedä, että minulla on lapsi.

Pahoittelut kirjoitusvirheistä, puhelimen näyttö osittain hajalla niin etten näe kunnolla tekstikenttää.

Ja siinä muuten samalla yksi lapsuudesta aiheutunut piirre, siis etten raatsi ostaa itselleni juuri mitään. Rikkinäinen puhelin palvellee kunnes ei enää lähde käyntiin, talvitakin ostin vuonna 2007 ja palvelee yhä ensi talvena.

Äiti valitti ja haukkui aina, kun jotain olisi tarvinnut. Kun minulle piti ostaa silmälasit, niin siitäkin raivottiin kotona, kun olivat niin kalliit. Olin tuolloin 11 vuotias

Kampaajallakin kävin ekan kerran vasta yli kaksikymppisenä. Ei siksi, ettei olisi ollut varaa (aloitin työt 18-vuotiaana ja 20-vuotiaana asuin omillani hyvin pärjäten) vaan koska tuntui, etten ansaitse sitä.

Sama koskee edelleen monia asioita, tunnen pistoksen ostaessani itselleni edes viiden euron paidan, koska se vitonen tuntui menevän hukkaan.

Lapselle sen sijaan ostan ilolla kaiken tarvittavan, en siis tietenkään kaikkea mitä vain keksii osoittaa 😉

lapsuudessa mm. vanhempien alkoholismi, äidin narsismi, hyväksikäyttö sekä jatkuva riitely, syyttely ja henkinen väkivalta.

Nyt parikymppisenä olen kontrollifriikki, haluan itse päättää kaikesta ja ahdistun helposti joutuessani tilanteeseen mitä en voi hallita. Olen jatkuvasti stressaantunut, ahdistunut ja pelokas. En kestä alkoholia, ja halveksun humalassa olevia ihmisiä, en myöskään kestä mielenterveysongelmistaan julkisesti puhuvia. Parisuhteessa en osaa luottaa, ystäviä rakastan yhtenä päivänä ja toisena päivänä vihaan. Olen ailahtelevainen.

Ai niin, nykyään mulla on myös ns. onnea tuovia juttuja, jotka on pakko tehdä ettei esim. kotona syty tulipaloa, auto kolaroi yms. Yleisin on 23 kertaa kielen pureminen, kolme kertaa pienellä tauolla. Joskus en saa kaikkia kolmea sarjaa menemään hyvin ja joudun jatkamaan jopa 20 minuutin ajan, lisäksi lasken asioita 23, kolmen sarjoissa (esim. auton ikkunassa sadepisarat, lasken 23 ja aloitan alusta)

En kehtaa kertoa kellekkään, en kehtaa sanoa edes itselleni ääneen että se lapsuuden helvetti teki musta kammottavan ihmisen, vaan esitän jatkuvasti olevani joku muu - esitän illan istujaisissa juovani alkoholia, nauran ystävieni humalaisille jutuille ja menen sitten vessaan itkemään kun ahdistaa ja palaan sitten muiden seuraan. En ikinä sano ääneen että itsetuntoni on huono. Mottoni voisi olla fake it till you make it. Haluaisin vaan olla hyvä ja normaali, sen sijasta musta on tullut ilkeä, kyyninen ja surullinen.

Vierailija kirjoitti:

lapsuudessa mm. vanhempien alkoholismi, äidin narsismi, hyväksikäyttö sekä jatkuva riitely, syyttely ja henkinen väkivalta.

Nyt parikymppisenä olen kontrollifriikki, haluan itse päättää kaikesta ja ahdistun helposti joutuessani tilanteeseen mitä en voi hallita. Olen jatkuvasti stressaantunut, ahdistunut ja pelokas. En kestä alkoholia, ja halveksun humalassa olevia ihmisiä, en myöskään kestä mielenterveysongelmistaan julkisesti puhuvia. Parisuhteessa en osaa luottaa, ystäviä rakastan yhtenä päivänä ja toisena päivänä vihaan. Olen ailahtelevainen.

Ai niin, nykyään mulla on myös ns. onnea tuovia juttuja, jotka on pakko tehdä ettei esim. kotona syty tulipaloa, auto kolaroi yms. Yleisin on 23 kertaa kielen pureminen, kolme kertaa pienellä tauolla. Joskus en saa kaikkia kolmea sarjaa menemään hyvin ja joudun jatkamaan jopa 20 minuutin ajan, lisäksi lasken asioita 23, kolmen sarjoissa (esim. auton ikkunassa sadepisarat, lasken 23 ja aloitan alusta)

En kehtaa kertoa kellekkään, en kehtaa sanoa edes itselleni ääneen että se lapsuuden helvetti teki musta kammottavan ihmisen, vaan esitän jatkuvasti olevani joku muu - esitän illan istujaisissa juovani alkoholia, nauran ystävieni humalaisille jutuille ja menen sitten vessaan itkemään kun ahdistaa ja palaan sitten muiden seuraan. En ikinä sano ääneen että itsetuntoni on huono. Mottoni voisi olla fake it till you make it. Haluaisin vaan olla hyvä ja normaali, sen sijasta musta on tullut ilkeä, kyyninen ja surullinen.

Rakas ystävä, sulla on pakko-oireinen häiriö. Siis tuo kielen pureminen ym. on juuri oireita siitä. Tiesitkö, että sitä voidaan hoitaa tai ainakin helpottaa vähän lääkityksellä?

t. yksi aiemmista vastaajista

Enpä enää ihmettele miksi tällä palstalla haukutaan kaikkia.

Vierailija kirjoitti:

Yksin viihtyvä erakko, kykenemätön läheiseen ihmissuhteeseen kenenkään kanssa. Olen hyväksynyt asian.  Koin lapsena fyysistä, psyykkistä ja seksuaalista hyväksikäyttöä, lapsuuden olosuhteet olivat muutenkin turvattomat ja kaaosmaiset alkoholistivanhempien ja muun suvun takia. Työ ja talousasioissa sitä myöten olen aina menestynyt hyvin, mutta ihmissuhteista ei tule mitään. Olen jollain tapaa passiivis-aggressiivinen ja ahdistunut niissä.

Samis! Samanlaiset lähtökohdat mullakin elämään, hyvin olen silti pärjännyt, on korkeakoulutus, vakaa duunipaikka, asunnot, pelit ja vehkeet, mielenkiintoiset harrastukset jne. Mutta ihmissuhteet ei toimi yhtään, jos ne alkavat tulla liian läheisiksi. Hyvänpäiväntutut vielä menee - oikeinkin hyvin, olen esim. duunipaikallani pidetty tyyppi, mutta ketään en halua lähelleni. Nuorena vielä yritin, mutta ei niistä tullut mitään, en pysty luottamaan miehiin ja tietyt miesten ominaisuudet suoranaisesti iljettävät minua. Olen aina ajatellut, että lesbona olisin hvtin paljon onnellisempi ja onnistuneempi ihmissuhteissa. Mutta kun on heteroksi valitettavasti syntynyt. No, vanhempana on asian jo hyväksynyt, olen mieluummin yksin ja harmoniassa kuin kaksin ja ahdistunut.

Vierailija kirjoitti:

Enpä enää ihmettele miksi tällä palstalla haukutaan kaikkia.

Mielummin olen arka kuin ilkeä. Kiva, että ollaan erilaisia.

Mulla suku oli kaoottinen. Omilla vanhemmilla oli alkoholistivanhempi ja isovanhempi jne. Isovanhemmat joutuneet naimisiin mun vanhempien syntymisen vuoksi, kummallakin siis samanlainen tausta perheidensä vastuunkantajina ja vanhempiensa syyllistäminen avioliitoistaan. Kun oltiin perheen kesken, kaikki oli hyvin. Mutta kun asuttiin Sukulaisten keskellä, niin he saattoivat tulla elämään omaa draamaansa meille. Esimerkiksi avioerotappelut tultiin puimaan mun vanhempien kanssa. Päivittäin ramppasi joku sukulainen, välillä hyvissä merkeissä, välillä huonoissa. Mun jotkut serkut oli aina meillä hoidossa. Lapsena se oli kivaa, mut teini-iässä ja vielä myöhemminkin tulivat kerjäämään mun vanhemmilta esim rahaa! Marssivat ihan kuin kotiinsa ja kiukuttelivat jos saivat "vain 20euroa", räivivät ovia, haistattelivat. Mun vanhemmat vain sietivät sitä, kuten olivat tehneet koko elämänsä.

Mulle oli helpotus muuttaa pois kotoa opiskelemaan muualle. Opiskeluaikana puhkesi ahdistus ja ahmimishäiriö. Viiltelin myös itseäni. Olin kuitenkin suorittaja ja suoritin opintoni todella hyvin, hakeuduin töihin ja sain hyvän työpaikankin. En tiedä olisinko selvinnyt opiskeluaikana ilman tasapainoista poikaystävääni, nykyistä miestäni. Nykyisin elämä on myös vanhemmillani tasaantunut. Mun elämässä on kaikki paremmin kuin hyvin. Olen yhä ankara itselleni, jos en pärjää jossakin asiassa täydellisesti, mutta olen opetellut antamaan itselleni anteeksi. Kodin epäjärjestys on mulle kyllä vaikeaa sulateltavaa lapsiperhearjessa. Siisteys kotona ja pukeutumisessa yms on olleet mulle keino hallita elämääni. Oireita lapsuudenkodin kaoottisuudesta on yhä se, etten jaksa oikein sosiaalisia suhteita. Varsinkin sukulaisia en jaksa nähdä kuin satunnaisesti. Vaikka mulla on hyviä ystäviä, he eivät tiedä miten hullua meillä kotona oli. Mä en halua avata traumojani. Tunnelukkojakin löytyy. Mulla on vaikea päästää ihmisiä lähelle ja mun selviytymiskeino vaikeissa tilanteissa ja ihmissuhteissa on sulkeutuminen ja vetäytyminen.

Hyvä kysymys on mitä AP kokee kaoottisena? Meillä oli aina sotkua, paljon lapsia, tavarat ei koskaan paikallaan, mutta ei toisaalta alkoholismia tai väkivaltaa niin kuin toisilla täällä.

Itse olen usean sisaruksen nuorimmaisena kokenut, että en ehkä ole niin tärkeä kuin muut, ja se on vaikuttanut suuresti persoonaani. Olen kokenut aiheen henkisenä väkivaltana (huomiotta jäämisen,, tai jättämisen), mutta käsittääkseni monet muut eivät näe sitä niin. On siis paha arvostella, mistä ja minkätakia minusta olisi tullut juuri tällainen kuin olen.