Tapahtumat

Kun kirjaudut sisään näet tässä ilmoitukset sinua kiinnostavista asioista.

Kirjaudu sisään

"Lasten" aikuistuminen

Vierailija
20.07.2017 |

Kuinka tavallista on että perheen ns lapset jäävät roikkumaan sinne lapsuudenkotiin? Ihmettelen appivanhempia ja kälyjä. Toinen on jo naimisissa ja palaa tämän tästä aina vaan sinne lapsuudenkotiin sotkettuaan asiansa. Appivanhemmat elättävät ja huolehtivat. Toinen opiskelee ja menee jokaikinen viikonloppu "kotiin" ja viettää siellä myös kaikki lomat. Eivät kukaan näe tässä mitään outoa. Minusta tosi omituista touhua. Kuitenkin jo kaksvitosia ja yli. Toisella siis jo lapsikin.

Kommentit (42)

Vierailija
41/42 |
21.07.2017 |
Näytä aiemmat lainaukset

Meillä tyttäret on lähteneet kotoa 19v ja poika 21v. Sen jälkeen ovat halunneet olla omillaan.

Tietävät että apua saa jos jotain sattuu  mutta muuten aina sanovat etteivät tarvitse rahaa kun kysytään. Pari kertaa on kustannettu matka koko sakille, se on ollut heille ok. Ja opiskelijatyttö kävi hakemassa pakkasesta ylimääräiset ruoka-annokset opiskelun ajan. Nyt kun on töissä ei enää hae vaikka pakkaseen kertyy edelleenkin.

Muutenkin olemme läheisiä, tulevat esim syömään vähintään kerran kuukaudessa, viestitellään monta kertaa viikossa. Yksi tyttäristä kävi juuri "päiväkesälomalla" meidän luona. Kaikki asuvat 20-30 min säteellä meistä.

Vierailija
42/42 |
21.07.2017 |
Näytä aiemmat lainaukset

Käyttäjä6421 kirjoitti:

AP, et välttämättä ole ihan kärryillä mitä on oikeasti tapahtuu ja miksi tapahtuu. Itse olen pohjoisesta ja omista pidetään huolta ja ulkopuolisille ei asioista valiteta. (kyllä - olet ulkopuolinen, papin aamenen ja lasten jälkeen sinusta tulee perhettä. Näin ainakin meillä)

Itse hain äidin helmoista vauhtia neljä kertaa ikävuosina 19-28, milloin muutama kuukausi milloin vuosi. Syyt vaihteli rahapulasta, masennuksen kautta päihdeongelmiin. Kerran olin pari viikkoa kadullakin ennenkuin kehtasin soittaa kotiin.

Se tunne kun tulet tyhjinkäsin omien väärien päätöstesi jälkeen kotiovelle ja isä ja äiti halaavat ja sanovat, että kotiin voi aina tulla on täyttä kultaa.

Jos ette omistanne pidä huolta niin kenestä sitten? Kaiken helvetin sanonko mitä tässä maassa hyysätään ja se on kuulemma oikein, mutta jos omaa verisukua ei tueta kun sitä tukea tarvitsevat niin on arvojärjestys aivan sekaisin.

No kuitenkin, minustakin tuli ihan ihminen ja perheellinen ja aion siirtää perhekeskeisen mallini lapsilleni.

Ei he ole läheisiä. Heillä ei ole mitään keskustelemisen kulttuuria. Kyse ei ole siitä, että minä en vain näe sitä. Sitä ei ole. Mieheni on myös tätä mieltä ja hänellekin ne puheet on aina vain sitä säätä ja ruokaa. Hän ei sinne kotiin kaipaa takaisin.

Se että kerta toisensa jälkeen palaa kuin kuminauhan vetämänä takaisin ei ole läheisyyttä. Se on läheisriippuvuutta. Huonoa itsetuntoa, joka saa ensin epäonnistumaan ja sitten taas liimautumaan siijen vanhempaan, joka ei ole auttanut muodostamaan tarpeeksi lujaa itsetuntoa. Miehen äiti käyttää sanontaa "paeta korpeen". Se on se malli, jolla he suhtauuvat ihan mihin tahansa vastoinkäymiseen. Sitä ei kohdata, siitä ei opita, sitä paetaan.

Ja tämä kaava huolestuttaa minua.

Ap

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kirjoita seuraavat numerot peräkkäin: kuusi viisi viisi